sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 4

Tässä neljännessä ja samalla viimeisessä Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century -teosta esittelevässä osassa aiheena on pääoman sääntelyn mahdollisuudet ja haasteet 2000-luvulla. Aiemmat osat alla:


OSA 1: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html




OSA 2: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html




OSA 3: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/09/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-3.html






Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on ollut suurin kapitalismia kohdannut onnettomuus sitten suuren laman 1920- ja 30-luvuilla. Se ei kuitenkaan vielä ole ollut läheskään samankaltainen vaikutuksiltaan, joten täyspäinen vertailu näiden kriisien välillä on hieman ontuvaa. Se mikä näiden kahden kriisin hoitoa erottaa Pikettyn mukaan on se, että finanssikriisin yhteydessä hallitukset keskuspankkien kautta loivat tarvittavan likviditeetin, jotta systeemin totaalinen romahdus vältettiin. Keskuspankkien toiminta viimeisenä keinona tulikin tavallaan uudestaan ilmi finanssikriisin yhteydessä. Silti nämä toimet eivät muuttaneet taustalla vaikuttavia rakenteellisia ongelmia.

As I have already noted, the ideal policy for avoiding an endless inegalitarian spiraland regaining control over the dynamics of accumulation would be a progressive global tax on capital. (Piketty 2014, 425)

Pikettyn mukaan sekä valtiovastaiset, että markkinavastaiset tahot ovat molemmat osittain oikeassa havaintoineen nykyisen kriisin syistä. Hänen mukaansa tarvitaan uusia instrumentteja sekä finanssikapitalismin hallintaan, että vero- ja tulonsiirtojärjestelmiin, jotka ovat kasvaneet liian kompleksisiksi ymmärtää. 


Hyvinvointivaltioiden nousu

Yksinkertaisin tapa mitata valtion osuutta taloudellisessa toiminnassa on tarkistella verojen osuutta koko kansantulosta. Valtion osuuden kasvu noudattaa eri länsimaissa (Ruotsi, Ranska, USA, UK) melko samanlaista historiallista trendiä. Suuri kasvun aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja pysähtyi 1970-luvulla. Ennen maailmansotia valtioiden toiminta rajoittui vain alle 10% kansantulosta. Tällä osuudella valtio kykenikin täyttämään vain ydintehtäviä, kuten maanpuolustuksen, virkavallan, oikeuslaitoksen ja ulkomaansuhteet. Tällaisia valtioita kutsutaan nykyisin yövartijavaltioiksi. Ensimmäisen maailmansodan ja 1970-80 lukujen välillä valtioiden osuus taloudesta kasvoi jokaisessa maassa, 3-4 kertaiseksi. Tämän jälkeen kasvu on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun.  

Verojen osuus kansantulosta. (Piketty 2014)


Valtioden osallistuminen talouteen ei kuitenkaan ole pelkkää verottamista, vaan sääntöjen asettaminen taloudelliselle toiminnalle on yhtä tärkeä työkalu. Finanssimarkkinoiden sääntelyä on puolestaan purettu voimakkaasti 1980-luvulta alkaen. Lisäksi valtion omistusten yksityistäminen on vähentänyt valtion roolia taloudessa samalta vuosikymmeneltä alkaen. Silti valtion roolin kasvattaminen tavalla, joka tehtiin etenkin toisen maailmansodan jälkeen on Pikettyn mukaan nykyisessä tilanteessa mahdonta: suuri harppaus otettiin kerran ja toista samanlaista ei voida tehdä. 

Valtioiden osuus on suuri etenkin koulutuksessa ja terveydenhuollossa: 10-15% (valtio vastaa enemmistöstä) ja erilaisissa tulonsiirroissa, joita on 10-20 % kansantulosta (kokonaan julkista) Nämä sektorit ovatkin juuri se, mitä kautta hyvinvointivaltio on syntynyt. Nämä suuret järjestelmät, joista eläkkeet ovat suurin, nostivat valtioiden osuuden taloudesta sotien jälkeen suuremmaksi. 


Hyvinvointivaltioiden modernisointi


No major movement or important political force seriously envisions a return to a world in which only 10 or 20 percent of national income would go to taxes and government would be pared down to its regalian functions. On the other hand, there is no significant support for continuing to expand the social state at its 1930–1980 growth rate (which would mean that by 2050–2060, 70– 80 percent of national income would go to taxes). (Piketty 2014, 434)

Piketty sanoo viisaasti: verot eivät ole itsessään hyviä tai huonoja, kyse on siitä miten niitä kerätään ja miten kerätyt verot käytetään. Hyvinvointivaltioiden kasvattaminen edelleen ei kuitenkaan ole hänen mukaansa kovin realistista. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että niiden kasvattaminen 1900-luvulla oli paljolti seurausta talouskasvusta, joka oli poikkeuksellisen nopeaa. Tulevaisuudessa vastaavaa kasvua ei ole perusteltua odottaa. Toinen ongelma on suuruuden ongelma, joka on jo tunnistettukin julkisen sektorin ongelmaksi ja johon on pyritty vastaamaan desentraloinnilla ja erilaisten hybridien (liikelaitokset, yksityistämiset, kolmas sektori) avulla. 


If we do not constantly ask how to adapt our social services to the public’s needs, the consensus supporting high levels of taxation and therefore the social state may not last forever. (Piketty 2014, 436)


Koulutus on siis yksi suurimmista aloista, joilla julkinen sektori on vahvasti läsnä. Tämä on kuitenkin myös alue, jossa käydään jatkuvasti värikästä keskustelua tasa-arvon toteutumisesta. Siinä missä länsimaissa peruskoulutus on ilmaista, koskevat suurimmat kysymykset korkeakoulutusta. Euroopassa on perinteisesti nähty myös kolmannen asteen koulutus perusoikeutena, siten että taloudelliset esteet eivät saa muodostua kenenkään taitojen tielle. USA:ssa taas on valittu toisenlainen linja ja opiskelu korkeakouluissa on erittäin kallista. Se myös väistämättä on johtanut siihen, että yliopistoissa, kuten Harvardissa, opiskelijoiden vanhempien keskimääräinen tulotaso on jopa parhaimma 2 % joukossa. Opiskelumaksut ovat ajankohtainen kysymys tälläkin hetkellä muun muassa Kanadassa ja Iso-Britanniassa. 

Eläkejärjestelmät ovat myös muutosten kourissa. Eläkejärjestelmät perustuvat suurimmilta osin ns. PAYG (Pay As You Go) -malliin, eli sukupolvien väliseen solidaarisuuteen. Kulloinkin työssä oleva väestö maksaa sen hetkisten eläkeläisten eläkkeet. Nämä järjestelmät kuitenkin luotiin aikana, jolloin demografinen kehitys oli suotuisa: väestöpyramidit olivat ihanteelliset ja tuottavuus sekä sen myötä talous kasvoi suurella nopeudella. PAYG-järjestelmiä oli siis helppo luoda ja pitää yllä. Tuntuukin luonnolliselta, että näistä järjestelmistä pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtyä ns. pääomitettuihin järjestelmiin, joissa siis nykyisten työläisten säästämät eläkkeet rahastoidaan kasvamaan tuottoa. Tässä tulee kuitenkin vastaan seinä: mikäli aloitettaisiin rahastoimaan eläkkeitä täydessä mittakaavassa, jäisivät tämän hetken eläkeläiset ilman eläkkeitään. Toiseksi ongelmaksi voisi muodostua pääomien volatiliteetti, sillä r>g ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö yksittäiset sijoitukset voisi epäonnistua. On siis vaikea kuvitella, että PAYG-järjestelmistä voitaisiin päästä eroon tulevaisuudessa. 


One of the main difficulties of pension reform is that the systems one is trying to reform are extremely complex, with different rules for civil servants, private sector workers, and nonworkers. For a person who has worked in different types of jobs overthe course of a lifetime, which is increasingly common in the younger generations,it is sometimes difficult to know which rules apply. That such complexity exists is not surprising: today’s pension systems were in many cases built in stages, as existing schemes were extended to new social groups and occupations from the nineteenth century on. (Piketty 2014, 442)


Piketty toteaa, että eläkejärjestelmien yksinkertaistaminen on yksi suurimmista julkisen sektorin haasteista tällä vuosisadalla. Nämä järjestelmät ovat yksinkertaisesti kasvaneet liian kompleksisiksi.  Kehittyvissä maissa valtio ei ole missään vaiheessa päässyt kehittymään yövartijatasolta. Alhaista verokertymää onkin monessa maassa kierretty pitämällä julkisen sektorin palkat alhaisina. Täten on saatu määrällisesti suuri julkinen sektori, mutta korruptio on väistämätön seuraus. Fiskaalinen kehitys olisi elintärkeää valtion rakentamisessa, mutta valitettavasti kehittyvissä maissa verokertymät ovat jopa pienentyneet vapaakaupan aikakaudella, tullimaksujen alentuessa. 


Progressiivinen verotus

Viime vuosisadan suurimpia innovaatioita oli progressiivinen verotus, joka onnistui kaventamaan taloudellista epätasa-arvoa. Tänä päivänä tuo innovaatio vaikuttaa kuitenkin tulleen tiensä päähän verokilpailun vuoksi. Monet pitävät verotusta vain teknisenä prosessina, mutta se on kaikkea muuta kuin pelkästään teknillinen kysymys. Pikettyn mukaan se on ensisijassa poliittinen ja filosofinen kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Hän jopa menee niinkin pitkälle, että sanoo yhteiskunnan olevan vailla yhteistä päämäärää ja yhteisvoimaa, ilman verojen olemassaoloa. Verotus, etenkin epäoikeudenmukainen sellainen, on ollut monen tunnetun vallankumouksen sytykkeenä. 

Verotuksen alla ovat olleet kautta historian sekä erilaiset pääoman muodot, työsuorituksesta maksettavat, että kulutusverot. Näistä erityisesti kulutusverot ovat olleet vihattuja, koska ne ovat asettaneet suurimman taakan yhteiskunnan vähävaraisimpien niskaan. Näitä veroja kutsutaan myös välillisiksi veroiksi, koska ne eivät suoraa kohdistu pääomaan tai tuloihin. Myöhemmin näiden kolmen rinnalle ovat tulleet veroina erilaiset sosiaalimaksut, kuten työttömyysturva, eläkemaksut jne. 

Verosta tekee progressiivisen se, että se on korkeampi niille jotka ansaitsevat, keräävät pääomatuloja tai kuluttavat eniten. Mutta vero voi myös kääntyä regressiiviseksi, esimerkiksi silloin kun rikkaimmilla on mahdollisuuksia verojen optimointiin joko laillisesti tai laittomasti. Pikettyn mukaan todisteet tukevat väitettä, jonka mukaan progressio esti varallisuuden kehittymisen 1800- ja 1900 -lukujen mittoihin toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvun jälkeen progressiota on kuitenkin purettu sekä korkeimpien ansiotulojen, että pääomatulojen osalta. Jälkimmäinen on ollut seurausta pitkälti siitä, että pääomavirtoja on vapautettu globaalisti ennen näkemättömällä tavalla. Etenkin Euroopassa kollektiivisen toiminnan puute on johtanut kiihtyvään verokilpailuun eri maiden välillä. Tämä on jo johtanut ja tulee johtamaan siihen, että suurimpien tuloluokkien osalta verotus muuttuu regressiiviseksi. Erään ranskalaisen tutkimuksen mukaan vuodelta 2010, tilanne olisi jo se, että alin 50% väestöstä maksaa noin 40-45% veroja, seuraava 40 % 45-50%, mutta ylimmän 5 % kohdalla veroaste alkaa jo laskea, ollen lopulta ylimmän 0,1% osalta vain noin 35% tasolla. 


If the modern social state is to continue to exist, it is therefore essential that the underlying tax system retain a minimum of progressivity, or at any rate that it not become overtly regressive at the top. (Piketty 2014, 448)

Toinen potentiaalinen peruste sille, että verotuksesta tehdään jälleen todellisuudessa progressiivinen on Pikettyn mukaan se, että globalisaatiosta näyttävät kärsivän eniten vähiten kouluttauneet työntekijät länsimaissa. Tämä voisi itseasiassa olla peruste jopa jyrkemmälle progressiolle. Hänen mukaansa on olemassa suuri riski sille, että mikäli näin ei toimita, saattaa kasvava osa väestöstä kääntyä globalisaatiota ja vapaakauppaa vastaan, koska he kokevat siitä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Progressiivisten verojärjestelmien historia on itsessään melko mielenkiintoinen. Ne nimittäin eivät historiallisen todistusaineiston valossa vaikuta kovinkaan perusteellisesti suunnitelluilta, vaan itseasiassa ensimmäiset päätökset saatiin aikaan esimerkiksi Ranskassa vasta ensimmäisen maailmansodan alettua. Onkin mahdotonsa sanoa, miten progressiiviset järjestelmät olisivat edenneet ilman maailmansotia. Eräs mielenkiintoinen ironia historiassa näyttää olevan se, että 1900-luvun USA, joka oli ensimmäisiä progression käyttöönottajia, otti sen käyttöön suuresti siksi että yleinen pelko oli maan ajautuminen Euroopan, vanhan mantereen kaltaiseksi luokkayhteiskunnaksi. 


Korkeimmat palkat ja verotus

Uusliberaali talousteoria puolustaa käsistä karanneita johtajien palkkoja sekä niiden verotusta sillä, että mitä enemmän tuloja johtajat voivat kerätä, sitä enemmän he kasvattavat tuottavuuttaan. Tällaista kehitystä on tapahtunut etenkin anglosaksisissa maissa. Kuitenkin kun tarkistellaan talouskasvua 1980-luvun jälkeen, ei merkittävää eroa ole havaittavissa USA:n ja Iso-Britannian sekä toisaalta progressiota paremmin säilyttäneiden maiden välillä. Pikettyn mukaan mikään ei näytä tukevan teoriaa, jossa johtajien korkeammilla tienaamismahdollisuuksilla saavutettaisiin taloutta stimuloivia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan myös USA:n talous oli paljon innovatiivisempi vuosien 1950-70 välillä, kuin 1990-2010, vaikka siis ensin mainittujen vuosikymmenten aikana progressio oli paljon paljon voimakkaampaa. Kasvavat huippupalkat eivät näytä siis myöskään stimuloivan innovaatioiden määrää. 

Piketty siteeraa omaa tutkimustaan Emmanuel Saenzin ja Stefanie Stantchevan kanssa, jossa he loivat uutta teoriaa selittämään jyrkästi kasvaneita johtajien palkkioita. Tässä teoriassa todellisena syynä johtajien palkkojen kasvulle pidetään heidän saavuttamaansa edullista neuvotteluasemaa palkkaa koskevissa neuvotteluissa. Alemman verotuksen maissa johtajilla on pyrkimys maksimoida palkkioitaan paljon hanakkaammin, kuin korkean verotuksen maissa. Valitettavasti tällä neuvotteluasemalla ei kuitenkaan ole yhteyttä johtajan kasvaneeseen tuottavuuteen. Kasvaneet palkat eivät näyttäneet tuovan mitään erityisiä selitettävissä olevia eroja niitä suosineille yrityksile. 

The history of the progressive tax over the course of the twentieth century suggests that the risk of a drift toward oligarchy is real and gives little reason for optimism about where the United States is headed. It was war that gave rise to progressive taxation, not the natural consequences of universal suffrage. (Piketty 2014, 464)


Globaali vero pääomalle?

Piketty ehdottaa globaalin pääomaveron olevan progressiivinen ja vuosittain kannettava. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole rahoittaa hyvinvointivaltioita, vaan säännellä kapitalismia. Sillä pyritään ensisijassa pysäyttämään päättymätön taloudellisen epätasa-arvon kierre.


if democracy is to regain control over the globalized financial capitalism of this century, it must also invent new tools, adapted to today’s challenges. The ideal tool would be a progressive global tax on capital, coupled with a very high level of international financial transparency. (Piketty 2014, 465)


Kyllä, Piketty myöntää heti alkuunsa että globaali pääomavero on utopia, mutta hyödyllinen sellainen. Suurin ongelma on tietysti se, että onnistuakseen se vaatisi ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Yksittäisten valtioiden on sen sijaan helpompaa joka a) osallistua globaaliin verokilpailuun tai b) ottaa käyttöön nationalistisia defensiivisiä keinoja, kuten protektionismia ja pääomien liikkeen kontrollointia. Toinen ongelma on taloudellisen toiminnan läpinäkyvyys ja tarkemmin sen puute. Globaalia pääomaveroa ei koskaan voida implementoida menestyksekkäästi, mikäli luotettavimmat tiedot maailman rikkaimpien varallisuudesta saadaan Forbesin kaltaisista julkaisuista. Globaali toimija taloudellisen läpinäkyvyyden parantamiseksi on välttämättömyys. Läpinäkyvyyden puute aiheuttaa paljon eriäviä mielipiteitä siitä, mitä miljardöörien progressiivinen verottaminen tarkoittaisi. Toisen ääripään mukaan verottamalla kaikista rikkaimpia, maailman suuret ongelmat kuten hyvinvointivaltioiden jatko, siirtymä puhtaaseen energiaan jne. voitaisiin ratkaista. Toisen mukaan taas miljardöörejä on niin vähän, ettei heidän verottamisensa muuttaisi mitään. Pikettyn mukaan totuus on jossain välissä. 

Taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattaminen, auttaisi hoitamaan tehokkaammin myös tulevia pankki- ja finanssikriisejä. Teknologisia esteitä läpinäkyvyydelle ei ole, tänä päivänä satojen miljoonien ihmisten pankkitietoja siirrellään pankkien ja veroviranomaisien välillä. Sellaisten maiden, kuten Caymansaarten ja Sveitsin mukaantulo ei rasittaisi systeemiä. Mutta nämä veroparatiisit eivät tietenkään ole luopumassa pankkisalaisuuksistaan vapaaehtoisesti. On tärkeä huomata, että vaikka toisin voidaan antaa ymmärtää, veroparatiiseilla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Se on, kuten Piketty sanoo, yksinkertaisesti varkautta. 


It is particularly striking to discover that the countries that are most dependent on substantial tax revenues to pay for their social programs, namely the European countries, are also the ones that have accomplished the least, even though the technical challenges are quite simple. This is a good example of the difficult situation that smaller countries face in dealing with globalization. Nation-states built over centuries find that they are too small to impose and enforce rules on today’s globalized patrimonial capitalism. The countries of Europe were able to unite around a single currency (to be discussed more extensively in the next chapter), but they have accomplished almost nothing in the area of taxation. (Piketty 2014, 472)


Mikäli verokilpailua ei saada kuriin, on riskinä kansallismielisten tahojen poliittinen nousu ja lopulta vapaakauppaa ja markkinataloutta rajoittavat protektionistiset toimet. Tämä olisi Pikettyn mukaan haitallista kaikille osapuolille. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että pankkisalaisuuksien purkaminen ja taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattamisen olisi pitänyt olla vapaakauppasopimuksissa jo 1980-luvulta alkaen. Mutta ne eivät olleet. Nyt vallitsevan status quon, tai saavutettujen etujen murtaminen onkin tehtävä, joka vaatii Pikettyn sanojen mukaan taistelua. 

Pikettyn veroajattelun ytimessä on jatkuvuus. Kertaluonteiset perintöverot eivät riitä tai ole paras mahdollinen tapa hillitä pääomien kasautumista. Pikemminkin tarvitaan vuotuista ja pääoman tuottoa verottavaa politiikkaa. Tappiollista pääomaa ei ole järkevää verottaa, siksi täytyy tehdä kompromisseja siinä miten pääomaa verotetaan. Omistamisesta ei saa tehdä rangaistavaa. Tarkoitus on nimenomaan pyrkiä hillitsemään haitallista kehitystä jonka perimmäinen syy on r>g -laki. Piketty antaa myös joitain esimerkkejä siitä, millainen uusi globaali pääomavero voisi olla. 

0 % alle 1 miljoonan euron varallisuuksille
1 % varallisuuksille 1-5 miljoonan välissä
2 % yli 5 miljoonan euron varallisuuksille

Hänen mukaansa mikäli tällainen uusi vero implementoitaisiin pelkästään EU:n jäsenmaissa, vaikuttaisi se noin 2,5 % väestöstä ja toisi noin 2 % BKT:ta vastaavan tulon valtioille. Tässä esimerkissä oleva progressio ei kuitenkaan ole riittävä suurimpien omaisuuksien osalta. Kaikista suurimmissa, miljardiluokan omaisuuksissa olisi käytettävä 5 %, jopa 10 % luokkaa olevaa veroa.


Pääomien verotuksen historiaa

Korot ovat olleet kautta historian polttava kysymys, monet uskonnot ovat esimerkiksi kieltäneet koron perimisen kokonaan. Valitettavasti etenkin viimeisen 200 vuoden aikana pääomaan ja korkoihin liittyvät erimielisyydet ovat johtaneet moniin radikaaleihin yhteiskunnallisiin kokeiluihin, kuten Piketty osuvasti nimittää esimerkiksi kommunismia Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että yksityisomistus ja markkinatalous eivät kuitenkaan pelkästään ole järjestelmällistä taloudellisen epätasa-arvon luomista ja luokkasotaa, vaan niillä on keskeinen merkitys yhteiskunnan perustoiminnan ja koordinoinnin kannalta. Keskusjohtoinen ja keskitetty talousjärjestelmä osoitti toimimattomuutensa Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että pääomien uudenlainen verotus olisi ratkaisu, jossa kapitalismi saataisiin jälleen haltuun, menettämättä sen hyödyllisimpiä ominaisuuksia, kuten yksityisomistusta ja kilpailua. 


The Greek philosophers were of two minds about interest, which, since time never ceases to flow, can in principle increase wealth without limit. It was the danger of limitless wealth that Aristotle singled out when he observed that the word “interest” in Greek (tocos) means “child.” In his view, money ought not to “give birth” to more money.30 In a world of low or even near-zero growth, where both population and output remained more or less the same generation after generation, “limitlessness” seemed particularly dangerous. (Piketty 2014, 479)

Kapitalismia voidaan säännellä myös muilla tavoilla, kuin Pikettyn ehdottamalla globaalilla pääomaverolla. Protektionismi on eräs perinteinen keino, mutta se ei ole vaurautta luova toimintatapa helppoudestaan huolimatta. Tätä keinoa käyttävät maat ja niiden kansalaiset ovat kautta historian joutuneet yleensä pettymään. Lisäksi protektionismi ei vaikuta r>g -ongelmaan millään tavalla ehkäisevästi. Pääoman liikkeiden sääntely on toinen keino, joka on huomattavasti protektionismia vähemmän vaurioittava. Tätä keinoa tullaankin Pikettyn arvioiden mukaan käyttämään lähivuosikymmeninä yhä enemmän, johtuen siitä, että 1980-luvulta alkaen pääomien liikkeitä on vapautettu ennennäkemättömällä tavalla ja talouskriisi on alkanut horjuttaa yleistä uskoa pääomien liikkuvuuden vapauden hyödyistä.

Kiinan ja Venäjän harjoittamat politiikat ovat hyvin erilaisia. Kiinassa on voimassa eräät maailman tiukimmista rajoitteista pääomien liikkeille. Venäjällä taas on ollut täysin päinvastainen linja. Muutenkin kehittyvistä maista Kiinan fiskaalinen politiikka on ehdottomasti Venäjää rakentavampaa, vaikkakaan Piketty ei suostu tunnustautumaan Kiinan talouspolitiikan ihailijaksi. 


Immigration will be more readily accepted by the less advantaged members of the wealthier societies if such institutions are in place to ensure that the economic benefits of globalization are shared by everyone. If you have free trade and free circulation of capital and people but destroy the social state and all forms of progressive taxation, the temptations of defensive nationalism and identity politics will very likely grow stronger than ever in both Europe and the United States. (Piketty 2014. 487)


Julkinen velka

Valtio voi rahoittaa menonsa kahdella tavalla: veroilla tai velalla. Verotus on oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi keino hoitaa rahoitus, kuin velka: valtion kannattaa ennemmin verottaa varakkaita, kuin lainata heiltä koron kera. Julkinen velkaantuminen on kuitenkin nyt korkeammalla kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Länsimaissa on syntynyt erikoinen tilanne: ne ovat rikkaampia kuin koskaan, mutta niiden valtiot ovat köyhiä. Piketty pitää tätä hyvin erikoisena paradoksina. 

Miten sitten nykyistä julkista velkaa voidaan hoitaa? Pikettyn mukaan on olemassa kolme tapaa päästä eroon julkisesta velkakriisistä: 1) pääomien verotus 2) inflaatio ja 3) leikkauspolitiikka. Näistä hän suosittelee erityisesti ensimmäistä. Toisaalta inflaatiolla on hoidettu suurin osa historian velkakriiseistä. Leikkaaminen on näistä kolmesta vaihtoehdosta kaikkein huonoin, mutta Eurooppa näyttää tekevän juuri sen. Inflaation ongelma on, että sen vaikutuksia on vaikea koordinoida. Se voi vaikuttaa tasapuolisesti, mutta se voi myös rankaista yhteiskunnan vähätuloisimpia suhteettomasti.  Toisaalta inflaatio rankaisee eniten niitä, jotka eivät tiedä mitä pääomallaan tekisivät. Toiseksi kun inflaatio kerran lähtee käyntiin, on sitä vaikea pysäyttää. 

Such a solution is extremely tempting. Historically, this is how most large public debts were reduced, particularly in Europe in the twentieth century. For example, inflation in France and Germany averaged 13 and 17 percent a year, respectively, from 1913 to 1950. It was inflation that allowed both countries to embark on reconstructionefforts in the 1950s with a very small burden of public debt. Germany, in particular, is by far the country that has used inflation most freely (along with outright debt repudiation) to eliminate public debt throughout its history. (Piketty 2014, 492)

Karkeasti tilanne on Euroopassa se, että yksityinen varallisuus on noin kuusi kertaa vuotuinen BKT, siinä missä julkinen varallisuus on noin vuoden BKT, mutta velka saman verran joten netto on noin nolla. Eli siis teoriassa julkinen velka voitaisiin kuitata nollaan, jos kaikki julkinen varallisuus yksityistettäisiin ja käyttäjät, eli kansalaiset maksaisivat vuokraa näiden tilojen käyttämisestä. Piketty tyrmää tämän mallin suoraa, jos palveluiden tasapuolinen saatavuus halutaan turvata myös jatkossa niin julkisen tahon tulee omistaa tilat joissa se palveluita tuottaa.


Keskuspankkien rooli

Keskuspankit olivat pienessä roolissa maailmantalouden tasapainottajina ennen rahapolitiikan ja kultakannan sidonnaisuuden purkamista. Kultakanta oli voimassa käytännössä pankkitoiminnan alkamisesta lähtien. Kultakannassa oli paljon ongelmia. Välillä kultaa löydettiin valtavia määriä, kuten esimerkiksi Espanjan ja Portugalin valloitusretkien yhteydessä Etelä-Amerikasta, välillä taas lupaavat löydökset osoittautuivat perättömiksi. Näillä oli suuria vaikutuksia hintoihin. Mutta kun kultakannasta irrottiin, keskuspankkien valtaa ei teoriassa rajoita enää mikään, joten niiden tarkka valvonta ja sääntely on ensiarvoisen tärkeää. 

The primary function of central banking is to ensure the stability of the financial system, which requires central banks to assume the role of “lenders of last resort”: in case of absolute panic, they must create the liquidity necessary to avoid a broad collapse of the financial system. (Piketty 2014, 495)

Pikettyn mukaan keskuspankkien roolista ei vallitse erimielisyyttä edes suurimpien taloustieteen koulukuntien välillä. Kaikki keynesiläisistä uusklassisiin ovat sitä mieltä, että keskuspankin tehtävä on hätätilanteessa olla viimeinen toimija ja ehkäistä mahdollinen deflatorinen spiraali. Keskuspankit eivät silti luo varallisuutta, ne jakavat sitä. Keskuspankkien toimet voivat siis olla toimivia tai vääriä: mikäli ne lainaavat yrityksille, jotka ovat pulassa, ne ovat onnistuneet jos yritys pääsee jaloilleen myöhemmin. Mikäli ei pääse, ne ovat epäonnistuneet. Keskuspankit voivat siis joko ehkäistä tilapäistä häiriötä tai edesauttaa toimimattoman liiketoiminnan jatkumista. Tämä on aina perusteellinen kysymyksenasettelu. Toisaalta keskuspankit eivät kuitenkaan voi vaikuttaa reaalitalouteen suoraan, vaan tämä tapahtuu lopulta liikepankkien toiminnan kautta.

The “stagflation” of the 1970s had convinced governments and people that central banks ought to be independent of political control and target low inflation as their only objective. That is why Europe created a currency without a state and a central bank without a government. (Piketty 2014, 503)

Euro luotiin valtiottomaksi valuutaksi. Tämä ongelma oli pitkään piilossa taloustilanteen ollessa suotuisa. Kuitenkin finanssikriisin alettua keskuspankki ECB:n toimintamahdollisuudet on huomattu riittämättömiksi. Korot olivat euromaissa melko identtiset sen käyttöönoton alusta 2002 aina finanssikriisiin asti. Kriisin jälkeen korot alkoivat eriytyä voimakkaasti jäsenmaiden osalta. Tällä oli valtavia vaikutuksia kriisivaltioiden budjetteihin, kun velanhoitokulut nousivat nopeasti. Euron tulevaisuus on nyt auki. Tulevaisuus näyttää miten talousunioni kehittyy, luodaanko kokonainen yhteinen talous euromaille, vai purkautuuko rahaliitto. Yhtenä ongelmana on lisäksi jo aiemmin mainittu verokilpailu jopa eri euromaiden välillä. Nykyinen epäjärjestys hyödyttää erityisesti suuryrityksiä, joille avautuu runsaasti mahdollisuuksia optimoida veromaksujaan. Verokilpailu taas johtaa kohti pohjaa ja suuntaa verotuspainetta kulutusveroihin, jotka taas rasittavat eniten vähäosaisimpia. 


When we look at all the available data today, what is most striking is that national wealth in Europe has never been so high. To be sure, net public wealth is virtually zero, given the size of the public debt, but net private wealth is so high that the sum of the two is as great as it has been in a century. Hence the idea that we are about to bequeath a shameful burden of debt to our children and grandchildren and that we ought to wear sackcloth and ashes and beg for forgiveness simply makes no sense. The nations of Europe have never been so rich. What is true and shameful, on the other hand, is that this vast national wealth is very unequally distributed. Private wealth rests on public poverty, and one particularly unfortunate consequence of this is that we currently spend far more in interest on the debt than we invest in higher education. This has been true, moreover, for a very long time: because growth has been fairly slow since 1970, we are in a period of history in which debt weighs very heavily on our public finances. This is the main reason why the debt must be reduced as quickly as possible, ideally by means of a progressive one-time tax on private capital or, failing that, by inflation. (Piketty 2014, 512) 


Lopuksi

Capital in 21st Century on pitkä, mutta helppolukuinen kirja aiheesta, joka saattaa olla taloudellisen epätasa-arvon ytimessä. Sen vahvuus on ennen kaikkea perusteellinen historiallisen tiedon käyttäminen tutkittaessa pääomaa. On olennaista huomata, miten erikoislaatuista aikaa toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut länsimaille. Lähtökohdat sodan runtelemassa Euroopassa olivat toisaalta musertavat, mutta toisaalta taloudellisen tasa-arvon kannalta otolliset. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kasvu näyttää optimistisimpienkin arvioiden mukaan olevan jatkossa maltillista, samoin väestönkasvu. Nämä ovat perimmäiset syyt Pikettyn esille nostaman r>g -ongelman taustalla. Näissä olosuhteissa on vaara, että pääoma alkaa hallitsemaan yhteiskuntaa, aivan kuten se teki Euroopassa aikakaudella joka muistetaan luokkayhteiskunnista. Menneisyydessä kerätty varallisuus alkaa hallitsemaan tulevaisuutta. Valitettavasti meillä ei ole historiallista esimerkkiä siitä, miten tällaisesta ongelmallisesta tilanteesta olisi mahdollista päästä pois ilman tuhoisaa sotaa, joka muuttaisi asioita niin paljon, että lähtötilanne olisi jälleen tasa-arvoinen. Tässä Piketty ehdottaakin utopistisesti globaalissa mittakaavassa käyttöönotettavaa finanssivalvontaa ja pääomaveroa, progressiivista sellaista. Teknologisia esteitä Pikettyn esittämälle mallille ei ole. Nähtäväksi jää, aletaanko Pikettyn ehdotuksia ajamaan myös poliittisella kentällä, vai jatketaanko samalla vanhalla linjalla. 


Lähde: 

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.

torstai 25. syyskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 3

Tämä kirjoitus on sarjan kolmas osa ja käsittelee ranskalaisen taloustietelijän Thomas Pikettyn kuuluisuuteen nousseen kirjan "Pääoma 2000-luvulla" kolmatta päälukua jossa pääteemana on taloudellisen epätasa-arvon rakenteet. Kolmas luku on kirjan pisin osio, reilut 200 sivua ja koostuu kuudesta alaluvusta. Pyrin siksi tässä kirjoituksessa kiteyttämään niiden sisällön mahdollisimman lyhyesti.

Aiemmat osat löydät täältä:

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html


Tuloerot ja pääoman keskittyminen

Kuten Piketty jo aiemmissa luvuissa esitti; maailmansodat ja niitä seuranneet toimet vähensivät taloudellista epätasa-arvoa (jatkossa pelkkä epätasa-arvo) 1900-luvulla, mutta on tärkeä huomioida ettei kyseessä ollut mikään talousjärjestelmän rakenteellinen ominaisuus tai spontaani korjausliike, vaan kyse oli puhtaasti eksogeenisistä, eli ulkoisista shokeista talousjärjestelmään. Piketty jakaa epätasa-arvon kolmeen luokkaan: 1) palkkatulojen epätasa-arvo 2) pääoman omistamiseen liittyvä epätasa-arvo ja 3) pääomista saatavien pääomatulojen epätasa-arvo. Hän haluaa pitää erillään työstä saatavat palkkatulot ja pääomista saatavien tulot. Eri yhteiskunnissa nämä voivat erota toisistaan; jossain voi olla tasa-arvoiset palkat, mutta epätasa-arvoiset pääomatulot tai päin vastoin, tai siten että molemmat ovat epätasa-arvoisia tai tasa-arvosia, mutta Piketty kuitenkin toteaa, että pääomiin liittyvä epätasa-arvo on lähes aina suurempaa kuin palkkoihin liittyvä.

Kirjassaan Piketty on päätynyt jaottelemaan ylä-, keski- ja alaluokat desiilien avulla. Hän pitää ylintä desiiliä, eli 10 % yläluokkana, neljää seuravaa keskiluokkana ja alinta viittä alaluokkana. Lisäksi hän tarkkailee ylintä desiiliä sentiileittäin, etenkin ylimmän sentiilin 1 % ja alemman 9 % välistä suhdetta. Piketty käyttää runsaasti tekstiä perustelemaan tätä lähestymistapaa, etenkin sen että raaka datan vertailu on täten mahdollista, vaikkakin se on hiukan ristiriidassa kirjan muutoin melko yhteiskuntatieteellis-filosofisen kirjoitusasun kanssa. Tarkastelun kohteena olevista maista on huomionarvoista, että vaikka 1 % saattaa tuntua pieneltä eliitiltä, käsittää tuo luokka esimerkiksi 50 miljoonan aikuisen Ranskassa 500 000 ja 260 miljoonan aikuisen USA:ssa 2,6 miljoonaa ihmistä. Piketty korostaa, että tämä ylin 1 % on äärimmäisen näkyvä yhteiskunnallisessa "maisemassa", eli kyse ei ole pelkästään rahasta. Ylin desiili on Pikettyn mukaan länsimaisissa yhteiskunnissa niin vaikutusvaltainen, että se pystyy jo itsessään ajamaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Alla on graafissa vauraimman 0,1 % osuus kokonaistuloista.

Vauraimman 0,1 % osuus kokonaistulosta eri maissa. Lähde: Piketty 2014.


Parhaiten tienaava prosentti ei ole eniten omistava prosentti

Although inequality with respect to income from labor is sometimes seen—incorrectly—as moderate inequality that no longer gives rise to conflict, this is largely a consequence of comparing it with the distribution of capital ownership, which is extremely inegalitarian everywhere. (Piketty 2014)

Vaikka työstä saatava tulot ovat siis pääsääntöisesti tasaisemmin jakaantuneet, kuin pääomista saatavat, ovat ne silti voluumiltaan ylivoimaiset sillä kuten aiemmin oli laskettu, karkeasti arviolta 2/3 kokonaistuloista koostuu palkoista saatavasta tulosta. Työn ja pääomatulojen välinen dynamiikka on vaihdellut, josta hyvänä esimerkkinä oli vielä 100 vuotta sitten se, että mikäli pääomatulot olivat riittävän suuret, ei henkilö osallistunut työn tekoon. Tänä päivänä asetelmat eivät ole enää näin selkeät. Nyrkkisääntönä on, että ylin 10 % työvoimasta kerää yleensä 25-30 % koko palkkatuloista, mutta ylin 10 % pääomatulojen saajista kerää jo yli 50 % joissakin maissa jopa 90 % kaikista pääomatuloista. Samoin huomionarvoista on se, että palkkatuloissa alin 50 % muodostaa merkittävän osuuden kokonaispotista (usein suunnilleen ylimmän 10 % kokoinen), kun taas pääomatuloja alimmalla 50 % kansasta ei usein ole lainkaan.

Palkkatulojen osalta Piketty pitää historian tasa-arvoisimpana Skandinaavian maita 1970- ja 90-lukujen välisenä aikana, tällöin palkkatulo jakaantui siten, että ylin desiili keräsi 20 %, keskimmäiset neljä 45 % ja alimmat viisi desiiliä jopa 35 % kokonaispotista. Tällainen jako mahdollistaa laajan keskiluokan olemassaolon. Keskimääräisen tasaisina puolestaan nousevat esille Saksa ja Ranska, joissa ylin desiili nappaa 25-30 % ja alimmat viisi 30 % kokonaispalkkatuloista. Yhdysvalloissa, jota Piketty pitää hyvin epätasa-arvoisena palkkatulojen jakaantumisen suhteen, ylin desiili nappaa 35 %, siinä missä alimmat viisi vain 25 %.

Myös pääomatulojen osalta Skandinaavian maat ovat olleet tasa-arvoisimpia. Ylin desiili on omistanut arviolta 50-60 % koko varallisuudesta. Keski-Euroopassa osuus on ollut 60 % pinnassa, Ranskassa esim. 62 % ja Yhdysvalloissa jopa 72 %:ssa 2010-luvulla. Se, mikä Pikettyä kuitenkin hämmästyttää eniten on, että näissä maissa alimmat viisi desiiliä, eli puolet kansasta, ei omista käytännössä mitään varallisuutta. Esimerkiksi Ranskassa alin luokka omistaa vain 4 % ja Yhdysvalloissa vain 2 %. Itse asiassa sellaista yhteiskuntaa ei edes tiedetä koskaan olleen olemassa, jota voitaisiin kuvailla edes alustavasti tasa-arvoiseksi pääomien omistuksen suhteen. Siis siten, että alimmalla 50 % kansasta olisi jonkinlainen merkittävä rooli pääomien omistuksessa.

For this half of the population, the very notions of wealth and capital are relatively abstract. For millions of people, “wealth” amounts to little more than a few weeks’ wages in a checking account or low-interest savings account, a car, and a few pieces of furniture. The inescapable reality is this: wealth is so concentrated that a large segment of society is virtually unaware of its existence, so that some people imagine that it belongs to surreal or mysterious entities. (Piketty 2014)


Ylimmän desiilin osalta varallisuuden luonne vaihtelee. Käytännössä kaikki tässä yläluokassa omistavat ainakin oman kiinteistönsä ja kiinteistöjen osuus pääomista on suuri (1/2 tai jopa 3/4) yläluokan alimmissa yhdeksässä sentiilissä, eli rikkaimman 1 % alla olevissa. Ylin sentiili eroaa, sillä siellä erilaiset rahastot ja muut sijoitusinstrumentit muodostavat enemmistön. Keskiluokassa, eli ylimmän desiilin ja alimpien viiden välissä asuminen muodostaa varallisuuden selkärangan. Keskiluokka onkin saavuttanut paljon viimeisen sadan vuoden aikana, sillä 1900-luvun alussa Ranskan, Englannin ja Ruotsin pääomat olivat keskittyneet niin, että ylin desiili omisti käytännössä kaiken (ainakin yli 90 %) varallisuuden maassa. Ylin sentiili omisti jo yleensä yli 50 % kaikesta, jossain jopa yli 60 %, kuten Britanniassa. Keskiluokkaa ei ollut, vaan alin 90 % omisti loput 5-10 % niin tasaisesti jakautuneena, ettei merkittävää eroa keskiluokan ja köyhien välillä edes ollut. Piketty toteaakin, että nämä lukemat kuvaavat suuren todistusaineiston varassa 1800-luvun yhteiskuntia, joita hänen paljon esimerkkinään käyttämänsä kirjailijat Jane Austen ja Honore de Balzac kuvasivat kuuluisissa teoksissaan.

Tuloerojen moraalifilosofiaa

If inequalities are seen as justified, say because they seem to be a consequence of a choice by the rich to work harder or more efficiently than the poor, or because preventing the rich from earning more would inevitably harm the worst-off members of society, then it is perfectly possible for the concentration of income to set new historical records. That is why I indicate... ...that the United States may set a new record around 2030 if inequality of income from labor—and to a lesser extent inequality of ownership of capital—continue to increase as they have done in recent decades.The top decile would them claim about 60 percent of national income, while the bottom half would get barely 15 percent. (Piketty 2014)


Italialainen tilastotieteilijä Corrado Gini (1884–1965) on kehittänyt kenties tunnetuimman mittariston mittaamaan epätasa-arvoisuutta yhteiskunnissa. Ginikertoimet sijoittuvat johonkin nollan (täydellinen tasa-arvo) ja yksi (täydellinen epätasa-arvo) välille. Esimerkiksi aiemmin mainittujen Skandinaavian maiden Ginikerroin oli palkkatulojen osalta vain 0.19 parhaina vuosikymmeninä. Ranskan Belle Époque'n (1890-1914) aikana taas ginikerroin oli varallisuuden osalta 0.85. Myös useita muita mittaristoja on luotu viime vuosisadan aikana, joiden ansiosta tuloeroista on tullut eräänlainen normaali asia.

Kysymys tuloeroista ja taloudellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin pohjimmiltaan moraalisfilosofinen: onko taloudellinen epätasa-arvo oikein ja kuinka paljon sitä pitää olla? Vastatakseen tähän kysymykseen onkin hyvä perehtyä juurikin epätasa-arvon rakenteisiin joita Piketty ansiokkaasti tuo esille. Pikettyn mukaan yhteiskunta voi saavuttaa epätasa-arvoisen kokonaistulonjaon (ylin desentiili 50 % ja ylin sentiili 20 % kokonaistulosta) kahdella tavalla. Ensimmäinen on hyperpatrimoniaalinen yhteiskunta ts. vuokraisäntien yhteiskunta. Siinä varallisuus on äärimmäisen keskittynyttä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Toinen tie on uudempi ja esiintyy Pikettyn mukaan erityisesti Yhdysvalloissa; hypermeritokraattinen yhteiskunta ts. supermanagerien yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa epätasa-arvo ei synny perinnöistä, vaan erittäin epätasa-arvoisesta palkkatulojen jakaumasta. Nämä stereotypiayhteiskunnat voivat kuitenkin esiintyä myös yhdessä, johon merkit Yhdysvalloista Pikettyn mukaan viittaavat.


Kaksi maailmaa
To a large extent, it was the chaos of war, with its attendant economic and political shocks, that reduced inequality in the twentieth century. (Piketty 2014)

Kuten jo aiemmin todettua, äärimmäisten tuloerojen maailma 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa murentui monissa Euroopan valtioissa veristen sotien vuoksi. Ranskassa ylin sentiili menetti asemansa 1914-1945 välillä, kun pääomista saatavat tuotot romahtivat. Piketty pystyy tunnistamaan maailmansotien aiheuttamat shokit poikkeuksellisen pitkän tarkkailuajanjakson ansiosta, hänen datansa ulottuu parhaimmillaan aina 1700-luvulle asti. Sodalla on useita samanaikaisia vaikutuksia talouteen. Yksi tärkeimmistä on inflaatio (rahan painaminen ja velkaantuminen kiihtyy), työvoiman tarjonnan romahdus (koska miehet ovat rintamalla tai vankeina) sekä sisäsisen koheesion korostaminen, jolloin parempiosaiset ovat valmiita luopumaan joistain eduistaan.

Palkka- ja pääomatuloissa on aina ollut peruslogiikkana se, että mitä korkeammalle kokonaistuloissa mennään, sitä suuremmaksi pääomatulojen osuus kasvaa. Se mikä nykyajassa on erilaista sadan vuoden takaiseen on, että tuloluokissa täytyy mennä entistä korkeammalle, jotta palkkatulojen osuus kutistuu alle pääomatulojen. Pikettyn datan mukaan vasta rikkaimman 0,1 % osalta pääomatulot ylittävät työstä saatavat. Aiemmin tämä luokka oli suurempi (Belle Époque'n aikana kymmenkertainen). Pikettyn mukaan tämä johtuu siitä, että olemme siirtyneet vuoranantajayhteiskunnasta manageriyhteiskuntaan. Ylin desiili on siis tänä päivänä entistä monimuotoisempi, siellä on perijöiden lisäksi juristeja, lääkäreitä, menestyneitä yrittäjiä, kauppamiehiä ja insinöörejä. Nämä ammattiryhmät ovat yleisiä alimmissa yhdeksässä sentiilissä ja onkin käytännössä mahdotonta nousta näistä ryhmistä yhteiskunnan ylimpään sentiiliin, jossa siis pääomatulot hallitsevat.

Yhdysvallat on täysin erilainen tapaus, kuin Euroopan valtiot. Siellä nimittäin ei tapahtunut samanlaista vuokranantajayhteiskunnan murtumista, kuin Euroopassa, vaan taloudellinen epätasa-arvo lähti kasvuun eri syistä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosikymmenet sotien jälkeen olivat USA:ssakin aikaa jota monet, kuten Paul Krugman, edelleen haikailevat. Ylimmän desiilin tulojen osuus kokonaistuloista on kasvanut 1980-luvulta asti ollen nyt yli 50 % ja matkalla kohti 60 %:a vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2008 talouskriisistä ei ollut tuloerokehityksen katkaisijaksi, mutta sen sijaan tuloeroilla oli Pikettyn mukaan osallisuutensa kriisissä. Nimittäin keski- ja alaluokan ostovoima, eli palkkatulot, eivät ole kasvaneet viime vuosikymmeninä, vaan kasvun hedelmät ovat sataneet ylimmän desiilin laariin. Tämä on osiltaan johtanut keskiluokan valtavaan velkaantumiseen.

Yhdysvaltojen kasvavan eriarvoistumisen taustalla on Pikettyn mukaan supermanagerien nousuksi kutsuma ilmiö. Kyseessä ovat siis työllään rikastuneet korkeat toimihenkilöt suuryrityksissä, jotka saavat historiallisesti tarkasteltuna ennen näkemättömiä palkkatuloja työpanoksistaan. Supertähdet ovat näkyvyydestään ja maineestaan huolimatta varsin marginaalinen ryhmä: heidän osuutensa USA:n rikkaimpien 0,1 % joukossa on vain 5 %.
 

Palkkatuloerojen kasvu

Palkkaerojen kasvun syynä pidetään yleisesti koulutuksen ja teknologian kehityksen välistä kilpailua. Teoriassa tämä tarkoittaa, että työntekijän palkka on suhteessa hänen tuottavuuteensa ja toiseksi tuo tuottavuus johtuu erityisesti hänen hankkimistaan taidoista, sekä näiden taitojen kysynnästä ja tarjonnasta kussakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi jos insinöörejä olisi koulutettu vähän, mutta käytössä olevat teknologiat vaativat insinööritaitoa, silloin insinöörien kysyntä on korkea ja tarjonta alhainen, jolloin heidän palkkatasonsa todennäköisesti nousee erittäin korkeaksi verrattuna muihin ammatteihin. Tämä teoria on hyvin pelkistetty ja naiivi, kuten Piketty sanoo.
Välttääkseen tämän ammatillisen eriarvoistumisen koulutusjärjestelmien tulisi nopeasti pystyä lisäämään uudenlaisia koulutusohjelmia sen mukaan, miten teknologinen kehitys etenee. Claudia Goldin ja Lawrence F. Katz ovat esimerkiksi sitä mieltä, että USA:n palkkaerojen kasvu johtuu nimenomaan koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta. Piketty sanoo, että pitkässä juoksussa paras keino vähentää yhteiskunnallista eriarvoistumista on nimenomaan investoida koulutukseen.

Minimipalkka on eräs nykyajan suurimmista puheenaiheista. Yksittäisen työntekijän tuottavuuden mittaaminen on ollut aina vaikeaa ja monissa tehtävissä jopa mahdotonta. Mahdollista se on toistettavissa ammateissa, kuten liukuhihnatyössä tai vaikkapa McDonaltsin työntekijänä. Tämän vuoksi palkan määrittäminen onkin vaikeaa. Voisikin kuvitella, että palkka voitaisiin helposti maksaa vaikkapa päiväkohtaisen tuloksen perusteella, mutta tällaisessa menettelyssä pienipalkkaisilla olisi riski joutua ilman palkkaa, mikäli ongelmia ilmenisi tuotannossa tai taloudessa laajemmin. Tämän vuoksi onkin yleisesti havaittu paremmaksi tarjota jonkinlainen vakuutus työntekijälle siitä, että hän saa tietyn määrän rahaa tapahtui mitä tapahtui. 1900-luvun aikana siirryttiinkin kehittyneissä maissa päivittäisestä palkanmaksusta kuukausittaiseen. Piketty ylistääkin kuukausipalkkaa yhtenä suurena innovaationa, joka stabilisoi työväenluokan elämää ja nosti vakituiset työntekijät tilapäistyöntekijöita vahvempaan asemaan. Kiinteä kuukausipalkka myös suojaa työntekijöitä työnantajien mielivallalta.

Yhtä haastavaa on tietenkin toimitusjohtajien tai muiden korkeiden toimihenkilöiden työn tuottavuuden ja siten palkkatason määrittely objektiivisesti. Pikettyn sanoma on siinä, että korkeita palkkoja ei oikeastaan voi mitenkään perustella täysin aukottomasti tuottavuudella, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän tehtävän statuksesta ja erilaisista psykologisista vaikutteista. Lisäksi toimitusjohtaja ei edes pysty vaikuttaamaan suurimpaan osaa niistä muuttujista, jotka määrittelevät yrityksen tuloksen.

If we look at various performance indicators, such as sales growth, profits, and so on, we can break down the observed variance as a sum of other variances: variance due to causes external to the firm (such as the general state of the economy, raw material price shocks, variations in the exchange rate, average performance of other firms in the same sector, etc.) plus other “nonexternal” variances. Only the latter can be significantly affected by the decisions of the firm’s managers. If executive pay were determined by marginal productivity, one would expect its variance to have little to do with external variances and to depend solely or primarily on nonexternal variances. In fact, we observe just the opposite: it is when sales and profits increase for external reasons that executive pay rises most rapidly. This is particularly clear in the case of US corporations: Bertrand and Mullainhatan refer to this phenomenon as “pay for luck.” (Piketty 2014)



Pääomatulot ja eriarvoistuminen

Varallisuuden omistamisen jakautumisessa on kautta historian ollut nyrkkisääntönä, että vaurain desiili on omistanut 80-90 % varallisuudesta ja korkein sentiili 50-60 %. Tähän muottiin ovat osuneet yhteiskunnat aina antiikista muutaman vuosisadan takaisiin agraariyhteiskuntiin. Aikakausi ensimmäisen maailmansodan jälkeen on siis anomalia pääoman omistamisen suhteen. Koskaan aiemmin ei vastaavaa pääoman jakautumista korkeimman desiilin ulkopuolle ole nähty. Ei ole syytä olettaa, että tämä uusi normaali olisi pysyvä asiantila. Pääomaan liittyvä eriarvoistuminen on kasvanut 1980-luvulta alkaen, mutta globalisaatio on tehnyt ilmiön mittaamisesta entistä vaikeampaa.

Joka tapauksessa olemme edelleen kaukana vuosisadan takaisesta tilanteesta. Pikettyn mukaan tällä hetkellä vaurain desiili omistaa arviolta 60-65 % kaikesta varallisuudesta ja keskiluokka, eli neljä seuraavaa desiiliä omistaa kolmanneksen. Viime vuosisadan siirtymä tarkoitti siis sitä, että varallisuutta valui vauraimmalta kymmenykseltä alemmille tasoille, mutta alin puolikas väestöstä ei ole tässä siirtymässä saavuttanut juuri minkäänlaista asemaa pääomien omistajana, vaan osuus on edelleen jossain nollan ja viiden prosentin välissä.

Monille voi tulla yllätyksenä, että Yhdysvallat oli 1970-80 -lukujen Ruotsin tasolla taloudellisessa tasa-arvossa 1800-luvun alussa. Syyt tälle ovat siinä, että Yhdysvalloissa ei yleisesti ollut ehtinyt kehittyä pääomia, muuttajia tuli jatkuvasti lisää ja perhekoot olivat suuria. Erot pohjoisen ja etelän välillä olivat kuitenkin havaittavissa, koska eteläiset osavaltiot muistuttivat taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Eurooppalaisia valtioita. 1910 USA:n varallisuuden eriarvoistuminen oli jo saavuttamassa Euroopan tason; ylin desiili omisti 80 % ja sentiili 45 % kaikesta varallisuudesta. Tämä huolestuttava kehitys ei jäänyt huomaamatta myöskään ekonomisteilta, joista esimerkiksi Willford King käsitteli aihetta kirjassaan vuonna 1915. Tässä tullaan erikoiseen huomioon, jonka Piketty esittää: sata vuotta sitten Yhdysvalloissa oltiin ylpeitä siitä, että uusi maailma oli pääomien omistuksen suhteen tasa-arvoinen - tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: amerikkalaiset pitävät ylpeydenaiheenaan korkeita tuloeroja, koska niiden nähdään toimivan kapitalismin moottorina.

Piketty pitää varallisuuden hyperkeskittymisen syynä teoriaansa r>g :tä. Eli koska kasvu on niin alhaista (0,5-1 %) mutta samalla pääoman palautusprosentti on 4-5 %. Tämä tarkoittaa, että olemassa oleva varallisuus uusiutuu nopeammin, kuin talous kasvaa. Mistä sitten johtuu alhainen kasvu ja toisaalta pääoman korkea palautusprosentti? Kautta historian talouskasvu on melko harvinainen ilmiö, se ei ylittänyt 0,1-0,2 % vuodessa kertaakaan ajanlaskun alun ja teollisen vallankumouksen alun välillä. Samalla kuitenkin pääoman historian osalta on melko selvää, että palautusprosentti sille on ollut aina suurempi kuin talouskasvu, keskimäärin noin 4-5 % vuodessa, pessimistisempien arvioidenkin mukaan 2-3 %. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli kasvu on 1 % ja pääoman tuotto 5 %, niin pääomien omistajien täytyy sijoittaa vain viidennes pääomatuloistaan uudelleen, pitääkseen huolen siitä, että heidän pääomansa kasvaa keskimääräisiä ansiotuloja nopeammin.


R versus G - kasvu ja pääomien palautusprosentti 0-2012, sekä ennuste 2012-2100. Lähde Piketty 2014.


Se miksi 1914 vuodesta lähtien tilanne on muuttunut, selittyy Pikettyn mukaan poikkeuksellisilla olosuhteilla: sodan tuhot, progressiivinen veropolitiikka jonka mahdollisti sodan aiheuttama poikkeuksellinen ilmapiiri, ennennäkemätön kasvu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Valitettavasti useat merkit näyttävät, että tämä poikkeuksellinen aikakausi on tulossa loppuunsa. Mikäli verokilpailu jatkuu loogiseen päätepisteeseensä, eli nollaan, voidaan tällä vuosisadalla Pikettyn mukaan palata takaisin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Edes keskimääräisen pääomaveron 30 % säilyminen ei auta muuttamaan r>g -prosessia. Mihin siis kehitys vie meidät? Pikettyn mukaan pääoman keskittyminen johtaa matemaattisesti lopulta pääoman palautusprosentin alentumiseen, mutta tähän pisteeseen ajautuminen vaatisi kymmeniä vuosia rajoittamatonta pääomien keskittymistä.

Pääomien keskittymisen tuoma skaalaetu on ymmärretty hyvin kauan. Perinteisissä aristokraattisissa yhteiskunnissa oli tapana, että perheen vanhin poika peri kaiken perheomaisuuden. Näin vältettiin pääoman diffusioituminen ja varmistettiin, että pääoma tuottaa myös jatkossa varmaa tuottoa ja perhe pysyy aristokraattisena. Jakamalla perintöä olisi vaarannettu suvun asema. Myös pääoman tuotoilla elämistä painotettiin, perijöillä ei ollut oikeutta käyttää pääomaa elämiseen. Tätä järjestelmää alettiin purkaa vasta 1700-luvulla suuresta vastustuksesta huolimatta. Piketty toteaa, että Ranskan suuri vallankumous epäonnistui, sillä alhainen pääomavero joka tuli maanomistajien kontolle, oli liian alhainen (1-2 %) toimiakseen r>g -ilmiön lieventäjänä. Vaikka talouskasvu alkoi kiihtyä 1800- (0,5 %) ja 1900-luvuilla (1 %) ei g:llä ollut merkitystä koska r kasvoi edelleen historiasta tuttua 5 % vuosivauhtia.


Palataanko eriarvoistumisessa menneisiin aikoihin?

Belle Époque'n aikana rikkain prosentti pariisilaisista eli käytännössä pelkästään pääomatuloillaan elintasoa, joka vastasi 80-100 kertaisesti keskimääräistä palkansaajaa. Tämä systeemi näytti toimivan ikiliikkujan tavoin, sillä rikkaat eivät edes käyttäneet kaikkia pääomatulojaan, vaan investoivat niitä edelleen uuteen pääomaan. Ensimmäinen maailmansota katkaisi tämän kehän ja 30-luvulla vaurain sentiili nautti enää 30-40 kertaista tulotasoa pääomasta. Vuosikymmenen loppupuolella luku oli pudonnut enää 20:een. Vuoranantajien yhteiskunta oli tullut päätökseensä.

Rastignatin dilemma, eli perijöiden eliitin elintaso oli valtavasti korkeampi kuin työntekijöiden palkkaeliitin. Lähde: Piketty 2014. 


Ennen ensimmäistä maailmansotaa pääoma- tai yritysveroja ei tunnettu, jos niitä jossakin oli niin ne olivat mitättömän pieniä. Olosuhteet olivat siis ihanteelliset pääomien kasaamiseen. 1900-luvulla kuitenkin otettiin käyttöön lukuisia erilaisia veroja, jotka muuttivat asetelmaa. 1950-1980 -välisillä vuosikymmenillä pääomavero oli keskimäärin jossakin 30 % tietämillä, ja jossain se saattaa edelleen ollakin, mutta globaali verokilpailu on jo laskenut merkittävästi verotasoa. 30 % pääomavero voi tuntua suurelta, mutta jos pääomalla on keskituottona tuttu 5 %, niin verojen jälkeen jäisi edelleen 3,5 % tuotto ja kun muistetaan kaava r>g, niin kasvu on vain harvoin pystynyt nousemaan yli tuon.

Kiinteistöverot olivat todella alhaiset aina 1900-luvulle asti ja ne maksettiin yleensä perimisen yhteydessä, eli kerran sukupolvessa. Niitä alettiin sittemmin nostamaan progressiivisiksi, kuitenkin maksimissaan esimerkiksi 5 %:iin kuten Ranskassa 1901. Piketty toteaa, ettei tällä verotuksellakaan ollut merkitystä pääomien kasaantumisen ehkäisemisessä, toisin kuin sotien aikana säädetyillä 20-30 % hätätilaveroilla, jotka oikeasti järisyttivät omistussuhteita.

Pikettyn arvoiden mukaan emme välttämättä ole menossa tällä vuosisadalla kohti viime vuosisadan alun tilannetta, mutta ainakin keskiluokan omistuksien puolittuminen näyttää nykyisellä tahdilla todennäköiseltä. Muuttujia on kuitenkin paljon ja kaiken mennessä pääomien kasaantumisen kannalta nappiin, voimme olla samassa tai pahemmassa tilanteessa sata vuotta sitten. Piketty toteaa, että on illuusio uskoa, että modernissa kasvussa tai markkinataloudessa olisi jotain piirteitä, jotka tasoittaisivat taloudellisen epätasa-arvon kiihtymistä ja veisivät yhteiskuntaa kohti harmoniaa.


Perinnöt

In 1950–1960, bequests and gifts accounted for just a few points of national income, so it was reasonable to think that inheritances had virtually disappeared and that capital, though less important overall than in the past, was now wealth that an individual accumulated by effort and saving during his or her lifetime. Several generations grew up under these conditions (even if perceptions somewhat exceeded reality), in particular the baby boom generation, born in the late 1940s and early 1950s, many of whom are still alive today, and it was natural for them to assume that this was the “new normal.” Conversely, younger people, in particular those born in the 1970s and 1980s, have already experienced (to a certain extent) the important role that inheritance will once again play in their lives and the lives of their relatives and friends. For this group, for example, whether or not a child receives gifts from parents can have a major impact in deciding who will own property and who will not, at what age, and how extensive that property will be—in any case, to a much greater extent than in the previous generation. Inheritance is playing a larger part in their lives, careers, and individual and family choices than it did with the baby boomers. (Piketty 2014)


Pääomien merkitys ei siis ole juurikaan laskenut tänä päivänä, vaikkakin niiden muoto on kokenut mullistuksen 1900-luvulla ja toisaalta äärimmäisen keskittyneestä varallisuudesta on siirrytty melko keskittyneeseen. Pikettyn mukaan perintöjen merkitys tulee kasvamaan tällä vuosisadalla keskeiseksi. Tämä johtuu hänen mukaansa ensisijaisesti siitä, että kun r on tarpeeksi pitkään suurempi kuin g, peritty omaisuus hallitsee suhteessa säästettyyn. Menneisyydessä säästetty varallisuus kasvaa nopeammin, kuin tällä hetkellä säästöön kenties saatava.

Varallisuuden keräämisen puolustajat ovat tukeutuneet erityisesti Franco Modiglianin elinkaariteoriaan varallisuudesta. Tämän teorian ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset keräävät työuransa aikana varallisuutta, jota käyttävät sitten pois siirtyessään eläkkeelle ja kuollessaan varallisuus on keskiarvoisesti "syöty" pois. Tämä teoria oli erittäin suosittu 1950-luvulla ja monet suurien ikäluokkien edustajat uskovat edelleen tämän suuntaiseen "totuuteen" vaurastumisessa. Varallisuuden kasautuminen ei siis ole mitään muuta, kuin osa yhden henkilön elämän sisällä tapahtuvaa sykliä.

Koska pääoma on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnan toiminnassa (tuotantoa edeltää tilojen ja raaka-aineiden hankinta jne.) ja toisaalta kuolleisuus on kasvavassa hitaasti mutta varmasti, ei ole syytä olettaa, että perintöjen merkitys olisi katoamassa mihinkään, vaan päin vastoin. Johtuen suurista ikäluokista ja toisaalta sotien aiheuttamista tuhoista ns. perintövirrat olivat melkoisen pienessä roolissa 1900-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Toista on kuitenkin luvassa, mikäli Pikettyn arviot osuvat oikeaan 2000-luvun ensimmäisen puolikkaan osalta. Maat kuten Saksa, Italia, Espanja, Japani ja Suomi ovat tämän kehityksen ensimmäisiä. Ne maat, joissa ikäkohortit ovat pienentyneet eniten, saattavat todistaa ennennäkemättömän perintöjen virran.

Eräs luku, joka on myös vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana on se, kuinka paljon varallisuutta kunakin vuonna kuolleilla on verrattuna elossa oleviin. Ennen maailmansotia kuolleet olivat rikkaampia, kuten ovat nykyäänkin (20 %), mutta suurten sotien aikaan ja etenkin niiden jälkeen elettiin jonkin aikaa erikoisessa tilanteessa, jossa elossaolevilla oli enemmän varallisuutta, kuin kuolleilla. Se mikä pienentää nykyisin kuolleiden varallisuutta vrt. elossa olevat on lahjoitukset, joita Pikettyn arvion mukaan on niin paljon, että ilman lahjoituksia kuolleet olisivat arviolta kaksi kertaa niin rikkaita, kuin elossa olevat. Tällä on suuria vaikutuksia yhteiskuntien dynamiikkaan. Piketty toteaa hyvin, että henkilöllä jolla oli hyviä liikeideoita 30-vuotiaana, ei todennäköisesti ole niitä enää 80-vuotiaana.
In particular, the massive dissaving by the elderly predicted by the life-cycle theory of saving does not seem to occur, no matter how much life expectancy increases. The reason for this is no doubt the importance of the family transmission motive (no one really wants to die with nothing, even in aging societies), together with a logic of pure accumulation as well as the sense of security—and not merely prestige or power—that wealth brings. The very high concentration of wealth (with the upper decile always owning at least 50–60 percent of all wealth, even within each age cohort) is the missing link that explains all these facts, which Modigliani’s theory totally overlooks. The gradual return to a dynastic type of wealth inequality since 1950–1960 explains the absence of dissaving by the elderly (most wealth belongs to individuals who have the means to finance their lifestyles without selling assets) and therefore the persistence of high inheritance flows and the perpetuation of the new equilibrium, in which mobility, though positive, is limited. (Piketty 2014)


Nykyisillä kehitystrendeillä näyttää siltä, että siinä missä tämän hetken Ranskassa perintöjen osuus varallisuudesta on jo arviolta 2/3, tulee se kasvamaan 70 %:iin vuoteen 2020 mennessä ja 80 %:iin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 oltaisiin jo Belle Époque'n tasolla, eli 90 % varallisuudesta olisi perittyä ja vain 10 % olisi kansalaisten työstään saamilla säästöillä hankittua.

Taloudellisella ja teknologisella rationaalisuudella ja demokraattisella rationaalisuudella ei Pikettyn mukaan ole välttämättä juurikaan yhteistä, vaikka ihmiset ovat yleisesti olettaneet, että ensin mainitusta juontuu jälkimmäinen. Pikettyn teorian ydin: r>g, josta taloudellinen epätasa-arvo juontuu, ei johdu millään tavalla markkinoiden epätäydellisyydestä, eikä se katoa mihinkään vapautettiin markkinoita sitten kuinka paljon tahansa ja/tai kilpailua lisättäisiin. Ajatus siitä, että rajoittamaton kilpailu ajaisi kohti perinnöistä vapaata ja osaamiseen perustuvaa  yhteiskuntaa on Pikettyn mukaan vaarallinen illuusio. Se, että äänestysvapaus lopetti rikkaiden vallan politiikassa 1900-luvun alussa, ei johtanut siihen, etteikö taloudelliset voimat olisi pystyneet rakentamaan Belle Epoqué'n kaltaisen vuokranantajien yhteiskunnan.


Globaali taloudellinen epätasa-arvo 2000-luvulla

Globalisaatio ja pääomien vapauttaminen on luonut mielenkiintoisia asetelmia maailmaan. Eriarvoistuminen ei ole enää yksinomaan valtioiden sisäinen ilmiö, vaan myös valtioiden välinen. Globalisaatio on myös edesauttanut kaikista vauraimpien rikastumista hämmästyttävällä tahdilla, kertoo Piketty. Ekonomistit kuvittelevat usein, että palautus pääomalle on sama kaikille omistajille, riippumatta omaisuuden koosta. Pikettyn mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sillä kaikista rikkaimmilla on aivan erilaiset mahdollisuudet a) kehittää varallisuutensa hoitoa, sekä b) rakentaa portfoliotaan. Henkilö jolla on 10 miljoonan varallisuus, voi käyttää ammattilaisten palveluita aivan eri mittakaavassa, kuin joku jolla on 100 000 sijoitusvarallisuus. On siis olemassa skaalaetu myös varallisuudessa. Toiseksi mitä suuremmat resurssit sijoittamiseen on, sitä enemmän voi ottaa riskiä, sekä olla kärsivällisempi tiukoissa paikoissa. Pikettyn mukaan suurimmat omaisuudet ovatkin kasvaneet keskimäärin 6-7 %, siinä missä keskiverto noin 4 % ja pienet vain 2-3 %. On vain yksi luonnollinen tapa estää suurimpien omaisuuksien räjähdysmäistä kasvua suhteessa muihin: kasvu.

Piketty käyttää esimerkkinä myös Yhdysvaltojen yliopistoja ja näiden keräämää varallisuutta ja sen kasvua. Esimerkiksi Harvardilla kuluu 30 miljardin varallisuutensa hoitoon 100 miljoonaa vuodessa, mutta se on vain 0,3 % varallisuudesta ja näiden ammattilaisten avulla palautusprosentti pääomalle saadaan usein nousemaan lähemmäs 10 %. Pienempi yliopisto, jolla on "vain" miljardin sijoitusvarallisuus ei tietenkään voi käyttää 100 miljoonaa varallisuutensa hoitoon, vaan esimerkiksi "vain" 3-5 miljoonaa. Tällä ei luonnollisestikaan saada samanlaista portfolion hoitoa, kuin Harvardilla.

Maailman rikkaimpien varallisuutta on vaikea laskea tarkasti, koska valtioiden ja verottajan toimintatavat ja mahdollisuudet eivät yksinkertaisesti ole pysyneet globalisaation kelkassa. Useat julkaisut tarjoavatkin kenties parhaan valistuneen arvion siitä, missä maailman huipulla kulloinkin mennään. Forbesin kokoama lista miljadööreistä on vanhin tällainen julkaisu, ja sitä on tuotettu vuodesta 1987 alkaen. Listan kärjessä on ollut 87-95 japanilainen, 95-09 yhdysvaltalainen ja 10- meksikolainen henkilö. Forbesin mukaan maailman miljardöörikanta on kasvanut vuoden 1987, 140:stä nykyiseen 1 400:n. Väkilukuun suhteutettuna nousua on tapahtunut 5/100 000 000 (1987) 30/100 000 000 (2013). Vuonna 87 miljardöörit omistivat yhteensä 0,4 % globaalista yksityisestä varallisuudesta, 2013 jo 1,5 %.

Nevertheless, no matter what years we choose, the structural rate of growth of the largest fortunes seems always to be greater than the average growth of the average fortune (roughly at least twice as great). (Piketty 2014)


Piketty vertailee kirjassaan kahden hyvin erilaisen miljardöörin omaisuuden kehittymistä 1990-2010 välisenä aikana: Bill Gatesin ja Liliane Bettencourtin (L'Oréalin perijätär). Gatesin, jonka rikastumista monet pitävät täysin ansaittuna (koska häneen yhdistetään usein koko tietoteknologinen vallankumous) omaisuus kasvoi tänä aikana 4 miljardista noin 50 miljardiin. Samana aikaa Bettencourtin, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä omaisuutensa eteen, varallisuus kasvoi samana aikana noin 2 miljardista 25 miljardiin, eli täysin samaa vauhtia (noin 13 % vuodessa) kuin Gatesin. Tällä Piketty haluaa havainnollistaa sitä, että kun tarpeeksi suuri omaisuus on kerran luotu, se alkaa pian noudattaa omia "luonnonlakejaan" ja kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Rahalla on tapana monistaa itseään, kuten sanotaan. Keksijöitä, innovoijia ja uudistajia tarvitaan menestyvässä yhteiskunnassa, mutta varallisuuden kasvu muuttuu jossakin kohtaa niin äärimmäiseksi, että sitä alkaa olla vaikea perustella.

Maailman miljardöörien määrän kehitys. Lähde: Piketty 2014.


Nuoruuden yrittäjillä ja innovaattoreilla on Pikettyn mukaan yleensä tapana kääntyä yrittäjistä vuokraisänniksi. Jälleen kerran hän toistaa ajatuksensa: henkilö jolla on ollut hyviä ideoita 30 -vuotiaana, ei välttämättä ole niitä enää 80 -vuotiaana, mutta silloin hänellä kuitenkin kaikesta huolimatta on valtava omaisuutensa. Tämä on Pikettyn mukaan tärkein peruste progressiiviselle vuosittaiselle omaisuusverolle, jota hän pitää ainoana vaihtoehtona estää tuhoisa kehitys.

Maailman varakkaimpien ihmisten rikastuminen herättää usein keskusteluja, joissa vertaillaan "oikeutetusti" ja "epäoikeutetusti" rikastuneita toisiinsa ja otetaan ikään kuin puolia tässä väittelyssä. Piketty huomioi yleisimmän asetelman olevan, että maailman rikkainta miestä, meksikolaista Carlos Slimiä pidetään usein erilaisilla monopoleilla rikastuneena epämoraalisena liikemiehenä, siinä missä monen mielestä Bill Gatesilla voisi olla joka 10 kertaa suurempi omaisuus, hänen aiheuttamansa tuottavuuden kasvun perusteella. Piketty kuitenkin muistuttaa tässä kohtaa siitä, että myös Gates käytti hyväkseen monopoliasemaansa ja lisäksi ei voida sulkea pois sitä arvoa ja työtä, jonka tuhannet insinöörit ja tutkijat olivat tehneet ennen Gatesia ja tekivät edelleen hänen alaisuudessaan, jonka johdosta Gates itse myöhemmin rikastui. Monia tieteellisiä läpimurtoja ei ole koskaan patentoitu, kuten Gatesin kehittämiä keksintöjä myöhemmin. Piketty ei kuitenkaan pidä varallisuuserokeskustelussa henkilöiden mukaan tuomista hedelmällisenä. Hänen mielestään yksittäisiin tapauksiin on turha puuttua: tarvitsemme systemaattisen toimintatavan kasvavia tuloeroja vastaan ja se on globaali pääoman verottaminen.


Inflaatio ja suurimmat omaisuudet

Some people think, wrongly, that inflation reduces the average return on capital. This is false, because the average asset price (that is, the average price of real estate and financial securities) tends to rise at the same pace as consumer prices. (Piketty 2014)

Kuten aiemmissa osissa todettiin, nykyinen tilanne jossa inflaatio on jossakin 2 % tuntumassa vuosittain on "uusi normaali". 1800-luvulla ja aina sotiin asti inflaatio oli melko olematonta ja tietty määrä rahaa edustikin monille aikakausilaisille tietynlaista statusta. Inflaatio ei, siis vastoin oletuksia, syö suurimpia omaisuuksia koska monien sijoitusten hinnat nousevat inflaation mukana. Inflaatio ei myöskään välttämättä ole asunnonomistajan ja vuokraajan pahin vihollinen, vaikkakin se aiheuttaa sen, että omistajan on jatkuvasti pohdittava pääomansa kuntoa. Inflaatio pakottaa ihmiset yleisesti sijoittamaan rahansa johonkin, koska käteinen raha menettää jatkuvasti arvoaan.

Monille keskiluokkaisille asunnon omistaminen on paras keino suojautua inflaatiolta. Se myös vapauttaa omistajansa vuokran maksamisesta. Tiivistettynä inflaatio ei välttämättä vähennä pääomalle saatavaa tuottoa, mutta se pakottaa sen liikkeeseen. Valitettavasti inflaatiosta ei kuitenkaan ole tasoittamaan varallisuuseroja, vaan pikemminkin se näyttää jopa toimivan eduksi niille, jotka sijoittavat säästöjään. Monet alatuloluokassa olevat pitävät pienet säästönsä edelleen käteisenä.


Kansainväliset omistukset

Globalisaatio on mahdollistanut lansainväliset pääomasijoitukset lähes joka maassa. Piketty nostaa esille öljynviejämaiden suuret rahastot, kuten Norjan varallisuusrahasto, jolla on peräti 700 miljardin sijoitusomaisuus. Tällä rahastolla on melko defensiivinen sijoitusstrategia ja sen hoitokustannukset ovat todella alhaiset (0,1 % pääomasta). Pitkän aikavälin strategiaa rahastolle ei tiedetä.

Abu Dhabin rahasto puolestaan on agressiivinen ja poikkeuksellisen avoin strategiassaan, kun taas maailman kolmanneksi suurin, eli Saudi-Arabian valtion rahasto pitää erittäin matalaa profiilia toiminnastaan. Saudien rahastolla on alhainen palautusprosentti (2-3 %) koska sen pääsijoituskohde on Yhdysvaltojen valtionlainat. Yhteensä tällaisilla sijoitusrahastoilla on globaalisti arviolta 5,3 biljoonan dollarin varallisuus (öljynviejämaiden osuus yli 3 biljoonaa), joka vastaa samaa osuutta kuin Forbesin listan 1400 miljardöörin yhteisvarallisuus, eli molemmat noin 1,5 % maailman kokonaisvarallisuudesta. Pikettyn mukaan mikäli öljyn hinta nousee tulevaisuudessa lähemmäs 200 dollaria barrelilta, on olemassa mahdollisuus, että nämä rahastot voivat nostaa varallisuusosuutensa 10-20 % koko maailman pääomasta vuosiin 2030-40 mennessä.

Piketty pohtii mitä seurauksia tästä olisi lännessä. Tulisimmeko hyväksymään, että öljynviejämaat omistaisivat enemmän ja enemmän yhteiskuntiamme? Tulisiko tämä johtamaan rajoituksiin kiinteistöjen myynnissä ulkomaisille rahastoille? Tai joihinkin muihin toimiin, jotka eivät välttämättä olisi edes taloudellisesti järkeviä. Öljynviejämaat ovat itse saattaneet ymmärtää, että jossain kohtaa saattaa olla raja, jota niiden ei ole syytä ylittää ulkomaisissa omistuksissa. Ne ovatkin kiihtyvällä tahdilla alkaneet investoida rajojensa sisälle.
No one knows the precise location of the psychological and political boundaries that must not be crossed when it comes to the ownership of one country by another. (Piketty 2014)

Kiina ja Intia ovat erilaisia tapauksia. Näissä maissa on käynnissä voimakas kasvu, jossa ne ottavat kiinni länsimaita. Säästämisaste on etenkin Kiinassa korkea verrattuna länteen ja mikäli Kiina lähiaikoina kehittää kansallisen eläkeohjelman, joka rahoitetaan rahastomallilla PAYG-järjestelmän sijaan, voi olla että Kiinalaiset eläkerahastot tulevat omistamaan suuria osuuksia länsimaista.

Maailman pääomien jakautumisen historia ja tulevaisuus. Lähde: Piketty 2014.


As global growth slows and international competition for capital heats up, there is every reason to believe that r will be much greater than g in the decades ahead. If we add to this the fact that the return on capital increases with the size of the initial endowment, a phenomenon that may well be reinforced by the growing complexity of global financial markets, then clearly all the ingredients are in place for the top centile and thousandth of the global wealth distribution to pull farther and farther ahead of the rest. (Piketty 2014)


Viimeisessä osassa käsitellään ratkaisuehdotuksia sille, miten kiihtyvältä taloudelliselta epätasa-arvolta voidaan suojautua.


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.
.

perjantai 22. elokuuta 2014

Verkot ovat kaiken takana - katsaus verkkoteoriaan ja yhteiskuntien rakenteeseen

Tässä blogissa on jo aiemmin esitelty verkkoteorian historiaa ja sovelluksia yhteiskuntatieteellisiin kysymyksiin. Nyt on aika vääntää rautalangasta selkokielelle niitä voimia, jotka muokkaavat yhteiskuntamme toimintaa tänä päivänä. Verkkoteoria ja sen soveltaminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin on hyvin uutta. Matematiikka ja fysiikka, jonka parista verkkoteoria on alunperin syntynyt, saavutti läpimurtonsa vasta vuosituhannen vaihteessa. Silloin tehtiin keskeinen havainto verkoista: ne eivät ole lähtökohtaisesti sattumanvaraisia, vaan skaalavapaita. Tämä avasi uuden lehden koko tiedemaailmassa. Verkkotieteen voi tavallaan nähdä olevan systeemitieteen tapainen, universaaleja käyttäytymiskaavoja ja elämän syvintä olemusta tutkiva tieteenalahaara. Verkkoja nimittäin voidaan havaita käytännössä missä tahansa elävien systeemien toiminnan rakenteessa. Ihmisen kehossa ja teollisen yhteiskunnan toiminnassa on havaittavissa selkeitä verkkoja, jolla nämä systeemit järjestevät toimintansa. Näillä verkoilla on sekä etunsa, että haittansa. Tähän asti olemme hyvin pitkälti keskittyneet verkkojen hyötyihin ja tehokkuuden maksimointiin, tulevaisuudessa saatamme kuitenkin huomata, että niillä on myös toinen puoli: heikot pisteet


Verkkoteorian synty ja 2000-luvun läpimurto

Königsbergin seitsemän siltaa, joki ja kaksi saarta. 


Se miten idea verkoista syntyi on itsessään mielenkiintoinen tarina. Tapausta kutsutaan nimellä Königsbergin siltaongelma, ja tätä kirjoittaessa huomasin, että siitä on kirjoitettu mainio wikipedia-artikkeli. Lyhyesti: ihmiset olivat ammoisista ajoista lähtien harrastaneet spekulointia siitä, kuka keksisi reitin, joka kulkisi kerran kaikkien seitsemän sillan kautta ja palaisi takaisin lähtöpisteeseensä. Kukaan ei ollut keksinyt tällaista reittiä, kunnes Leonhart Euler niminen tiedemies päätti ratkaista ongelman. Euler loi ongelmaa ratkaistessaan tietämättään verkkoteorian perustukset, hän yksinkertaisti Königsbergin kartan merkiten maa-alueet pisteiksi, joita alettiin nimittää solmuiksi ja sillat kaariksi, joita nimitetään nykyään linkeiksi. Maa-alueita oli neljä kappaletta, joen molemmin puolin sekä saarissa kaksi. Siltoja oli siis seitsemän. 

Eulerin abstrahointi, eli pelkistys siltaongelmasta

Eulerin lopullinen ratkaisu ongelmaan oli, että reittiä joka kulkee kaikkien siltojen kautta vain kerran ja palaa alkupisteeseensä ei ole mahdollista olla olemassa. Eulerin mukaan tällainen reitti olisi mahdollinen, mikäli jokaisella solmulla olisi graafissa parillinen määrä linkkejä. Königsbergin tapauksessa jokaisella solmulla oli pariton (3x3 ja 1x5) määrä linkkejä, joten ns. Eulerin kehä ei ollut missään tapauksessa mahdollinen. Siis se, että Euler käytti ensimmäisenä solmuja ja linkkejä loi perustan teorialle, joka on sittemmin mullistanut käsitystämme maailmasta. (Barabasi 2002)

Verkkoteoriaa muuttivat seuraavaksi unkarilaiset tiedemiehet Paul Erdös ja Alfred Rényi, jotka kehittivät niin sanotun sattumanvaraisen verkon (random network) teorian. Tässä verkossa merkitystä oli sillä, että jokaisella solmulla oli keskimäärin yli 1 linkkiä. Tämä riitti verkon koossapysymiseen. Tällä tavalla verkot ymmärrettiin lähes koko 1900-luvun ajan. (Barabasi 2002)
Sattumanvarainen verkko

Mutta mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta alettiin saapumaan, sitä suuremmaksi alkoi kasvaa verkkoteorian vallitsevan paradigman kyseenalaistaminen. Jo aiemmin useat tutkijat, kuten Stanley Millgram kirjetutkimuksessaan ja Mark Granvetter sosiaalisia sidoksia käsitelleessä artikkelissaan olivat tehneet orastavia havaintoja siitä, että verkot eivät välttämättä sittenkään toimisi kuten Erdös ja Renyi olivat esittäneet. Lopulta muun muassa Internetin ja tiedonkäsittelyteknologian kehityksen avulla verkkojen salaisuus murtui kuin pato vuosituhannen taitteessa esimerkiksi Laszlo Barabasin tutkimusten myötä: verkot olivatkin skaalavapaita! Se mitä skaalavapaudella tarkoitetaan on, että solmut eivät olleet missään tapauksessa tasa-arvoisia kuten aiemmin oletettiin, oli olemassa niin sanottuja supersolmuja, hubeja, joiden linkkien määrä oli aivan erilaisella tasolla, kuin valtaosan verkon muiden solmujen kohdalla oli. (Barabasi 2002)
Skaalavapaa verkko

Tämä havainto voi kuulostaa mitättömältä, mutta sillä oli valtava vaikutus siihen miten verkkoteoria kehittyi ja miten se on vaikuttanut läpi tiedekuntien. Ei mennyt montakaan vuotta, kun esimerkiksi historioitsijaperhe McNeillit kirjoittivat viimeaikaisen historiankirjoituksen merkittävimpiin lukeutuvan teoksensa Verkottunut ihmiskunta. Thomas Homer-Dixon solvelsi verkkoteoriaa puolestaan kirjassaan The Upside of Down, jossa hän pohti sitä millaisia vaaroja skaalavapaa verkko aiheuttaa nykyisille äärimmäisen kompleksisille yhteiskunnille. Verkkoteoriaa on alettu hyödyntää myös  muualla, etenkin lääketieteessä sekä maanpuolustuksessa. 


Yhteiskunnat ja verkot

Mainitsin aiemmin, että yhteiskuntien rakenteessa on havaittavissa verkkoja, joten on aika täsmentää tätä väitettä. McNeillit kartoittavat teoksessaan lähestymistapaansa verkkoihin. He mainitsevat, että sivilisaatioiden kehityksen alettua noin 12 000 vuotta sitten, alkoi maailmanlaajuisen väljän verkon lisäksi  kehittyä tiiviitä paikallisia verkkoja: kaupunkeja. Kaupungeista tuli kasvaneen energiamäärän vuoksi tiedon, tavaroiden ja tautien risteyspaikkoja ja varastoja. Niihin kasaantui paljon erikoistunutta osaamista, jollaiseen pienissä kylissä ei ollut mahdollisuuksia. Lisäksi verkkottumisen ansiosta tieto välittyi nopeammin, joten jokaisen kaupungin ei tarvinnut keksiä ongelmiinsa ratkasuja erikseen, vaan verkon avulla saatiin suuria synergiaetuja. Seuraavaksi kaupungit alkoivat muodostaa keskenään omaa tiivistä verkkoaan, jonka lopulta  meriliikenne yhdisti 1500-luvulla ensimmäiseksi globaaliksi verkoksi. (McNeill et.al 2003).

McNeillit siis tekivät saman huomion, jonka Barabasi ja kumppanit olivat tehneet matematiikan puolella: solmut eivät olleet tasavertaisia, vaan jotkut (kaupungit) kasvoivat valtavalla nopeudella verrattuna toisiin (kylät). Lopulta, kun linkkejä oli mahdollista muodostaa yhä kauemmas meriliikenteen kehityksen myötä, alkoi syntyä globalisaatiolle pohjan muodostanut maailmanlaajuinen skaalavapaa verkko.

Maailma tänään on täynnä skaalautumattomia verkkoja, jotka toimivat globalisaation selkärankana. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa selvitettiin globaalin lentoliikenteen verkkoa. Tuloksena havaittiin, että on olemassa 73 supersolmuna toimivaa lentokenttää 3237 tutkitun kentän joukossa, joilla on valtavasti yhteyksiä etenkin siten, että ne muodostavat valtavan määrän eräänlaisia triangeleja jolloin kenttä A:n ja B:n välisen yhteyden katketessa nämä kaksi kenttää ovat edelleen yhteydessä kentän C kautta. Verkko noudatti skaalavapaata rakennetta, sillä pisimmillään kahta lentokenttää erotti vain 12 linkkiä (lentoa) ja keskimäärin kaksi solmua olivat vain neljän linkin päässä toisistaan.

Lentoyhteyksien muodostava globaali skaalavapaa verkko. Lähde: http://www.technologyreview.com/view/526486/hidden-vulnerability-discovered-in-the-worlds-airline-network/

Tämä on vain yksi esimerkki, muita samanlaisia verkkoja on havaittu Internetin, kauppareittien, rahavirtojen jne. toiminnassa. Pankkien välisestä maksuliikenteestä on esimerkiksi selvinnyt, että 5000 pankin ja 7000 transaktion otoksesta 75% keskittyi 0,1 % pankkien välille ja käyttämään 0,3 % kaikista yhteyksistä (Korowitcz 2012). Maailma, jossa tällä hetkellä elämme on ennennäkemättömän kytkeytynyt skaalavapaan verkon tavoin. Ja mikä olennaisinta, kehitys näyttää edelleen kiihtyvän kohti voimakkaampia supersolmuja, eli hubeja. Tästä seuraavassa keskukset vs. periferiat -taistelussa näyttääkin olevan tällä hetkellä vain yksi voittaja: keskukset. Kytkennän suosinta on ilmiö joka tunnetaan verkkoteoriaan perehtyneiden parissa hyvin. Erinäisistä syistä solmut näyttävät haluavan kytkeytyä juuri tiettyihin korkean kelpoisuuden solmuihin, jolloin näistä muodostuu toinen toistaan suurempia supersolmuja. Esimerkiksi skaalaetuja saavuttavat yritykset pystyvät tarjoamaan tuotteitaan edullisemmin, jolloin yhä useampi solmu (asiakas/yritys) kiinnittyy niiden verkostoon. Ihmiset seuraavat julkkiksia Twitterissä, kiinnittymällä osaksi heidän verkostoaan, tiedemiehet ja tutkijat käyttävät lähteinään, etenkin vertaisarvioiduissa tutkimuksissa, tiettyjä tunnettuun asemaan kohonneita nimiä, jolloin nämä nimet alkavat muodostua eräänlaisiksi hubeiksi. Miljardit ihmiset asuvat tänä päivänä kaupungeissa juuri kytkennän suosinnan vuoksi.


Miksi skaalavapaat verkot ovat niin toimivia?

On helppo tehdä seuravaa päätelmä: skaalavapaat verkot käyttävät suuruuden ekonomiaa hyväkseen keskittäessään virtoja supersolmuihin, eli hubeihin. Tämä tarkoittaa sitä, että toimiessaan ideaalisti, kaikkien verkoston solmujen ei tarvitse käsitellä kaikkea informaatio- ja tavaravirtaa, vaan ne voivat keskittyä ydintehtäväänsä, jolloin koko verkko hyötyy. Tässä on joidenkin teoreetikkojen mukaan luonnossa esiintyvien hierarkioiden perimmäinen syy. Suomessa skaalavapaan verkon hyödyntämisen huomaa esimerkiksi siinä, että ei ole järkeä pitää yllä kahta, kolmea tai neljää suurta kansainvälistä lentokenttää, vaan keskittää kaikki panokset yhden suuren hubin (Helsinki-Vantaa) ylläpitämiseen. Kun skaalavapaa verkko toimii, tästä rakenteesta on hyötyä kaikille muillekin pienemmille (periferia) lentokentille Suomessa. Tällöin skaalavapaan globaalin verkon osa muodostaa niin sanotun tähtirakenteen joka on hahmoteltu alla.

Keskitetty verkkorakenne. 

Tähtirakenteen tunnistaa monen nykyisen valtion, etenkin kehittyvien talouksien karttoja sekä väestörakennetta tutkittaessa. Pääkaupunkikeskeisyys on lähestulkoon karannut kontrollista Thaimaan, Meksikon, Venezuelan, Argentiinan, Bangladeshin ja Egyptin kaltaisissa maissa. Toisaalta löytyy myös esimerkkejä valtioista (Brasilia, Australia, Kanada, USA), jotka ovat pyrkineet tasapainottamaan sijoittamalla pääkaupunkinsa muualle, kuin suurimpiin kaupunkeihin.

Saman havainnon voisi tehdä usealta muultakin yhteiskunnan sektorilta: se missä maailmanlaajuisesti olemme osana skaalavapaata verkkoa, paikallisesti olemme usein osa keskitettyä verkkoa. Kuten sanottua aiemmin, toimiessaan tämä rakenne antaa osilleen, eli solmuille, eli kaupungeille ja kylille ja niissä asuville ihmisille suuria hyötyjä. Se on taloudellisesti edullinen tapa järjestää globaalia taloutta, koska linkkien väliset yhteydet on saatu kutistettua mahdollisimman pieniksi ja suurissa hubeissa voidaan käyttää suuruuden ekonomiaa hyödyksi. On mielenkiintoinen huomio, että myös David Ricardon teoria suhteellisesta edusta toimii nimenomaan em. kehityksen katalyyttina; taloudellisesti kannattavinta on tuottaa erilaisia hyödykkeitä eri paikoissa maailmaa. Mutta huomaamatta vaaroja, skaalavapaan verkon rajaton hyödyntäminen voi altistaa koko systeemin laajuudessaan ennennäkemättömään vaaraan.


Miksi ne muodostavat vaaran?

Näen kaksi suurta ongelmaa, jotka syntyvät siitä että teemme tiedostamattomasti toimia, jotka ovat kytkennän suosintaa. Ensimmäinen liittyy aiemmin mainittuun keskus-periferia vastakkainasetteluun ja toinen verkon yleiseen kestävyyteen shokkien edessä. Keskus-periferia -asetelma on yhteiskuntien osalta yhtä vanhan kun järjestäytyneet yhteiskunnatkin, eli arviolta noin 10 000 vuotta. Kuten tiedämme yhteiskunnalla/valtiolla on aina oltava ainakin yksi pääkaupunki ja usein myös muita tärkeitä maakuntakeskuksia, joihin keskitetään hallintoa. Tällaisiin keskuksiin kuitenkin on historian saatossa keskittynyt yhä enemmän ja enemmän erilaista ja jatkuvasti kompleksisempaa julkista ja yksityistä toimintaa. Tämä ei koskaan tapahdu ilman hintaa ja sen hinnan on maksanut periferia, eli maaseutu. On käytännössä enemmän sääntö, kuin poikkeus, että yhteiskunnassa köyhin väestö asuu maaseudulla. Tilanne kehitysmaissa on vielä pahempi kuin teollisuusmaissa, sillä köyhyys maaseudulla on niin absoluuttista, että ainoa keino on muuttaa kohti keskuksia asumaan slummeihin.

Toinen ongelma liittyy jo aiemmin mainittuun ihmisten tapaan optimoida verkkoa siten, että siitä tulee koko ajan kompleksisempi ja tiukemmin (coupled) yhteenkytketty. Kun verkosta tulee liian yhteenkytketty se alkaa pikemminkin välittää shokkeja eteenpäin, kuin toimia siten, että systeemin resilienssi säilyy. (Korowicz 2012) Vaikuttaa olevan olemassa rajat sille, kuinka pitkälle optimointia voidaan harjoittaa, tämä haastaa koko vallitsevan taloustieteellisen ajattelun.

Skaalavapaan verkon heikkouksia on tutkittu jo jonkin verran ja tutkimus kehittyy jatkuvasti. Monet nykyaikana kohtaamistamme ongelmista ja haasteista liittyvätkin juuri näiden verkkojen rakenteeseen. Linkkien, eli solmuja yhdistävien siteiden katkeaminen on aina uhkaava tilanne systeemille. Luonnossa systeemit vaikuttavat kuitenkin toimivan varsin mainiosti huolimatta niiden skaalavapaasta verkkorakenteesta, mutta mistä tämä johtuu? Syy saattaa piillä siinä, että skaalavapaa verkko kestää kyllä sattumanvaraisia siteiden katkeamisia hyvin pitkälle, mutta mikäli hyökkääjä tietää verkon rakenteen, ne ovat äärimmäisen hauraita. Luonnossa verkkojen kohtaamat uhat ovat usein melko sattumanvaraisia, siten skaalavapaat verkot eivät ole äärimmäisiä poikkeuksia lukuunottamatta vaarassa. Ihmisen äly on kuitenkin tasolla, että kompleksisten systeemien skaalavapaiden verkkojen tuhoaminen on verrattain helppoa. Esimerkiksi strateginen sodankäynti perustuu nykyään lähes täydellisesti verkkoteorian ja skaalavapaan verkon heikkouksien hyödyntämiseen: vihollista ei tuhota massapommituksilla tai armeijoilla, vaan pyrkimällä lamaannuttamaan tärkeimmät hubit, jolloin verkko joka pitää vihollisen systeemin kasassa murtuu ja hajoaa. Valitettavasti myös terroristit osaavat nykyisin hyödyntää skaalavapaan verkon rakennetta suunnitelmissaan. Eräs spekulatiivinen esimerkki tästä nähtiin taannoisessa fiktiivisessä TV-sarjassa nimeltä Jericho, jossa terroristit räjäyttivät ydinpommeja 23 USA:n suurimmassa kaupungissa ja lamauttivat maan totaalisesti. Tuoreempana esimerkkinä todellisesta elämästä ISIS-terroristijärjestö näyttää myös noudattavan verkkoteorian näkökulmasta loogista toimintamallia ottaessaan haltuun pääasiassa suurempia kaupunkeja (hubeja), sekä näiden välisiä tieyhteyksiä (linkit). Näiden välissä olevat periferia-alueet tulevat ISIS:n hallintapiiriin ilman sen suurempia toimenpiteitä.
 
 
 
 
 
Skaalavapaassa verkossa hubit ovat keskeisessä asemassa; kun tällainen hubi putoaa pois pelistä, jättää se suuren määrän solmuja vailla yhteyksiä toisiinsa. Jos riittävän monta hubia menetetään samanaikaisesti, on vaara että verkko ajautuu tuhoisaan virhetilaan josta se ei enää selviä. Barabasin (2002) mukaan arviolta 5-15% hubien yhtäaikainen poistaminen saattaa riittää skaalavapaan verkon romahdukseen. Toisaalta ilmiö nimeltä kaskaadihäiriö, kansankielellä dominoefekti saattaa olla toinen hieman erilainen vaaratekijä näille verkoille. Kaskaadihäiriöt saattavat toisinaan lähteä liikkeelle varsin mitättömän oloisista tapahtumista, ja tällöin solmu kasaa sortuessaan painetta seuraavalle solmulle ja näin eteenpäin. Monet talouskriisit (esim. Aasia 1997) ja sähkökatkot (esim. USA:n itärannikko 2003) ovat lähteneet etenemään kaskadihäiriöinä, alkaen pienten pankkien maksuhäiriöistä tai pienistä muuntajista jotka ovat menneet epäkuntoon. Yleensä verkoissa on kuitenkin kasaantuneena ylimääräistä painetta tai se on viritetty äärimmilleen, jolloin kaskadihäiriö pääsee tekemään tuhojaan. (Korowicz 2012)
 
Eräs kuvaava tapa esittää talouden verkkorakennetta on myös Gail Tverbergin vertaus Leonardo Da Vinci -tikuista tehtäviin rakennelmiin. Tämä malli kuvastaa hyvin sitä, miten äärimmäisen kompleksisesta ulkomuodostaan huolimatta skaalavapaat verkot ovat aina luonteeltaa efemeraalisia, eli tavallaan sisältä onttoja ja tietyn pisteen jälkeen hauraita, mikäli linkkejä eli tässä mallissa tikkuja poistetaan tarpeeksi.
 
 
 
Monella voi nousta esiin kysymys siitä, että mitä sitten jos hubit tilapäisesti menetään ja yhteydet katkeavat? Verkkohan voidaan käynnistää uudestaan korjaamalla hubit ja yhteydet? Tilanne ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Maailmantalous on eräänlainen elävä kompleksinen systeemi, siis kuin ihminen - mikäli se pysähtyy kerran on sitä vaikea saada käyntiin uudestaan. Tämä johtuu verkon suuresta kytkeytyneisyydestä ja kompleksisuuden valtavasta määrästä ja kiteytyy nimenomaan resurssien ja erilaisten osien sekä osaamisen diffuusioitumisena ympäri verkkoa. Useissa tuotantoketjuissa, joista maailmantalous ja nykyisen kaltaiset yhteiskunnat ovat keskeisesti riippuvaisia, on kymmeniä, satoja jopa tuhansia eri organisaatioita ja ihmisiä mukana ympäri maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että verkon täytyy toimia, jotta tavara-, ihmis- sekä informaatiovirrat pystyvät liikkeessä. Yksinkertaisimmillaan systeemikriisi voi siis tarkoittaa sitä, että nämä virrat häiriintyvät ja kun organisaatio A tekee osaa, jota organisaatio B tarvitsee tuottaakseen organisaatio C:lle valmiin tuotteeen, voi olla usein niin, että A tarvitsee vastavuoroisesti C:n tuottamaa tuotetta tai palvelua, jotta pystyy ylipäänsä tuottamaan mitään B:lle. (Korowicz 2012) Mikäli tämä koko ketju yhtäkkisesti katkaistaan, ei sen uudelleenkäynnistäminen ole kovin helppoa. Uudelleenkäynnistys ei ala vain siten, että A alkaa taas hommiin. Pahimmillaan koko vanha systeemi on käyttökelvoton ja uudelleenkäynnistys lähtee paljon, paljon alemmalta tasolta. Tätä on kytkeytyneisyys rautalangasta väännettynä.
 
Korowicz esittelee tutkimuksessaan skenaariota, jossa rekkaliikenne pysähtyisi USA:ssa. Vaikutukset ovat yllättäviä:

Alle 24h: lääkkeiden toimitukset loppuvat, sairaaloista alkavat loppua erikoisimmat tarvikkeet. Ensimmäisiltä huoltoasemilta alkaa loppua polttoaine, pisimmälle JIT (Just-In-Time) mallin vieneet yritykset alkavat kokea ongelmia komponenttien kanssa. Postin toimitus loppuu.

Noin yksi päivä: ruoasta alkaa olla pulaa ensimmäisissä kaupoissa, polttoaineiden hinnat nousevat ja jonot asemille kasvavat suuriksi. Tuotantolinjat alkavat sulkeutua, kun varaosia ei näy eikä tuotteita saada eteenpäin. Tuhansilta ihmisiltä loppuvat työt.

Kahdesta kolmeen päivään: ruokapula kasvaa uusiin mittoihin hamstrauksen kiihdyttyä, pullotettu vesi, maitojauhe ja pakattu liha on kadonnut. Automaateista loppuu käteinen, pankit eivät kykene toimimaan. Polttoaine on loppunut huoltoasemilta, roskat kasaantuvat ympäri asuttua ympäristöä. Konttialukset seisovat satamissa ja junilta loppuvat kuljetukset.

Viikon sisällä: yksityisautoilu loppuu polttoainepulan takia, ne ihmiset joilla olisi vielä töitä eivät enää edes pääse töihin, saatika ostoksille (jos ostettavaa edes on) tai sairaanhoitoon. Sairaaloista alkaa loppua jo happivarastotkin.

Kahden viikon sisällä: puhdas vesi alkaa loppua maan laajuisesti.

Kuukauden sisällä: vesi täytyy keittää, mutta koska kaikki eivät näin voi tehdä sairaudet lisääntyvät äkillisesti johtaen terveydenhuoltojärjestelmän lopulliseen kriisiytymiseen.

Tämä on tietysti spekulatiivinen skenaario, mutta tarjoaa silti ajatuksia siitä miten yhden tärkeän palasen poistuminen vaikuttaisi koko yhteiskunnan toimintaan. Se myös valaisee sitä, kuinka efemeraalinen kompleksinen yhteiskuntamme on: normaaliksi kokemamme asiat alkavat rapistua jo alle 24h sisällä, mikäli yhteiskunnan kannalta kriittisiä hubeja menetetään.
  

Taistelu suojakeinojen puolesta on vaikeaa

Paras tapa suojautua hubien menetyksiltä tai kaskaadihäiriöiltä olisikin tähtimäisen verkkorakenteen asteittainen lieventäminen ja korvaaminen modulaarisemmilla, hajautettua verkkoa (alla kuvassa) muistuttavilla rakenteilla. Modulaarisemmilla tarkoitetaan tässä yhteydessä pieniä kokonaisuuksia, jotka pystyvät tarvittaessa toimimaan omavaraisesti mikäli yhteyksiä menetetään (Rees 2010). Tämä on verkkoteorian näkökulmasta loogista, mutta suuri ongelma kohdataan kun peliin astuu ilmiö nimeltä talous. Kuten aiemmin mainittiin, paikalliset tähtimäiset ja globaali skaalavapaa verkko on ekonominen ja talous pyörii nimenomaan rahan ja tehokkuusajattelun lähtökohdista, ei resilienssin. Taloudellisinta eittämättä on keskittää yhä enemmän ja pyrkiä hyötymään skaalaeduista enemmän ja enemmän luoden suurempia keskusyksiköitä. Tässä on äärimmäinen paradoksi. On vaikea sanoa, miten tämä ristiriita on purettavissa tai yhteensovitettavissa. Taloustieteen asema on melko vahva nykyisessä yhteiskunnallisessa eetoksessa.

Hajautettu verkko

Puhtaasti verkkoteorian näkökulmasta viime vuosien kaltaisia talouskriisejä olisi melko yksinkertaista ratkaista, mutta muutokset yhteiskunnassa olisivat melko radikaaleja ja ne siirtäisivät paljon valtaa pois nykyisistä keskuksista, sekä suurimmilta organisaatioilta. On helppo havaita nykyisistä rakenteista vaarallisia elementtejä, mutta niiden poistaminen on täysin eri kysymys. Useat rahoituslaitokset ja pankit ovat tänä päivänä niin sanottuja too-big-to-fail -instituutioita, joka tarkoittaa yhteiskunnan toiminnan kannalta niin olennaista tekijää, etteivät sitä koske hätätilanteessa talouden "lainalaisuudet", kuten konkurssin tekeminen. Vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä useat tällaiset instituutiot pelastettiin valtioiden toimesta, jotta globaali raha- ja finanssijärjestelmä saatiin pidettyä kasassa jollakin tavalla. Valitettavasti nämä ad hoc -tyyppiset ratkaisut vain siirsivät painetta hetkeksi tulevaisuuteen. Ne eivät ratkaisseet mitään niistä perusasioista, jotka olivat johtaa systeemin ja sen verkon romahdukseen. 

Ongelma on se, että paine systeemin sisällä on vuosien aikana vain kasvanut ja seuraavan shokin tullessa verkko on entistä hauraampi. Ainoa keino olisi rakentaa eräänlaisia palomuureja ja suojavalleja shokin varalle, järjestelmää ei voida korjata, mutta voidaan yrittää minimoida haitat, joita paineen purkautumisesta väistämättä koittaa. Tällaisia keinoja olisivat esimerkiksi paikallisvaluutat, sekä luottamukselliset kauppasuhteet, jotka perustuisivat globaalien markkinoiden sijasta kahdenkeskeiseen bilateraalikauppaan. Kaikenlaisten varastojen kasvattaminen aina viljasta pattereihin olisi myös hyvin suositeltavaa. Samoin näiden varastojen sijoittaminen hajautetusti ympäri maata. Meidän täytyy käyttää kaikki mahdolliset keinot, joilla voimme luoda vastustuskykyä, eli resilienssiä yhteiskuntaan. Tietoa, osaamista, resursseja, infrastruktuuria ja valtaa on ripoteltava ympäri yhteiskuntaa, siten että mahdollisimman pienet yksiköt pystyvät säilyttämään toimintakykynsä, mikäli verkko vaurioituu vakavasti. Tämä kaikki maksaa valitettavasti paljon ja aiheuttaa valtavasti tehottomuutta i.e. sotii täysin taloudellista ajattelua vastaan, mutta kysymys kenties onkin, missä vaiheessa mahdolliset kustannukset toteuttamatta jättämisestä kasvavat liian suuriksi?
 
 


Lähteet:

Barabasi, Albert-László (2002) Linkit – verkostojen uusi teoria. Helsinki: Terra Cognita.

Homer-Dixon, Thomas (2006) The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and The Renewal of Civilization. Island Press.

Korowicz, David (2012) Trade Off: Financial system supply-chain cross contagion – a study in global systemic collapse. FEASTA.org. Saatavissa: http://www.feasta.org/2012/06/17/trade-off-financial-system-supply-chain-cross-contagion-a-study-in-global-systemic-collapse/

McNeill J.R. & McNeill William (2003) Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Tampere: Vastapaino.

Rees, William E. (2010) Thinking "Resilience". The Post Carbon Reader Series: Foundation Concepts. Saatavissa: http://www.postcarbon.org/Reader/PCReader-Rees-Foundation.pdf