perjantai 22. elokuuta 2014

Verkot ovat kaiken takana - katsaus verkkoteoriaan ja yhteiskuntien rakenteeseen

Tässä blogissa on jo aiemmin esitelty verkkoteorian historiaa ja sovelluksia yhteiskuntatieteellisiin kysymyksiin. Nyt on aika vääntää rautalangasta selkokielelle niitä voimia, jotka muokkaavat yhteiskuntamme toimintaa tänä päivänä. Verkkoteoria ja sen soveltaminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin on hyvin uutta. Matematiikka ja fysiikka, jonka parista verkkoteoria on alunperin syntynyt, saavutti läpimurtonsa vasta vuosituhannen vaihteessa. Silloin tehtiin keskeinen havainto verkoista: ne eivät ole lähtökohtaisesti sattumanvaraisia, vaan skaalavapaita. Tämä avasi uuden lehden koko tiedemaailmassa. Verkkotieteen voi tavallaan nähdä olevan systeemitieteen tapainen, universaaleja käyttäytymiskaavoja ja elämän syvintä olemusta tutkiva tieteenalahaara. Verkkoja nimittäin voidaan havaita käytännössä missä tahansa elävien systeemien toiminnan rakenteessa. Ihmisen kehossa ja teollisen yhteiskunnan toiminnassa on havaittavissa selkeitä verkkoja, jolla nämä systeemit järjestevät toimintansa. Näillä verkoilla on sekä etunsa, että haittansa. Tähän asti olemme hyvin pitkälti keskittyneet verkkojen hyötyihin ja tehokkuuden maksimointiin, tulevaisuudessa saatamme kuitenkin huomata, että niillä on myös toinen puoli: heikot pisteet


Verkkoteorian synty ja 2000-luvun läpimurto

Königsbergin seitsemän siltaa, joki ja kaksi saarta. 


Se miten idea verkoista syntyi on itsessään mielenkiintoinen tarina. Tapausta kutsutaan nimellä Königsbergin siltaongelma, ja tätä kirjoittaessa huomasin, että siitä on kirjoitettu mainio wikipedia-artikkeli. Lyhyesti: ihmiset olivat ammoisista ajoista lähtien harrastaneet spekulointia siitä, kuka keksisi reitin, joka kulkisi kerran kaikkien seitsemän sillan kautta ja palaisi takaisin lähtöpisteeseensä. Kukaan ei ollut keksinyt tällaista reittiä, kunnes Leonhart Euler niminen tiedemies päätti ratkaista ongelman. Euler loi ongelmaa ratkaistessaan tietämättään verkkoteorian perustukset, hän yksinkertaisti Königsbergin kartan merkiten maa-alueet pisteiksi, joita alettiin nimittää solmuiksi ja sillat kaariksi, joita nimitetään nykyään linkeiksi. Maa-alueita oli neljä kappaletta, joen molemmin puolin sekä saarissa kaksi. Siltoja oli siis seitsemän. 

Eulerin abstrahointi, eli pelkistys siltaongelmasta

Eulerin lopullinen ratkaisu ongelmaan oli, että reittiä joka kulkee kaikkien siltojen kautta vain kerran ja palaa alkupisteeseensä ei ole mahdollista olla olemassa. Eulerin mukaan tällainen reitti olisi mahdollinen, mikäli jokaisella solmulla olisi graafissa parillinen määrä linkkejä. Königsbergin tapauksessa jokaisella solmulla oli pariton (3x3 ja 1x5) määrä linkkejä, joten ns. Eulerin kehä ei ollut missään tapauksessa mahdollinen. Siis se, että Euler käytti ensimmäisenä solmuja ja linkkejä loi perustan teorialle, joka on sittemmin mullistanut käsitystämme maailmasta. (Barabasi 2002)

Verkkoteoriaa muuttivat seuraavaksi unkarilaiset tiedemiehet Paul Erdös ja Alfred Rényi, jotka kehittivät niin sanotun sattumanvaraisen verkon (random network) teorian. Tässä verkossa merkitystä oli sillä, että jokaisella solmulla oli keskimäärin yli 1 linkkiä. Tämä riitti verkon koossapysymiseen. Tällä tavalla verkot ymmärrettiin lähes koko 1900-luvun ajan. (Barabasi 2002)
Sattumanvarainen verkko

Mutta mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta alettiin saapumaan, sitä suuremmaksi alkoi kasvaa verkkoteorian vallitsevan paradigman kyseenalaistaminen. Jo aiemmin useat tutkijat, kuten Stanley Millgram kirjetutkimuksessaan ja Mark Granvetter sosiaalisia sidoksia käsitelleessä artikkelissaan olivat tehneet orastavia havaintoja siitä, että verkot eivät välttämättä sittenkään toimisi kuten Erdös ja Renyi olivat esittäneet. Lopulta muun muassa Internetin ja tiedonkäsittelyteknologian kehityksen avulla verkkojen salaisuus murtui kuin pato vuosituhannen taitteessa esimerkiksi Laszlo Barabasin tutkimusten myötä: verkot olivatkin skaalavapaita! Se mitä skaalavapaudella tarkoitetaan on, että solmut eivät olleet missään tapauksessa tasa-arvoisia kuten aiemmin oletettiin, oli olemassa niin sanottuja supersolmuja, hubeja, joiden linkkien määrä oli aivan erilaisella tasolla, kuin valtaosan verkon muiden solmujen kohdalla oli. (Barabasi 2002)
Skaalavapaa verkko

Tämä havainto voi kuulostaa mitättömältä, mutta sillä oli valtava vaikutus siihen miten verkkoteoria kehittyi ja miten se on vaikuttanut läpi tiedekuntien. Ei mennyt montakaan vuotta, kun esimerkiksi historioitsijaperhe McNeillit kirjoittivat viimeaikaisen historiankirjoituksen merkittävimpiin lukeutuvan teoksensa Verkottunut ihmiskunta. Thomas Homer-Dixon solvelsi verkkoteoriaa puolestaan kirjassaan The Upside of Down, jossa hän pohti sitä millaisia vaaroja skaalavapaa verkko aiheuttaa nykyisille äärimmäisen kompleksisille yhteiskunnille. Verkkoteoriaa on alettu hyödyntää myös  muualla, etenkin lääketieteessä sekä maanpuolustuksessa. 


Yhteiskunnat ja verkot

Mainitsin aiemmin, että yhteiskuntien rakenteessa on havaittavissa verkkoja, joten on aika täsmentää tätä väitettä. McNeillit kartoittavat teoksessaan lähestymistapaansa verkkoihin. He mainitsevat, että sivilisaatioiden kehityksen alettua noin 12 000 vuotta sitten, alkoi maailmanlaajuisen väljän verkon lisäksi  kehittyä tiiviitä paikallisia verkkoja: kaupunkeja. Kaupungeista tuli kasvaneen energiamäärän vuoksi tiedon, tavaroiden ja tautien risteyspaikkoja ja varastoja. Niihin kasaantui paljon erikoistunutta osaamista, jollaiseen pienissä kylissä ei ollut mahdollisuuksia. Lisäksi verkkottumisen ansiosta tieto välittyi nopeammin, joten jokaisen kaupungin ei tarvinnut keksiä ongelmiinsa ratkasuja erikseen, vaan verkon avulla saatiin suuria synergiaetuja. Seuraavaksi kaupungit alkoivat muodostaa keskenään omaa tiivistä verkkoaan, jonka lopulta  meriliikenne yhdisti 1500-luvulla ensimmäiseksi globaaliksi verkoksi. (McNeill et.al 2003).

McNeillit siis tekivät saman huomion, jonka Barabasi ja kumppanit olivat tehneet matematiikan puolella: solmut eivät olleet tasavertaisia, vaan jotkut (kaupungit) kasvoivat valtavalla nopeudella verrattuna toisiin (kylät). Lopulta, kun linkkejä oli mahdollista muodostaa yhä kauemmas meriliikenteen kehityksen myötä, alkoi syntyä globalisaatiolle pohjan muodostanut maailmanlaajuinen skaalavapaa verkko.

Maailma tänään on täynnä skaalautumattomia verkkoja, jotka toimivat globalisaation selkärankana. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa selvitettiin globaalin lentoliikenteen verkkoa. Tuloksena havaittiin, että on olemassa 73 supersolmuna toimivaa lentokenttää 3237 tutkitun kentän joukossa, joilla on valtavasti yhteyksiä etenkin siten, että ne muodostavat valtavan määrän eräänlaisia triangeleja jolloin kenttä A:n ja B:n välisen yhteyden katketessa nämä kaksi kenttää ovat edelleen yhteydessä kentän C kautta. Verkko noudatti skaalavapaata rakennetta, sillä pisimmillään kahta lentokenttää erotti vain 12 linkkiä (lentoa) ja keskimäärin kaksi solmua olivat vain neljän linkin päässä toisistaan.

Lentoyhteyksien muodostava globaali skaalavapaa verkko. Lähde: http://www.technologyreview.com/view/526486/hidden-vulnerability-discovered-in-the-worlds-airline-network/

Tämä on vain yksi esimerkki, muita samanlaisia verkkoja on havaittu Internetin, kauppareittien, rahavirtojen jne. toiminnassa. Pankkien välisestä maksuliikenteestä on esimerkiksi selvinnyt, että 5000 pankin ja 7000 transaktion otoksesta 75% keskittyi 0,1 % pankkien välille ja käyttämään 0,3 % kaikista yhteyksistä (Korowitcz 2012). Maailma, jossa tällä hetkellä elämme on ennennäkemättömän kytkeytynyt skaalavapaan verkon tavoin. Ja mikä olennaisinta, kehitys näyttää edelleen kiihtyvän kohti voimakkaampia supersolmuja, eli hubeja. Tästä seuraavassa keskukset vs. periferiat -taistelussa näyttääkin olevan tällä hetkellä vain yksi voittaja: keskukset. Kytkennän suosinta on ilmiö joka tunnetaan verkkoteoriaan perehtyneiden parissa hyvin. Erinäisistä syistä solmut näyttävät haluavan kytkeytyä juuri tiettyihin korkean kelpoisuuden solmuihin, jolloin näistä muodostuu toinen toistaan suurempia supersolmuja. Esimerkiksi skaalaetuja saavuttavat yritykset pystyvät tarjoamaan tuotteitaan edullisemmin, jolloin yhä useampi solmu (asiakas/yritys) kiinnittyy niiden verkostoon. Ihmiset seuraavat julkkiksia Twitterissä, kiinnittymällä osaksi heidän verkostoaan, tiedemiehet ja tutkijat käyttävät lähteinään, etenkin vertaisarvioiduissa tutkimuksissa, tiettyjä tunnettuun asemaan kohonneita nimiä, jolloin nämä nimet alkavat muodostua eräänlaisiksi hubeiksi. Miljardit ihmiset asuvat tänä päivänä kaupungeissa juuri kytkennän suosinnan vuoksi.


Miksi skaalavapaat verkot ovat niin toimivia?

On helppo tehdä seuravaa päätelmä: skaalavapaat verkot käyttävät suuruuden ekonomiaa hyväkseen keskittäessään virtoja supersolmuihin, eli hubeihin. Tämä tarkoittaa sitä, että toimiessaan ideaalisti, kaikkien verkoston solmujen ei tarvitse käsitellä kaikkea informaatio- ja tavaravirtaa, vaan ne voivat keskittyä ydintehtäväänsä, jolloin koko verkko hyötyy. Tässä on joidenkin teoreetikkojen mukaan luonnossa esiintyvien hierarkioiden perimmäinen syy. Suomessa skaalavapaan verkon hyödyntämisen huomaa esimerkiksi siinä, että ei ole järkeä pitää yllä kahta, kolmea tai neljää suurta kansainvälistä lentokenttää, vaan keskittää kaikki panokset yhden suuren hubin (Helsinki-Vantaa) ylläpitämiseen. Kun skaalavapaa verkko toimii, tästä rakenteesta on hyötyä kaikille muillekin pienemmille (periferia) lentokentille Suomessa. Tällöin skaalavapaan globaalin verkon osa muodostaa niin sanotun tähtirakenteen joka on hahmoteltu alla.

Keskitetty verkkorakenne. 

Tähtirakenteen tunnistaa monen nykyisen valtion, etenkin kehittyvien talouksien karttoja sekä väestörakennetta tutkittaessa. Pääkaupunkikeskeisyys on lähestulkoon karannut kontrollista Thaimaan, Meksikon, Venezuelan, Argentiinan, Bangladeshin ja Egyptin kaltaisissa maissa. Toisaalta löytyy myös esimerkkejä valtioista (Brasilia, Australia, Kanada, USA), jotka ovat pyrkineet tasapainottamaan sijoittamalla pääkaupunkinsa muualle, kuin suurimpiin kaupunkeihin.

Saman havainnon voisi tehdä usealta muultakin yhteiskunnan sektorilta: se missä maailmanlaajuisesti olemme osana skaalavapaata verkkoa, paikallisesti olemme usein osa keskitettyä verkkoa. Kuten sanottua aiemmin, toimiessaan tämä rakenne antaa osilleen, eli solmuille, eli kaupungeille ja kylille ja niissä asuville ihmisille suuria hyötyjä. Se on taloudellisesti edullinen tapa järjestää globaalia taloutta, koska linkkien väliset yhteydet on saatu kutistettua mahdollisimman pieniksi ja suurissa hubeissa voidaan käyttää suuruuden ekonomiaa hyödyksi. On mielenkiintoinen huomio, että myös David Ricardon teoria suhteellisesta edusta toimii nimenomaan em. kehityksen katalysaattorina; taloudellisesti kannattavinta on tuottaa erilaisia hyödykkeitä eri paikoissa maailmaa. Mutta huomaamatta vaaroja, skaalavapaan verkon rajaton hyödyntäminen voi altistaa koko systeemin laajuudessaan ennennäkemättömään vaaraan.


Miksi ne muodostavat vaaran?

Näen kaksi suurta ongelmaa, jotka syntyvät siitä että teemme tiedostamattomasti toimia, jotka ovat kytkennän suosintaa. Ensimmäinen liittyy aiemmin mainittuun keskus-periferia vastakkainasetteluun ja toinen verkon yleiseen kestävyyteen shokkien edessä. Keskus-periferia -asetelma on yhteiskuntien osalta yhtä vanhan kun järjestäytyneet yhteiskunnatkin, eli arviolta noin 10 000 vuotta. Kuten tiedämme yhteiskunnalla/valtiolla on aina oltava ainakin yksi pääkaupunki ja usein myös muita tärkeitä maakuntakeskuksia, joihin keskitetään hallintoa. Tällaisiin keskuksiin kuitenkin on historian saatossa keskittynyt yhä enemmän ja enemmän erilaista ja jatkuvasti kompleksisempaa julkista ja yksityistä toimintaa. Tämä ei koskaan tapahdu ilman hintaa ja sen hinnan on maksanut periferia, eli maaseutu. On käytännössä enemmän sääntö, kuin poikkeus, että yhteiskunnassa köyhin väestö asuu maaseudulla. Tilanne kehitysmaissa on vielä pahempi kuin teollisuusmaissa, sillä köyhyys maaseudulla on niin absoluuttista, että ainoa keino on muuttaa kohti keskuksia asumaan slummeihin.

Toinen ongelma liittyy jo aiemmin mainittuun ihmisten tapaan optimoida verkkoa siten, että siitä tulee koko ajan kompleksisempi ja tiukemmin (coupled) yhteenkytketty. Kun verkosta tulee liian yhteenkytketty se alkaa pikemminkin välittää shokkeja eteenpäin, kuin toimia siten, että systeemin resilienssi säilyy. (Korowicz 2012) Vaikuttaa olevan olemassa rajat sille, kuinka pitkälle optimointia voidaan harjoittaa, tämä haastaa koko vallitsevan taloustieteellisen ajattelun.

Skaalavapaan verkon heikkouksia on tutkittu jo jonkin verran ja tutkimus kehittyy jatkuvasti. Monet nykyaikana kohtaamistamme ongelmista ja haasteista liittyvätkin juuri näiden verkkojen rakenteeseen. Linkkien, eli solmuja yhdistävien siteiden katkeaminen on aina uhkaava tilanne systeemille. Luonnossa systeemit vaikuttavat kuitenkin toimivan varsin mainiosti huolimatta niiden skaalavapaasta verkkorakenteesta, mutta mistä tämä johtuu? Syy saattaa piillä siinä, että skaalavapaa verkko kestää kyllä sattumanvaraisia siteiden katkeamisia hyvin pitkälle, mutta mikäli hyökkääjä tietää verkon rakenteen, ne ovat äärimmäisen hauraita. Luonnossa verkkojen kohtaamat uhat ovat usein melko sattumanvaraisia, siten skaalavapaat verkot eivät ole äärimmäisiä poikkeuksia lukuunottamatta vaarassa. Ihmisen äly on kuitenkin tasolla, että kompleksisten systeemien skaalavapaiden verkkojen tuhoaminen on verrattain helppoa. Esimerkiksi strateginen sodankäynti perustuu nykyään lähes täydellisesti verkkoteorian ja skaalavapaan verkon heikkouksien hyödyntämiseen: vihollista ei tuhota massapommituksilla tai armeijoilla, vaan pyrkimällä lamaannuttamaan tärkeimmät hubit, jolloin verkko joka pitää vihollisen systeemin kasassa murtuu ja hajoaa. Valitettavasti myös terroristit osaavat nykyisin hyödyntää skaalavapaan verkon rakennetta suunnitelmissaan. Eräs spekulatiivinen esimerkki tästä nähtiin taannoisessa fiktiivisessä TV-sarjassa nimeltä Jericho, jossa terroristit räjäyttivät ydinpommeja 23 USA:n suurimmassa kaupungissa ja lamauttivat maan totaalisesti. Tuoreempana esimerkkinä todellisesta elämästä ISIS-terroristijärjestö näyttää myös noudattavan verkkoteorian näkökulmasta loogista toimintamallia ottaessaan haltuun pääasiassa suurempia kaupunkeja (hubeja), sekä näiden välisiä tieyhteyksiä (linkit). Näiden välissä olevat periferia-alueet tulevat ISIS:n hallintapiiriin ilman sen suurempia toimenpiteitä.
 
 
 
 
 
Skaalavapaassa verkossa hubit ovat keskeisessä asemassa; kun tällainen hubi putoaa pois pelistä, jättää se suuren määrän solmuja vailla yhteyksiä toisiinsa. Jos riittävän monta hubia menetetään samanaikaisesti, on vaara että verkko ajautuu tuhoisaan virhetilaan josta se ei enää selviä. Barabasin (2002) mukaan arviolta 5-15% hubien yhtäaikainen poistaminen saattaa riittää skaalavapaan verkon romahdukseen. Toisaalta ilmiö nimeltä kaskaadihäiriö, kansankielellä dominoefekti saattaa olla toinen hieman erilainen vaaratekijä näille verkoille. Kaskaadihäiriöt saattavat toisinaan lähteä liikkeelle varsin mitättömän oloisista tapahtumista, ja tällöin solmu kasaa sortuessaan painetta seuraavalle solmulle ja näin eteenpäin. Monet talouskriisit (esim. Aasia 1997) ja sähkökatkot (esim. USA:n itärannikko 2003) ovat lähteneet etenemään kaskadihäiriöinä, alkaen pienten pankkien maksuhäiriöistä tai pienistä muuntajista jotka ovat menneet epäkuntoon. Yleensä verkoissa on kuitenkin kasaantuneena ylimääräistä painetta tai se on viritetty äärimmilleen, jolloin kaskadihäiriö pääsee tekemään tuhojaan. (Korowicz 2012)
 
Eräs kuvaava tapa esittää talouden verkkorakennetta on myös Gail Tverbergin vertaus Leonardo Da Vinci -tikuista tehtäviin rakennelmiin. Tämä malli kuvastaa hyvin sitä, miten äärimmäisen kompleksisesta ulkomuodostaan huolimatta skaalavapaat verkot ovat aina luonteeltaa efemeraalisia, eli tavallaan sisältä onttoja ja tietyn pisteen jälkeen hauraita, mikäli linkkejä eli tässä mallissa tikkuja poistetaan tarpeeksi.
 
 
 
Monella voi nousta esiin kysymys siitä, että mitä sitten jos hubit tilapäisesti menetään ja yhteydet katkeavat? Verkkohan voidaan käynnistää uudestaan korjaamalla hubit ja yhteydet? Tilanne ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Maailmantalous on eräänlainen elävä kompleksinen systeemi, siis kuin ihminen - mikäli se pysähtyy kerran on sitä vaikea saada käyntiin uudestaan. Tämä johtuu verkon suuresta kytkeytyneisyydestä ja kompleksisuuden valtavasta määrästä ja kiteytyy nimenomaan resurssien ja erilaisten osien sekä osaamisen diffuusioitumisena ympäri verkkoa. Useissa tuotantoketjuissa, joista maailmantalous ja nykyisen kaltaiset yhteiskunnat ovat keskeisesti riippuvaisia, on kymmeniä, satoja jopa tuhansia eri organisaatioita ja ihmisiä mukana ympäri maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että verkon täytyy toimia, jotta tavara-, ihmis- sekä informaatiovirrat pystyvät liikkeessä. Yksinkertaisimmillaan systeemikriisi voi siis tarkoittaa sitä, että nämä virrat häiriintyvät ja kun organisaatio A tekee osaa, jota organisaatio B tarvitsee tuottaakseen organisaatio C:lle valmiin tuotteeen, voi olla usein niin, että A tarvitsee vastavuoroisesti C:n tuottamaa tuotetta tai palvelua, jotta pystyy ylipäänsä tuottamaan mitään B:lle. (Korowicz 2012) Mikäli tämä koko ketju yhtäkkisesti katkaistaan, ei sen uudelleenkäynnistäminen ole kovin helppoa. Uudelleenkäynnistys ei ala vain siten, että A alkaa taas hommiin. Pahimmillaan koko vanha systeemi on käyttökelvoton ja uudelleenkäynnistys lähtee paljon, paljon alemmalta tasolta. Tätä on kytkeytyneisyys rautalangasta väännettynä.
 
Korowicz esittelee tutkimuksessaan skenaariota, jossa rekkaliikenne pysähtyisi USA:ssa. Vaikutukset ovat yllättäviä:

Alle 24h: lääkkeiden toimitukset loppuvat, sairaaloista alkavat loppua erikoisimmat tarvikkeet. Ensimmäisiltä huoltoasemilta alkaa loppua polttoaine, pisimmälle JIT (Just-In-Time) mallin vieneet yritykset alkavat kokea ongelmia komponenttien kanssa. Postin toimitus loppuu.

Noin yksi päivä: ruoasta alkaa olla pulaa ensimmäisissä kaupoissa, polttoaineiden hinnat nousevat ja jonot asemille kasvavat suuriksi. Tuotantolinjat alkavat sulkeutua, kun varaosia ei näy eikä tuotteita saada eteenpäin. Tuhansilta ihmisiltä loppuvat työt.

Kahdesta kolmeen päivään: ruokapula kasvaa uusiin mittoihin hamstrauksen kiihdyttyä, pullotettu vesi, maitojauhe ja pakattu liha on kadonnut. Automaateista loppuu käteinen, pankit eivät kykene toimimaan. Polttoaine on loppunut huoltoasemilta, roskat kasaantuvat ympäri asuttua ympäristöä. Konttialukset seisovat satamissa ja junilta loppuvat kuljetukset.

Viikon sisällä: yksityisautoilu loppuu polttoainepulan takia, ne ihmiset joilla olisi vielä töitä eivät enää edes pääse töihin, saatika ostoksille (jos ostettavaa edes on) tai sairaanhoitoon. Sairaaloista alkaa loppua jo happivarastotkin.

Kahden viikon sisällä: puhdas vesi alkaa loppua maan laajuisesti.

Kuukauden sisällä: vesi täytyy keittää, mutta koska kaikki eivät näin voi tehdä sairaudet lisääntyvät äkillisesti johtaen terveydenhuoltojärjestelmän lopulliseen kriisiytymiseen.

Tämä on tietysti spekulatiivinen skenaario, mutta tarjoaa silti ajatuksia siitä miten yhden tärkeän palasen poistuminen vaikuttaisi koko yhteiskunnan toimintaan. Se myös valaisee sitä, kuinka efemeraalinen kompleksinen yhteiskuntamme on: normaaliksi kokemamme asiat alkavat rapistua jo alle 24h sisällä, mikäli yhteiskunnan kannalta kriittisiä hubeja menetetään.
  

Taistelu suojakeinojen puolesta on vaikeaa

Paras tapa suojautua hubien menetyksiltä tai kaskaadihäiriöiltä olisikin tähtimäisen verkkorakenteen asteittainen lieventäminen ja korvaaminen modulaarisemmilla, hajautettua verkkoa (alla kuvassa) muistuttavilla rakenteilla. Modulaarisemmilla tarkoitetaan tässä yhteydessä pieniä kokonaisuuksia, jotka pystyvät tarvittaessa toimimaan omavaraisesti mikäli yhteyksiä menetetään (Rees 2010). Tämä on verkkoteorian näkökulmasta loogista, mutta suuri ongelma kohdataan kun peliin astuu ilmiö nimeltä talous. Kuten aiemmin mainittiin, paikalliset tähtimäiset ja globaali skaalavapaa verkko on ekonominen ja talous pyörii nimenomaan rahan ja tehokkuusajattelun lähtökohdista, ei resilienssin. Taloudellisinta eittämättä on keskittää yhä enemmän ja pyrkiä hyötymään skaalaeduista enemmän ja enemmän luoden suurempia keskusyksiköitä. Tässä on äärimmäinen paradoksi. On vaikea sanoa, miten tämä ristiriita on purettavissa tai yhteensovitettavissa. Taloustieteen asema on melko vahva nykyisessä yhteiskunnallisessa eetoksessa.

Hajautettu verkko

Puhtaasti verkkoteorian näkökulmasta viime vuosien kaltaisia talouskriisejä olisi melko yksinkertaista ratkaista, mutta muutokset yhteiskunnassa olisivat melko radikaaleja ja ne siirtäisivät paljon valtaa pois nykyisistä keskuksista, sekä suurimmilta organisaatioilta. On helppo havaita nykyisistä rakenteista vaarallisia elementtejä, mutta niiden poistaminen on täysin eri kysymys. Useat rahoituslaitokset ja pankit ovat tänä päivänä niin sanottuja too-big-to-fail -instituutioita, joka tarkoittaa yhteiskunnan toiminnan kannalta niin olennaista tekijää, etteivät sitä koske hätätilanteessa talouden "lainalaisuudet", kuten konkurssin tekeminen. Vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä useat tällaiset instituutiot pelastettiin valtioiden toimesta, jotta globaali raha- ja finanssijärjestelmä saatiin pidettyä kasassa jollakin tavalla. Valitettavasti nämä ad hoc -tyyppiset ratkaisut vain siirsivät painetta hetkeksi tulevaisuuteen. Ne eivät ratkaisseet mitään niistä perusasioista, jotka olivat johtaa systeemin ja sen verkon romahdukseen. 

Ongelma on se, että paine systeemin sisällä on vuosien aikana vain kasvanut ja seuraavan shokin tullessa verkko on entistä hauraampi. Ainoa keino olisi rakentaa eräänlaisia palomuureja ja suojavalleja shokin varalle, järjestelmää ei voida korjata, mutta voidaan yrittää minimoida haitat, joita paineen purkautumisesta väistämättä koittaa. Tällaisia keinoja olisivat esimerkiksi paikallisvaluutat, sekä luottamukselliset kauppasuhteet, jotka perustuisivat globaalien markkinoiden sijasta kahdenkeskeiseen bilateraalikauppaan. Kaikenlaisten varastojen kasvattaminen aina viljasta pattereihin olisi myös hyvin suositeltavaa. Samoin näiden varastojen sijoittaminen hajautetusti ympäri maata. Meidän täytyy käyttää kaikki mahdolliset keinot, joilla voimme luoda vastustuskykyä, eli resilienssiä yhteiskuntaan. Tietoa, osaamista, resursseja, infrastruktuuria ja valtaa on ripoteltava ympäri yhteiskuntaa, siten että mahdollisimman pienet yksiköt pystyvät säilyttämään toimintakykynsä, mikäli verkko vaurioituu vakavasti. Tämä kaikki maksaa valitettavasti paljon ja aiheuttaa valtavasti tehottomuutta i.e. sotii täysin taloudellista ajattelua vastaan, mutta kysymys kenties onkin, missä vaiheessa mahdolliset kustannukset toteuttamatta jättämisestä kasvavat liian suuriksi?


Lähteet:

Barabasi, Albert-László (2002) Linkit – verkostojen uusi teoria. Helsinki: Terra Cognita.

Homer-Dixon, Thomas (2006) The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and The Renewal of Civilization. Island Press.

Korowicz, David (2012) Trade Off: Financial system supply-chain cross contagion – a study in global systemic collapse. FEASTA.org. Saatavissa: http://www.feasta.org/2012/06/17/trade-off-financial-system-supply-chain-cross-contagion-a-study-in-global-systemic-collapse/

McNeill J.R. & McNeill William (2003) Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Tampere: Vastapaino.

Rees, William E. (2010) Thinking "Resilience". The Post Carbon Reader Series: Foundation Concepts. Saatavissa: http://www.postcarbon.org/Reader/PCReader-Rees-Foundation.pdf

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 2

Kirjansa toisessa osassa Thomas Piketty käsittelee pääomien ja tulojen välisen suhteen dynamiikkaa. Hän kiinnittää huomiota siihen millaisen metamorfoosin, eli muutoksen, pääoma on tehnyt viimeisen 300 vuoden aikana. 1700- ja pitkälle 1800-luvuilla pääomalla oli vielä yleisesti kaksi muotoa: viljelymaa tai valtion velkakirjat/obligaatiot. Valtion velkakirjat edustivat Pikettyn mukaan rahan siirtymistä niiltä jotka maksoivat veroja, niille jotka keräsivät korot velkakirjoista. Tämä asetelma kuitenkin muuttui 1900-luvulla. Lisäksi toisessa osassa pohditaan sitä, mistä pääoman paluu takaisin sotien jälkeisestä pohjakosketuksestaan on johtunut, sekä miten suureksi pääoman osuus voi kasvaa osana koko kansantuloa. On mielenkiintoista, miten ihmisten käsitykset pääomasta ovat muuttuneet ajan saatossa. Nykyään vaikuttaa olevan vallalla ajatus, että pääoma on dynaamista, eli etsii jatkuvasti uusia kohteita, ottaa riskejä jne. Myös inhimillisen pääoman ja henkilökohtaisten taitojen merkitys on nostettu korkealle. Mutta onko tämä sittenkään koko totuus? Mikä on pääoman rooli nykyaikana? Onko pääoma irtaantunut perinteisistä muodoistaan? Entä mikä pelasti Pikettyn mukaan kapitalismin Marxin povaamalta tuholta? Se selviää seuraavassa kirjakatsauksessa.
Thomas Piketty

Pääoman muutos Britanniassa ja Ranskassa

Kansallinen pääoma muodostuu seuraavista elementeistä: viljelymaa, kiinteistöt, muu kotimainen pääoma (yksityisten ja julkisten organisaatioiden pääomat) ja nettopääomat ulkomailla. Kansallinen pääoma muodostuu sekä julkisesta, että yksityisestä pääomasta. Julkinen varallisuus voi olla sekä rahassa mitattavia (osakkeet yrityksissä), että mittaamattomia (julkiset rakennukset, koulut, sairaalat, kirjastot). Ero ei ole selkeä ja valtiot voivat muuttaa julkista pääomaa mittaamattomasta mitattavaksi esimerkiksi liikelaitoistamisen avulla. Julkisen pääoman arvioidaan olevan noin vuoden kansantuloa vastaava Britanniassa, ja 1,5 vuoden Ranskassa. Koska molemmat maat ovat kuitenkin velkaantuneet arviolta saman verran suhteessa kansatuloon, on julkisen pääoman nettoarvo Pikettyn mukaan lähellä nollaa. Mielenkiintoinen huomio Britannian julkisesta velasta on, että maa on selvinnyt historiansa aikana ennätyksellisten velkataakkojen alta (yli 200 % suhteessa BKT) laiminlyömättä kertaakaan velanhoitoaan ja mikä olennaisinta: ilman jättimäistä inflaatiota.

The crucial fact here is that private wealth in 2010 accounts for virtually all of national wealth in both countries: more than 99 percent in Britain and roughly 95 percent in France, according to the latest available estimates. (Piketty 2014)

Molemmissa maissa pääoman osuus kokonaistuloista noudatti samaa historiallista kaavaa: se romahti 6-7 vuoden BKT:n määrästä maailmansotien jälkeen vain 2-3 vuoden kansantuoloa (national income) vastaavaan arvoon, noustakseen uudelleen 1980-luvulta alkaen nykyiseen noin 5-6 vuoden arvoon.   

Broadly speaking, it was the wars of the twentieth century that wiped away the past to create the illusion that capitalism had been structurally transformed. (Piketty 2014)

Piketty pitää 1914-1980 vuosien välistä aikakautta poikkeuksena, joka johtui suurelta osin sodista. Kapitalismin logiikka ei ollut kadonnut mihinkään. Tästä muutoksesta huolimatta pääoman laatu on silti käynyt läpi dramaattisen muutoksen. Kolmen sadan vuoden kehityksen voi summata siten, että valtaa pitänyt pääomalaji: viljelymaa on kutistunut marginaaliin, kun taas rakennukset, yritys- ja finanssipääomat ovat ottaneet vallan. Pääoman luonne on siis muuttunut, mutta ei sen merkitys.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

Oma mielenkiintoinen pääomalajinsa on maan nettopääomat ulkomailla (graafeissa violetti palkki). Kuten tiedämme, erityisesti Britannia 1800-luvun maailman mahtivaltiona hyötyi valtaisasti kolonisaatiosta. Taloushistoria ei tunne vastaavia nettopääomien omistuksia ulkomailla, kuin Britannian 1900-luvun alussa noin kahden vuoden kansantulon arvosta. Britannian omistukset tuottivat noin 5% tuottoja, joten brittien kansantulo oli tuohon aikaan 10 % korkeampi, kuin heidän BKT:nsa. Tämä mahdollisti luksuselämän eliitille. Ranska oli merkittävä siirtomaavalta myös, mutta se ei yltänyt aivan Britannian lukemiin, jääden reiluun vuoden arvoon ulkoimasten nettopääomien arvoon kansantulosta ja 5-6 % BKT:ta korkeampaan kansantuloon. Maailmansodat, suuri lama ja dekolonisaatio (Esim. Suezin kanavan menetys) tuhosivat lopulta tämän pääomalajin 1900-luvun alkupuolen aikana ja se on muuttunut jopa negatiiviseksi.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

1800-luvulla inflaation olemattomuudesta johtuen valtion velkakirjat olivat varma ja tuottoisa sijoituskohde varakkaille. Valtioiden budjeteista merkittävä osuus meni näiden korkojen maksamiseen, muun muassa Ranskassa korkojen osuus valtion budjetista oli ajoittain suurempi, kuin koulutukseen käytetty summa. Sekä Britannian, että Ranskan budjetit olivat kuitenkin ylijäämäisiä käytännössä koko 1800-luvun johtuen jatkuvasta keskimäärin 2,5 % talouskasvusta, joten valtionvelkaa voitiin samalla lyhentää, kun osa eliitistä eli valtion korkomenoista saatavilla tuotoilla.

Saksan kehitys erosi hiukan Britannian ja Ranskan vastaavista. Ensinnäkin maatalous ja maan arvo säilytti suuremman osuuden pääomapotista pitkälle 1930-luvulle, toiseksi teollisuuteen sijoitettu pääoma oli suurempi kuin edellä mainituissa maissa. Saksan ulkomaiset omistukset olivat sitten pienempiä, koska se ei missään vaiheessa saavuttanut Britanniaan ja Ranskaan verrattavissa olevaa siirtomaavaltaa. Mielenkiintoista on, että viime vuosina Saksa on kuitenkin kasvattanut ulkomaiset omistukset jo samaan määrään, joka sillä oli ensimmäisen maailmansodan aattona. Kehitys on siis ollut tässä päinvastaista, kuin Britannialla ja Ranskalla.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1870-2010.


Saksan massiivinen, sodista johtunut valtionvelka suli valtaisalla inflaatiolla, joka tosin jätti jälkensä kansalliseen mentaliteettiin, joka vaikuttaa tänäkin päivänä EU:n talouspolittiiseen debaattiin. Saksalaiset vastustavat inflaation kiihdyttämistä voimakkaasti. Valtionkapitalismi on toiminut Saksassakin ja on itseasiassa edelleen esillä: esimerkiksi Ala-Saksin osavaltio omistaa yli 15% Volkswagenin osakkeista. Silti tilanne on sama varallisuuden suhteen, eli julkinen on käytännössä nollissa ja yksityiset omistavat kaiken nettovarallisuuden.

Kaikissa maissa siis tapahtui samanlainen U-käyrä pääoman osuuden suhteessa kokonaistuloon. Piketty käy läpi maailmansotien vaikutuksia tähän, mutta ei lopulta pidä sotien tuhoja selittävänä tekijänä, sillä kaikki maat kävivät suunnilleen samanlaisen kehityskulun läpi, vaikka Saksa menetti toisessa maailmansodassa noin 1,5 vuoden kansantulon edestä pääomaa, mutta Britannia vain 10% vuosittaisesta kansantulosta.

The budgetary and political shocks of two wars proved far more destructive to capital than combat itself. (Piketty 2014)

Inflaatio tunnistettiin 1900-luvulla keinoksi jakaa varallisuutta uudestaan. Esimerkiksi Keynes piti inflaatiota parhaana keinona keventää valtion suurta velkataakkaa ja tasoittaa kasaantunutta varallisuutta. Konservatiivipiireissä tämä ei luonnollisesti saavuttanut suurta suosiota. Inflaatio ei silti Pikettyn mukaan ole kuin  tilapäinen työkalu ja lisäksi vielä vaikeasti kontrolloitava sellainen. Se ei lisäksi "valitse kohteitaan" mitenkään, vaan saattaa toisinaan iskeä pahimmin juuri köyhiin.


Since the 1970s, analyses of the public debt have suffered from the fact that economists have probably relied too much on so-called representative agent models, that is, models in which each agent is assumed to earn the same income and to be endowed with the same amount of wealth totally avoiding the issue of inequality in the distribution of wealth and income... ...fails to take account of the fact that the bulk of the public debt is in practice owned by a minority of the population (as in nineteenth-century Britain but not only there), so that the debt is the vehicle of important internal redistributions when it is repaid as well as when it is not. (Piketty 2014)


Suuri lama järkytti ihmisten uskoa yksityiseen kapitalismiin. Länsimaissa oli lähes poikkeuksetta 25 % työttömyyslukemia ja lopulta laissez-faire -ideologia saikin väistyä uudenlaisen sekatalouden tieltä. Myös valtioiden kontrollia ja valvontaa finanssijärjestelmästä kasvatettiin.


Sodanjälkeinen aikakausi

Sotien jälkeen 1950-luvulla nähtiin aikakausi,  jolloin pääomien osuus kansantulosta oli ennätyksellisen pieni. Tähän oli syynä asuntojen hintojen lasku ennätysalas vuokrasääntelyn ja inflaation ansiosta, sekä osakkeiden ja yksityisten pääomien alhaiset hinnat kansallistamiset, suuren laman vaikutukset ja uudet sääntelypoliittiset päätökset.

Valtiokapitalismi sai aivan omat mittasuhteensa Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, kun suuri osa talouseliitistä oli Natsimiehityksen aikana tehnyt yhteistyötä valloittajan kanssa. Suuria yrityksiä, kuten Renault, kansallistettiin ja Ranskan valtio omistikin 50-luvulla arviolta 25-30 % koko maan varallisuudesta.
Throughout the Trente Glorieuses, during which the country was rebuilt and economic growth was strong (stronger that at any other time in the nation’s history), France had a mixed economy, in a sense a capitalism without capitalists, or at any rate a state capitalism in which private owners no longer controlled the largest firms. (Piketty 2014)

Tätä kukoistuskautta, jota siis kutsutaan Ranskassa nimellä Trente Glorieuses (kolme loistavaa vuosikymmentä) kesti aina 80-luvun alun konservatiivien vallankumouksen alkamiseen asti. Pikettyn mukaan Ranska siis kävi läpi kaksi valtaisaa pääomarakenteiden muutosta viime vuosisadalla, ilman että moni edes huomasi tapahtunutta.


Pääoman muutos uudella mantereella

Amerikassa pääomien metamorfoosi erosi melko täydellisesti vanhan mantereen kehityksestä. Ensinnäkin toisin kuin Euroopassa, maa oli halpaa ja toiseksi käytössä oli miljoonia orjia. Myös väestönkasvu uudelle mantereella oli niin suurta verrattuna Eurooppaan, että perintöjen merkitys oli, kuten aiemmin todettiin, merkityksetöntä. Lisäksi erona oli myös se, että USA oli itse kolonisaation "uhri", eikä missään vaiheessa päässyt mukaan klassiseen kolonisaatioon, eikä siis omistanut suuria määriä ulkomaista nettopääomaa. Kanadassa tilanne oli vielä enemmän se, että etenkin brittiläiset sijoittajat omistivat ja omistavat edelleen merkittävästi pääomaa (etupäässä luonnonresursseja) maassa.

United States enjoyed a much more stable capital/income ratio than Europe in the twentieth century, perhaps explaining why Americans seem to take a more benign view of capitalism than Europeans. (Piketty 2014)  
Thomas Jefferson allekirjoitti vuonna 1808 lain, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltojen maaperälle. Orjien määrä oli kuitenkin jo ehtinyt paisua suureksi, 1770-luvun 400 000 1800-luvun alun miljoonaan. Vuonna 1860 orjien määrä oli arviolta jo neljä miljoonaa. Sisällissota päätti kuitenkin orjuuden 1865. Vuoden 1800 tienoilla orjien määrä väestöstä oli pohjoisessa noin 20 % ja etelässä jopa 40 %, mutta läheskään kaikki eivät niitä omistanee. Itseasiassa orjat olivat eräs kaikkein keskittyneimmistä pääoman muodoista. Tämä pääomalaji oli Amerikassa yhtä suuri, kuin viljelymaa. 

Piketty summaa datansa perusteella, että pääoma suhteessa kansantuloon on ollut kautta historian korkeampi Euroopassa (ennen sotia 6-7 kertaa vuosittainen kansantulo, ja 5-6 nykypäivänä) kuin USA:ssa (4-5 kautta historian).


Miksi pääoma palasi takaisin sadan vuoden takaiseen asemaansa?

Ihmiset säästävät ja siten keräävät pääomia eri syistä. Toiset säästävät, jotta voivat tulevaisuudessa kuluttaa, toiset jotta voivat taata ostovoimansa tason myös eläkkeellä, jotkut tehdäkseen vaikutuksen toisiin, toiset siirtääkseen sitä jälkisukupolville, tai saadakseen valtaa sekä turvaa.


In a quasi-stagnant society, wealth accumulated in the past will inevitably acquire disproportionate importance... ...Decreased growth—especially demographic growth—is thus responsible for capital’s comeback. (Piketty 2014)



Säästämisaste on Pikettyn mukaan  kytköksissä pääomien muutokseen. Taloustieteellisesti esitettynä pääoma/kokonaistulo asteeseen ß liittyy siis säästämisaste s ja kasvuaste g.

ß = s / g

Pikettyn esimerkissä, jos maan X säästämisaste on 12 % ja talous kasvaa keskimäärin 2 %, niin pääoma/kokonaistulo arvo on 600 %. Siis jos maa säästää joka vuosi 12 % kansantulostaan ja talous kasvaa 2 %, niin pitkällä aikavälillä maan pääoma/kokonaistulo asteeksin tulee 600 %. Eli maalla X on pääomaa kuuden vuoden kokonaistulon edestä. Kysymyksessä on kuitenkin pitkän aikavälin teoria, kestää vuosikymmeniä kerätä pääomia ja todistaa oikeaksi Pikettyn esittämä kaava.


The general evolution is clear: bubbles aside, what we are witnessing is a strong comeback of private capital in the rich countries since 1970, or, to put it another way, the emergence of a new patrimonial capitalism. (Piketty 2014)


Piketty pitää siis keräämänsä datan perusteella selvänä, että olemme todistamassa uutta pääoman nousua. Tällä kertaa pääoma on myös enemmän yksityistä kuin koskaan aiemmin. Ensinnäkin julkisen omaisuuden yksityistäminen on ollut käynnissä jo 1970-luvulta lähtien läntisissä maissa. Piketty pitää tätä kuitenkin vain osasyynä. Toiseksi kiinteistö- ja osakemarkkinat ovat kuroneet kiinni 1950- ja 60 -lukujen pohjakosketustaan.

Muita pääomalajeja, joita yksityiset tahot ovat kerryttäneet viimeisten vuosikymmenten aikana ovat ns. kestävät kulutustuotteet (durable goods) kuten huonekalut, kodinkoneet etc. Näitä on keskimäärin noin 30-50 % vuosittaisen kansantulon arvosta per capita. Arvoesineitä (valuables), joita ovat korut, taideteokset, arvometallit, on puolestaan noin 5-10 % edestä. Kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo (disposable income) on vaihdellut historian saatossa. Vapaassa käytössä olevasta tulosta on siis vähennetty verot, pakolliset maksut, eläkkeet etc. Valtioilla ei 1900-luvulle tultaessakaan ollut laajoja velvoitteita kansalaisiaan kohtaan, joten kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo oli noin 90 % kokonaistulosta. Valtio siis käytti noin 10 % koko kansakunnan tuloista pääasiassa ydintoimintojen, kuten poliisin, armeijan oikeuslaitosten ja infrastruktuurin ylläpitoon. Tänä päivänä valtioiden rooli on suurempi ja vapaasti käytettävä osuus on länsimaissa yleensä 70-80 % välillä.

Kolmannen sektorin omistukset vaihtelevat paljon kulttuureittain. Esimerkiksi kirkolla on ollut historiassa valtavia omistuksia ja on osin edelleen. Yleisesti ne eivät omista yli 10 %:a maan kokonaisvarallisuudesta, yleensä luku on alle 5 %. Yhdysvalloissa yllättävän korkea: 6-7 %.

Yksityisomaisuuden myynti saattaa selittää nopeasti kasvanutta yksityisomaisuuden määrää, sillä mahdollisesti julkisia omistuksia aliarvotettiin 1970-luvun yksityistämisissä. Julkista omaisuutta on myyty usein surullisen kuuluisasti polkuhinnoilla, joka on tietysti taannut tämänkaltaisen politiikan suosion ostajien puolella. Kaikistä pisimmälle menneet yksityistämiset nähtiin kuitenkin itä-blokin maissa 1990-luvun alussa. Nämä yksityistämiset eivät siis kuuluneet mitenkään Pikettyn aiemman kaavan ß = s / g piiriin: ne olivat ainoastaan omistusoikeuksien siirtoa valtioilta yksityisille.


The 1970s and 1980s witnessed an extensive “financialization” of the global economy, which altered the structure of wealth in the sense that the total amount of financial assets and liabilities held by various sectors (households, corporations, government agencies) increased more rapidly than net wealth. In most countries, the total amount of financial assets and liabilities in the early 1970s did not exceed four to five years of national income. By 2010, this amount had increased to ten to fifteen years of national income (in the United States, Japan, Germany, and France in particular) and to twenty years of national income in Britain, which set an absolute historical record. (Piketty 2014)

Finansialisaation mahdollistivat ristikkäininvestoinnit ja lainaamiset eri maiden, pankkien, sekä muiden instituutioiden kesken. Nettovarallisuus ei siis lisääntynyt, vaan vastaavat ja vastattavat eri instituutioiden taseissa. Piketty haluaa myös korostaa, että pääoman suhteen ei ole muuttunut se fakta, että sitä pitää jatkuvasti uusia. Eli siis kulutuksesta pitää laittaa sivuun osa pääoman ylläpitämiseksi. Maatalousyhteiskunnissa tämä osuus oli alhainen, kun taas modernissa tietoyhteiskunnassa pääomaa täytyy korjata ja korvata paljon suuremmalla tahdilla. Tämä saattaa antaa ihmisille käsityksen siitä, että pääoma on muuttunut dynaamisemmaksi.


Pääoma/työ jako 2000-vuosisadalla

Pääoman osuus kokonaistulos oli siis 1700- ja 1800 -luvuilla jossakin 35-40 % tienoilla, kunnes se putosi 1900-luvun puolessa välissä 20-25 %:iin. Tällä hetkellä pääoman osuus on noussut 25-30 %:iin. Piketty korostaa, että pääoman osuuden laskeminen ei ole yksinkertaista tai yksiselitteistä, vaan se vaatii paljon valintoja arvioijaltaan. Esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ei ole yksinkertaista tapaa erotella, mikä osuus yrittäjän tuloista on peräisin pääomista ja mikä työstä.

Pääomalle on saanut historiallisesti yleensä 4-5 % vuotuisen tuoton, kun kaikki pääomalajit (mm. osakkeet, kiinteistöt, talletustilit) on laskettu yhteen. Tänä päivänä tuo lukema liikkuu Pikettyn mukaan lähempänä 3-4 %. Pääomatulosta maksetaan keskimäärin noin 30 % veroa, mutta vero-optimointi on helppoa.

Taloudellista eriarvoistumista lisää se, että kiinteistöissä (joita omistaa laaja joukko kansalaisia) on alhaisempi palautusprosentti pääomalle, kuin osakkeissa joista valtavat omaisuusmassat kaikista rikkaimmilla koostuvat. Toinen eriarvoistumista aiheuttava seikka on inflaatio ja todellisten sekä nominaalisten pääomalajien ero. Todellinen varallisuus, eli kiinteistöt ja osakkeet liikkuvat inflaation ja kehityksen mukana, koska hinnat "siirtyvät" niihin, mutta nominaalinen varallisuus, kuten vaikkapa talletus pankkitilillä tai valtionvelkakirja ei noudata samaa indeksoitumista inflaatioon. Pankkitilin summa kutistuu inflaation laukatessa. Nominaalinen varallisuus onkin siksi alituisen inflaatioriskin alla. Näiden varallisuuserien koroista tuleekin vähentää inflaatio, mikäli niiden todellinen arvo halutaan määrittää.


There is every reason to believe that the largest fortunes are often those that are best indexed and most diversified over the long run, while smaller fortunes —typically checking or savings accounts—are the most seriously affected by inflation. (Piketty 2014)


Inflaatio on muuttanut pääomasijoittamisen maailmaa, sillä siinä missä nolla inflaation aikakaudella oli helppoa olla vuokranantaja, nykyisin sijoittajien on kulutettava enemmän aikaa kehitelläkseen sijoitusstrategoita eri pääomalajeja yhdistelemällä.


Pääoma ja tuotantofunktiot

Pikettyn mukaan pääoman palautusprosentin määrittää kuitenkin pohjimmiltaan kaksi tekijää: 1) teknologia (mihin pääomaa käytetään?) ja 2) pääoman kylläisyysaste (liika pääoma syö palautusprosenttia). Teknologialla on merkitys, koska siihen sijoitetulla pääomalla täytyy olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mikäli teknologia ei tuota mitään hyötyä, silloin sen tuottavuus on nolla ja pääomalla ei ole mitään merkitystä. Pikettyn mukaan on mahdollista ainakin kuvitella tällainen yhteiskunta, siis jossa pääomalla ei ole merkitystä. Hänen kuvailunsa vastaavat pitkälti yhteiskuntaa, jossa metsästäjä-keräilijät asuivat, mutta hekin keräsivät pääomia vähintään ravinnon säilömisen muodossa. Historiallisesti ensimmäiset pääomat alkoivat muodostua työkalujen, maankäytön kehittämisen ja asuinrakennusten muodossa.


In all known human societies, including the most primitive, things have been arranged differently. In all civilizations, capital fulfills two economic functions: first, it provides housing (more precisely, capital produces “housing services,” whose value is measured by the equivalent rental value of dwellings, defined as the increment of well-being due to sleeping and living under a roof rather than outside), and second, it serves as a factor of production in producing other goods and services (in processes of production that may require land, tools, buildings, offices, machinery, infrastructure, patents, etc.). (Piketty 2014)


Liiallinen pääomavaltaisuus tappaa palautusprosentin pääomalle. Esimerkiksi jos maatalousyhteiskunnassa kaikki maanomistus on keskittynyt muutamalle sadalle yksilölle, on loogista odottaa, että maan vuokrahinta on lähellä nollaa. Tämä on Pikettyn toinen teesi. Kysymys on hänen mukaansa työvoiman ja pääoman substituution (korvaavuuden) asteessa. Jos substituution aste on nolla, niin tuotantofunktio on täysin kiinteä: yksi uusi kone vaatii yhden uuden työntekijän jne. Mikäli taas substituutio on ääretön, kuten esimerksi täysin automatisoidussa taloudessa, ei pääoman tuotannon kasvulle ole rajoja. Todellisuus kuitenkin sijaitsee jossain näiden kahden ääriesimerkin välissä, eli yksi työntekijä voi opetella käyttämään samanaikaisesti kahta konetta jne. Kysymys on siitä, onko substituution aste alle vai yli yksi. Mikäli se on alle yksi, pääoman osuus kokonaistulosta laskee, mikäli taas yli yhden, pääoman osuus kasvaa kokonaistulosta.  

The Cobb-Douglas production function became very popular in economics textbooks after World War II (after being popularized by Paul Samuelson), in part for good reasons but also in part for bad ones, including simplicity (economists like simple stories, even when they are only approximately correct), but above all because the stability of the capital-labor split gives a fairly peaceful and harmonious view of the social order. (Piketty 2014)


Piketty kritisoi Cobb-Douglasin tuotantofuntiota sen liiallisesta yksinkertaistamisesta ja universaalin stabiilisuuden olettamisesta pääoman ja työn suhteessa. Erittäin pitkällä aikavälillä substituution elastisuus näyttää Pikettyn mukaan olleen enemmän kuin yksi, joka on johtanut pääoman kasvaneeseen osuuteen kokonaistulosta. Kysymys on myös siitä, että pääoman täytyy löytää uusia käyttökelposia kohteita, joita se onkin onnistunut löytämään tähän asti: robotit, paremmat kiinteistöt, tekniikka, lääketieteelliset keksinnöt etc. Pääomavaltaisuuden utopia on tietenkin täysin roboteilla toimiva talous, jossa substituutio on ikuinen.

Pikettyn kenties suurin kysymys tähän mennessä on, että onko inhimillisen pääoman merkitys historian saatossa ollut illuusio? Yleinen käsitys on, että talouskasvun ja kehityksen takana on ollut ihmistyö, taidot ja tuontoprosessien tietämys. Pääoman osuus kokonaistulosta on laskenut joka tapauksessa 1800-luvun 35-40 % osuudesta 25-30 % osuuteen, joten inhimillisen pääoman voidaan katsoa kasvattaneen asemiaan teknologian avulla. Mutta silti, vaikka taitojen ja tiedon osuus on kasvanut merkittävästi, niin on myös pääoman. Olisi silti virheoletus luulla pääoman menettäneen merkityksensä, ja että sen sijasta menestyminen yhteiskunnassa perustuisikin enemmän inhimilliselle pääomalle ja taidoille.

Only permanent growth of productivity and population can compensate for the permanent addition of new units of capital, as the law ß = s / g makes clear... ...In stagnant societies, wealth accumulated in the past naturally takes on considerable importance. (Piketty 2014)


Pikettyn mukaan maailmansotien jälkeen on ollut vallalla yleinen oletus siitä, että inhimillinen pääoma on marssinut perinteisen pääoman yli, ja että tämä on ollut luonnollinen osa kehityksen prosessia jonka on mahdollistanut teknologinen kehitys ja taloudelliset voimat. Teknologinen kehitys onkin kasvattanut tarvetta myös ihmisten osaamiselle ja asiantuntemukselle. Moderni kasvu, joka johtuu sekä tuottavuuden kasvusta, että osaamisen diffuusioitumisesta yhteiskunnassa (koulutus), on tasoittanut pääomien kasautumista riittävästi, jotta Marxin ennustama kapitalismin kuolema ei ole tapahtunut. Mutta, (tämä on tärkeä mutta) mikään ei ole poistanut pääoman syviä rakenteita tai sen makroekonomista merkitystä, eli suhdetta työstä saatavaan tuloon.

Seuraava osa tulee ulos heinäkuun aikana, hyvää Juhannusta kaikille lukijoille!


Lähde: Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.




tiistai 3. kesäkuuta 2014

Mustat joutsenet ja yhteiskunta - kuinka valmistautua yllätyksiin?

Kirjoitin aiemmin tänä vuonna katsauksen Nassim Talebin teoksesta The Black Swan - The Impact of the Highly Improbable. Koska kyseessä on merkittävä kirja, löytyy siitä kirjoitettavaa useammankin bloggauksen aiheeksi. Tässä haluan tuoda esille kirjan lopussa olevaa erillistä esseetä, jossa Taleb ensinnäkin havainnollistaa aluetta, jolla mustia joutsenia, eli erittäin epätodennäköisiä mutta vaikutuksiltaan valtaisia tapahtumia, esiintyy. Tämän lisäksi hän esittelee kymmenen kohtaisen listansa niistä toimista, joita yhteiskunnan olisi tehtävä, mikäli se haluaa varustautua mustien joutsenien varalta. Näitä tapahtumia ei voida estää, mutta kysymys onkin siitä miten taataan olosuhteet, joissa ne aiheuttavat mahdollisimman vähän sekaannusta, kärsimystä ja tuhoa ihmisille heidän jokapäiväisessä elämässään. Emme voi kontrolloida maailmaa, mutta voimme sen sijaan päättää onko yhteiskuntamme kestävä mustien joutsenten edessä vai onko se hauras ja särkyvä.


Mitä mustat joutsenet ovat ja missä niitä esiintyy?

Kyseessä ovat siis erittäin epätodennäköiset, vaikutuksiltaan suuret tapahtumat, jotka usein mullistavat käsityksemme maailmasta. Metafora "musta joutsen" tulee Englannista, jossa yleinen tieto kautta sukupolvien oli, että ainoastaan valkoisia joutsenia on olemassa. Tämä uskomukseksi paljastunut tieto muuttui, kun Australiasta tuotiin musta joutsen kauppalaivojen mukana ihmisten ällistykseksi. Se miksi tällaisia tapahtumia voi syntyä on Talebin mukaan syvällä monissa kulttuurillisissa piirteissämme. Rakastamme tietoa, varmuutta, mallinnoksia, ennustuksia, kontrollia jne. ja vihaamme epävarmuutta sekä itseorganisoitumista. Keskitymme vain siihen minkä tiedämme ja osaamme, mutta emme tunnu sallivan mahdollisuutta erehtyväisyydellemme. 

Mustia joutsenia ei kuitenkaan esiinny ihan missä tahansa, siksi Taleb jakaakin maailman kahdenlaisiin ympäristöihin a) Mediocristaniin ja b) Extremenistaniin. Ensimmäisessä tilastotiede ja ennusteet ovat käyttökelpoisia, sillä monet ilmiöt noudattavat Gaussin kellokäyrästä tuttua normaalijakaumaa. Esimerkiksi ihmisten pituuksia mitattaessa ei mustia joutsenia esiinny siinä määrin, että yksi ihminen voisi vaikkapa muuttaa tuhannen ihmisen otosta valtavalla pituudellaan. Ei, yhden vaikkapa 2,5 metrisen ihmisen erittäin epätodennäköinen olemassaolo ei muuta sitä, että tuhat ihmistä on keskimäärin jossain 170 cm tuntumassa. Maailman pisin ihminen ei ole kovin kymmenkertaisesti maailman lyhyintä pidempi.


Normaalijakauma

Toisin on Extremenistanissa, jossa yksi ainoa muuttuja valtavasta otoksesta voi muuttaa koko otoksen. Ei liene yllättävää, että talous ja sen ilmiöt kuuluvat Extremenistaniin. Kuten tiedetään nykyään esimerkiksi 85 maailman rikkainta omistaa yhtä paljon, kuin 3 500 000 000 köyhintä. Toisin sanoen rikkain ihminen on biljoonakertaisesti rikkaampi kuin köyhin. Tätä joukkoa ei pystytä ymmärtämään Gaussin kellokäyrän avulla, vaan potenssilain avulla. 

Potenssilakia noudattava jakauma (Wikipedia)

Lisäksi Taleb erottaa toisistaan kysymykset joihin on olemassa joka a) yksinkertainen vastaus b) kompleksinen vastaus. Yksinkertaisen, binäärisen (kyllä/ei) vastauksen voi saada asioihin kuten "onko joku raskaana vai ei?". Tällaisia kysymyksenasetteluja esiintyy kuitenkin lähes ainoastaan kliinisissä ympäristöissä, kuten laboratorioissa tai erilaisissa peleissä joissa säännöt ovat selvät. Todellisessa elämässä ne eivät ole kovin yleisiä. Lisäksi näihin tapahtumiin liittyy se, että vaikutukset väärässä olemisesta eivät ole magnitudiltaan suuria. Kompleksisia vastauksia sen sijaan ovat esimerkiksi yhteiskunnalliset kysymykset väärällään. Kyllä, mutta jos... Ei, mutta jos... Ehkä mikäli jne. Näissä kysymyksissä ei ole kyse vain todennäköisyyksistä, vaan myös mahdollisten tapahtumien magnituudeista.

Näiden muuttujien pohjalta Taleb on luonut seuraavanlaisen nelikentän:



Alue I on siis nykyinen ideaalimaailma: mallit toimivat, kysymyksiin on binääriset (kyllä/ei) vastaukset jne. Ihmisellä on kontrolli.

Alueella II mallit ja tilastollinen analyysi toimii siedettävästi, vaikkakin tiettyjä riskejä on olemassa

Alueella III yllättävät, poikkeukselliset tapahtumat ovat mahdollisia, mutta niiden vaikutukset vähäisiä, joten huomiota ei kannata uhrata liikaa. 

Alue IV on mustien joutsenten: sekä positiivisten, että negatiivisten. Teoriat ja mallit on syytä jättää omaan arvoonsa ja valmistautua kaikkeen mitä vastaan tuleee.

Taleb on kehittänyt Barbell -strategian, jossa IV alueelta siirrytään III alueelle. Barbellissa maksimoidaan sekä konservatiivisuus, että agressiivisuus - 85-90 % sijoitetaan niin turvallisiin kohteisiin kuin suinkaan on mahdollista. Niin turvallisiin, että niitä eivät keskivertoriskin hyväksyvät voi hyväksyä liian alhaisen tuoton takia. 10-15 % sen sijaan sijoitetaan äärimmäisen spekulatiivisesti. Tällä tavalla mustat joutsenet pystytään rajaamaan positiivisiksi, mikäli niitä tapahtuu. Barbell -strategia on hyvä pitää mielessä, mutta myös ymmärtää, että se mikä on sijoittamisessa mahdollista ei ole samaa muissa asioissa saatika sitten kokonaisten yhteiskuntien osalta. Vai olisiko Barbell -strategia mahdollista laajentaa yhteiskunnalliseen kokoluokkaan? Voisimmeko turvata elämän jatkuvuuden ja samalla kuitenkin investoida pienen osan resursseistamme yltiöoptimistisiin tieteellisiin kokeiluihin? Tässä voisi olla hyvä kirjoituksen aihe tulevaisuudessa. 


Miten valmistaa yhteiskuntaa haitallisten mustien joutsenien varalta?

Taleb antaa ohjeita myös niitä tapauksia varten, joissa pakeneminen IV -sektorilta, eli mustien joutsenten alueelta ei ole mahdollista. Hänen kymmen ohjettaan mustia joutsenia sietäville yhteiskunnille ovat:

1. Sen mikä on hauras pitäisi antaa särkyä aikaisin, kun se vielä on pieni

Minkään ei pitäisi antaa tulla liian isoksi epäonnistuakseen (too big to fail).

2. Ei tappioiden sosialisointia ja voittojen yksityistämistä

Bailoutattavat yhtiöt pitää kansallistaa, tällä hetkellä otamme sekä sosialismin, että kapitalismin huonoimmat puolet.

3. Sille joka ajaa koulubussin ojaan ei pidä antaa uutta bussia käyttöön

Jos koulubussinkuljettaja ajaa bussin ulos tieltä, vanhemmat ja yhteisö ei enää koskaan anna hänen ajaa uudestaan koulubussia. Minkä takia ekonomistit ja muut vastuussa olleet päättäjät, jotka ajoivat talouden ulos tieltä saavat edelleen jatkaa ja heille annetaan uudet resurssit? Uudet, aiemmista kriiseistä puhtaat ihmiset pitää saada vanhojen ja epäonnistuneiden tilalle. 

4. Älä anna kenenkään, joka saa bonuksia sijoitustesi hoitamisesta, johtaa ydinvoimalaa taloudellisten riskiesi suhteen. 

Bonusjärjestelmien epäsymmetrisyys on johtanut meidät ongelmiin. Ongelmia piilotellaan, kunnes ne posahtavat. 

5. Kompensoi kompleksisuutta yksinkertaisuudella

Globaali talous on jo itsessään tarpeeksi kompleksinen, emme tarvitse monimutkaisia finanssituotteita sen päälle. 

6. Älä anna lapsille dynamiittia, vaikka siinä olisi varoitustekstit mukana

Monimutkaiset finanssi-innovaatiot pitää kieltää, koska juuri kukaan ei ymmärrä niiden toimintaa. Kansalaisia pitää suojella näiltä "tuotteilta". 

7. Luottamusta markkinoihin ei tarvitse palauttaa

Ainoastaan ponzit (pyramidihuijaukset) tarvitsevat luottamuksen palauttamista, eivät toimivat markkinat.

8. Älä anna narkomaanille huumeita, jos hänellä on vieroitusoireita

Velkakriisi ei ole tilapäinen ongelma, se on rakenteellinen. Lisävelka ei auta parantamaan riippuvuutta.

9. Kansalaisten ei pitäisi olla riippuvaisia sijoitusmarkkinoista tai talousasiantuntijoista

Sijoittamisen pitäisi olla vapaa-ajan toimintaa ja jännityksen hakemista, ei pakollinen osa elämää. Kansalaisille riittää huoli omaan työhönsä liittyvissä kysymyksissä, niihin he voivat sentään itse vaikuttaa, toisin kuin sijoituksiinsa ja eläkkeisiinsä.

10. Tehdään omeletti rikkoutuneista munista

Talousjärjestelmä täytyy rakentaa ja suunnitella uudestaan, tilapäiset ad hoc -korjaukset eivät riitä.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 1

Tässä neljä osaisessa tekstisarjassa käyn läpi ranskalaisen taloustieteen professorin Thomas Pikettyn mahtipontisen Capital in the 21st Century - teoksen. Teoksen ensimmäisessä osassa Piketty käy läpi tulojen ja pääoman kehitystä ja perusteita viimeisen 300 vuoden ajalta. Ensimmäinen osio tarjoileekin eniten taloushistoriasta kiinnostuneille. Piketty haluaa omien sanojensa mukaan pureutua enemmänkin tuloerojen rakenteellisiin syihin ja nostaa esille kysymyksiä liittyen juurikin rakenteiden oikeudenmukaisuuteen. Itse eriarvoisuutta hän ei pidä välttämättä huonona asiana, kysymys on enemmänkin siitä, millä perusteilla taloudellinen eriarvoisuus ollaan valmiita hyväksymään. Pikettyn tarkoituksena oli kirjoittaa kirja, joka ei olisi taloustieteellinen siinä mielessä, kuin se nykyään mielletään, eli matemaattisena hyvin tiukasti tarkkaanrajattuihin kysymyksiin pureutuvana, vaan enemmänkin yhteiskuntatieteellinen. Hänen mukaansa Capital on yhtä paljon kirja historiasta, kuin taloudesta. Hän kritisoikin nykytaloustiedettä liiallisesta matemaattisesta suuntautumisesta, joka eristää taloustieteen ikään kuin omaksi loogiseksi kuplakseen kompleksisesta maailmasta.

In a way, we are in the same position at the beginning of the twenty-first century as our forebears were in the early nineteenth century: we are witnessing impressive changes in economies around the world, and it is very difficult to know how extensive they will turn out to be or what the global distribution of wealth, both within and between countries, will look like several decades from now. The economists of the nineteenth century deserve immense credit for placing the distributional question at the heart of economic analysis and for seeking to study long-term trends. Their answers were not always satisfactory, but at least they were asking the right questions. (Piketty 2014)






Vaurastumiskeskustelun historia

Varallisuuden jakautuminen on herättänyt yhteiskunnallista keskustelua satojen vuosien ajan, kannat ovat olleet jossain Karl Marxin, joka uskoi pääoman lopulta kasaantuvan yksiin käsiin, ja Simon Kuznetsin, joka taas uskoi kilpailun ja teknologisen kehityksen tasoittavan ja harmonisoivan luokkaeroja, välissä. Marxin ajattelun loppupäätelmänä oli, että kapitalismi tulisi sortumaan omaan mahdottomuuteensa, koska pääoma kasaantuisi liiaksi. Talousliberaalit taas näkivät markkinat itseään tasapainottavana systeeminä, jonka toimintaan ei pitäisi puuttua, kuten esimerkiksi Adam Smithin metafora näkymättömästä kädestä hyvin havainnollistaa. 1800-luvulla Marxin ajattelu oli vahvimmillaan, hän näki pääoman keskittyvän teolliset tuotantovälineet omistaville kapitalisteille. David Ricardon ajattelu vuosisata aiemmin oli saman suuntaista, mutta hän piti olennaisempana pääomana maa-aluiden omistusta. Varallisuuserojen kvantitatiivinen tutkiminen länsimaissa tuli mahdolliseksi 1900-luvun alussa, kun ekonomistit alkoivat kerätä dataa valtioiden kansallistulosta ja progressiivista verotusta alettiin implementoimaan ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Tätä aiemmin käytettävissä oleva data on heikompilaatuista ja perustuu enemmänkin kvalitatiiviseen analyysiin. 1800-luvulla varallisuuserojen kasvu oli valtaisaa - palkat olivat stagnaatiossa kautta länsimaiden, vaikka talouskasvu olikin suurta.  1870-1914 vuosien välillä varallisuuserojen kasvu sentään pysähtyi, mutta toisaalta ei kaventunutkaan. Pikettyn mielestä onkin mielenkiintoista miten kehitys olisi jatkunut ilman maailmasotien aikakautta, joka paradoksaalisesti kaikesta kärsimyksestä huolimatta sai varallisuuserot kaventumaan, ja oli ainutlaatuinen aikakausi historiassa. Tämän jälkeen on kuitenkin siirrytty hiljalleen aikakaudelle, jossa varallisuuserot kasvavat rakenteellisten muutosten seurauksena. Piketty pitää Marxin esittämiä kysymyksiä pääoman evoluutiosta yhtä tärkeinä nyt, kuin ne olivat 150 vuotta sittenkin, mutta hän ei näe kapitalismia yhtä destooppisesti, kuin Marx. 
There is no fundamental reason why we should believe that growth is automatically balanced. It is long since past the time when we should have put the question of inequality back at the center of economic analysis and begun asking questions first raised in the nineteenth century. For far too long, economists have neglected the distribution of wealth, partly because of Kuznets’s optimistic conclusions and partly because of the profession’s undue enthusiasm for simplistic mathematical models based on so-called representative agents. (Piketty 2014)


Kuznetsin ja useiden muiden talousliberaalien mukaan nouseva vuorovesi nostaa kaikkia veneitä. Tällä viitattiin siihen, miten kasvu ja teknologinen kehitys tasoittaisi varallisuuseroja.

Tulo ja pääoma

Piketty määrittelee tulon (income) siten, että se koostuu:

1) työstä saatavasta tulosta (palkat, bonukset, muut edut) ja
2) pääomatuloista (vuokrat, osingot, rahoitusinstrumentit, teolliset koneet)

Tämä ero on olennainen, sillä mikäli pääomatulojen osuus koko kansantulosta kasvaa liikaa ja samalla siis palkkojen osuus vähentyy olemme Pikettyn mukaan ongelmissa. Palkkojen osuutta voidaan teoriassa kasvattaa tiedon ja osaamisen diffuusioitumisella, eli että eri työntekijöiden taidot ovat niin erikoistuneita ja vaikeasti korvattavissa tai hankittavissa muualta, että palkat kasvat. Tosiasiassa kuitenkaan asia ei ole näin yksinkertainen, joka on huomattu viime vuosikymmeninä esimerkiksi valtavissa työn ulkoistuksissa kehittyviin maihin. Kasvu voi hyödyttää Pikettyn mukaan  joitain ja heikentää toisia. Koulutuksen avulla voidaan yrittää pitää käynnissä tiedon ja osaamisen diffuusiota yhteiskunnassa, mutta tämä ei välttämättä riitä nostamaan työstä saatavan tulon osuutta riittävästi pääomiin nähden.

Piketty pitää tuloerojen kasvun (divergence) syynä erityisesti 1) huippupalkansaajien ja tavallisten palkansaajien eron räjähdysmäistä kasvua, sekä 2) heikon kasvun aikana tapahtuvan pääoman osuuden kasvamista tuloista. Näistä etenkin jälkimmäinen on hänen mukaansa vaarallinen kehitys.

Top managers by and large have the power to set their own remuneration, in some cases without limit and in many cases without any clear relation to their individual productivity, which in any case is very difficult to estimate in a large organization. This phenomenon is seen mainly in the United States and to a lesser degree in Britain, and it may be possible to explain it in terms of the history of social and fiscal norms in those two countries over the past century. The tendency is less marked in other wealthy countries (such as Japan, Germany, France, and other continental European states), but the trend is in the same direction. (Piketty 2014)

Pääoma ja talouskasvu

Pikettyn teorian ytimessä on seuraava helposti ymmärrettävä taloustieteellinen malli, jota hän kutsuu epätasa-arvoisen tuloerokehityksen perusteelliseksi syyksi:

r > g

jossa r = vuosittainen palautusprosentti pääomalle, ja g = prosentuaalinen talouskasvu. Tämä tarkoittaa sitä, että kun pääoman tuotot ylittävät riittävän pitkäaikaisesti talouskasvun, taloudellinen epätasa-arvo kasvaa. Tällaisessa tilanteessa peritty varallisuus alkaa dominoida yhteiskunnassa ja saattaa johtaa tilanteeseen, jossa modernit länsimaiset arvot joutuvat taloudellisten voimien kanssa vastakkain. Tällainen tilanne on Pikettyn mukaan vallinnut teollisen vallankumouksen alusta alkaen lukuunottamatta tuota jaksoa ensimmäisen maailmansodan ja 1980-luvun välillä. Piketty nostaa esille myös demografisen kehityksen: mikäli väestö kasvaa nopeasti, perityn varallisuuden merkitys on vähäinen koska suurin osa lapsista ei saa paljoakaan vanhemmiltaan. Toisin on kuitenkin, jos maan väestönkasvu on stabiili tai jopa laskussa. Tällöin peritty varallisuus nousee olennaisemmaksi. Piketty selittää tällä osin USA:n ja manner-Euroopan välisiä näkemyseroja: USA:n väkiluku on kasvanut reilun 200 vuoden aikana 100 kertaiseksi, kun taas esimerkiksi Ranskassa se on samassa ajassa vai tuplaantunut. USA:ssa siis suhtautuminen perintöihin on ollut historiallisesti merkityksetöntä. Koska uusia mantereita ei kuitenkaan enää ole, eikä maailman väkilukukaan voi kasvaa satakertaiseksi, on USA:n tapausta pidettävä Pikettyn mukaan enemmänkin poikkeuksena, kuin sääntönä. Euroopan maiden historiallinen kehitys antaa paremman vertauskohdan tulevaisuuteen.


Pääoma ja ansiotulot

Allokaation peruskysymyksen ytimessä on aina ollut se, kuinka paljon tuotosta saa pääoman omistava ja kuinka paljon itse työn tekevä taho. Ennen teollista vallankumousta allokaation ongelma oli maanomistajien ja talonpoikien välinen, teollisen vallankumouksen jälkeen kapitalistien ja työväen.

Symbolically, the inequality of capital and labor is an issue that arouses strong emotions. It clashes with widely held ideas of what is and is not just, and it is hardly surprising if this sometimes leads to physical violence. (Piketty 2014)


Niiden jotka eivät omista muuta kuin oman työvoimansa saattakin olla vaikeata hyväksyä pääomat omistavien tahojen saamat suuret tuotot työstä, jonka he tekevät. Pääomalle menevän osuuden määrä vaihtelee Pikettyn mukaan neljäsosasta jopa puoleen erityisen pääomaintensiivillä aloilla, kuten kaivosteollisuudessa. Toisaalta taas mikäli pääoma ei saisi mitään, vaan kaikki tuotto menisi työn tekeville, ei investointia tapahtuisi ainakaan nykyisen talousjärjestelmämme kontekstissa.

For a long time, the idea accepted by most economists and uncritically repeated in textbooks was that the relative shares of labor and capital in national income were quite stable over the long run, with the generally accepted figure being two-thirds for labor and one-third for capital. (Piketty 2014)


Pääoman osuus allokaatiosta putosi 1950-luvulla kaikkien aikojen pohjalukemiin. Tämän jälkeen pääoma alkoi kuitenkin kasvattaa osuuttaan ja Piketty esittääkin erityisesti Thatcherin ja Reaganin aloittaman konservatiivien vallankumouksen, Neuvostoliiton romahduksen ja pääomien vapauttamisen johtaneen meidät nykyiseen tilanteeseen, jossa pääoma on palannut samaan asemaan, jossa se oli viimeksi ennen maailmansotia.   

Kansantulo

Kansatulo (National Income) on yhtä kuin kotimainen tuotanto plus nettotulot ulkomailta. Se tarkoittaa yhteenlaskettuna kaikkia tietyn maan kansalaisten tiettynä vuonna keräämiä tuloja. Kansantulo ei siis ole sama asia, kuin bruttokansantuote (Gross Domestic Product), joka mittaa jonkin maan kokonaistuotannon. Kansantulossa BKT:sta vähennetään pääoman kuluminen, joka Pikettyn mukaan on länsimaissa nykyään noin 10% BKT:sta. Tämä pääoman kuluminen on ensin maksettava, muussa tapauksessa talous supistuu jatkossa. Näin saatava nettokansantuote onkin näin yleensä 90% BKT:sta. Tämän jälkeen lisätään tai vähennetään nettotulo ulkomailta. Tästä siis johtuukin, että jonkin maan kansantulo voi olla paljon suurempi tai pienempi, kuin BKT. Kovin suuria eroja ei yleensä voida pitää yllä pitkään ilman jonkinlaista pakkovaltaa, ja nykyään maailman maat ovatkin Pikettyn mukaan yllättävän tasapainossa keskenään, noin 1-2 % marginaalin päässä.

Kansantulo koostuu pääomatuloista ja ansiotuloista. Pääoma sisältää siis kaikenlaisen omaisuuden, kuten kiinteistöt, tehtaat, infrastruktuurin, koneet, patentit, rahoitusinstrumentit jne. Pääoman omistaa joku yksityiset toimijat (ihmiset, yritykset), valtiot tai kolmannen sektorin toimijat, eli säätiöt, kirkot jne. Ihmispääomaa Piketty ei sisällytä kirjassaan käyttämään pääoman määritelmään. Tämä johtuu siitä, että ihmispääomaa ei voida orjuudesta vapaissa yhteiskunnissa mitenkään omistaa kenenkään muun, kuin itse ihmisen toimesta. Piketty sisällyttää pääoman määritelmäänsä myös muunlaisen pääoman kuin sellaisen joka on tuotannollisessa käytössä, kuten esimerkiksi kullan tai asunnon jossa omistaja itse asuu.

Capital in all its forms has always played a dual role, as both a store of value and a factor of production. I therefore decided that it was simpler not to impose a rigid distinction between wealth and capital. (Piketty 2014)

Kansallisvarallisuus (National Wealth) taas muodostuu yksityisestä ja julkisesta varallisuudesta. Pikettyn mukaan julkinen varallisuus on nykyään käytönnössä merkityksetöntä, sillä se on valtioiden velkaantumisen vuoksi usein jopa negatiivista.

Income is a flow. It corresponds to the quantity of goods produced and distributed in a given period (which we generally take to be a year). Capital is a stock.  It corresponds to the total wealth owned at a given point in time. This stock comes from the wealth appropriated or accumulated in all prior years combined. (Piketty 2014)


Pääoma/ansiotulo kerroin saadaan, kun koko pääoma jaetaan vuoden aikana maksetuilla ansiotuloilla. Länsimaissa tuo kerroin on nykyään noin 5-6, joka tulee keskimäärin noin 30-35 000 euron tuloista per capita, sekä 150-200 000 euron varallisuudesta per capita vuositasolla. Tämä kerroin ei tietenkään kerro mitään itse maan sisäisestä jakaumasta, mutta se kertoo pääoman tärkeydestä kunkin maan osalta. Piketty esittää kapitalismin ensimmäiseksi pääsäännöksi:  

a = r × ß

jossa a = kansantulo, r = palautusprosentti pääomalle ja ß = pääoma/ansiotulo kerroin. Eli siis jos r = 5 ja ß = 6, niin silloin a = 30 (prosenttia), eli pääoman osuus kansantulosta. Tämä tarkoittaisi, että 30 000 euroa per capita jakaantuisi siis 21 000 euroon ansiotuloja ja 9000 euroon pääomatuloja. Jokaista asukasta kohti varallisuutta oli esimerkissä 180 000 euroa, joten 9000 euroa edustaa viittä prosenttia tästä summasta. Pikettyn mukaan tämä on peruslaki, koska se sisältää kolme kapitalistisen järjestelmän peruselementtiä 1) pääomien tuoton, 2) pääoma/ansiotulo kertoimen ja 3) pääoman osuuden kokonaistulosta.  

Pääoman tuotto vaihtelee tietenkin sen sisältämän riskin mukaan, esimerkiksi asuntojen osalta lukema on paljon alhaisempi, kuin osakkeiden. Esimerkkeinä Piketty käyttää miljoonan arvoista asuntoa Pariisissa, jonka vuokra voisi olla noin 2500 euroa kuukaudessa, eli 30 000 euroa vuodessa. Tällöin pääoman tuotoksi tulisi 3 %. Toisena esimerkkinä hän käyttää yritystä, joka tuottaa 5 miljoonan euron pääomallaan miljoonan arvosta tavaroita vuosittain. Miljoonasta 600 000 menee palkkoihin ja 400 000 omistajien voittoihin, joten pääoman tuotto on 8 %.

Kapitalismin toisena perussääntönä Piketty pitää, että mitä korkeampi säästämisaste on ja mitä alhaisempi kasvu on, sitä korkeampi on pääoma/ansiotulo kerroin.

Kansallinen tilinteko

Kansantulosta ja pääomista alettiin kiinostua 1700-luvun alussa eri puolilla maailmaa. Ensimmäisten laskutoimitusten päämääränä oli laskea kokonaisarvo kaikelle maalle, joka oli sen ajan tärkein pääoman muoto. Vasta 1 ja 2 maailmansodan välivuosina alettiin toimittaa vuosittaista tilastotietoa valtioiden taloudesta. Pikettyn mukaan tiedontuottamisen suurena syynä oli suuri lama, jonka nähtiin suurelta osin johtuneen nimenomaan taloudellisen datan puutteesta.   

The population of the planet is close to 7 billion in 2012, and global output is slightly greater than 70 trillion euros, so that global output per capita is almost exactly 10,000 euros. If we subtract 10 percent for capital depreciation and divide by 12, we find that this yields an average per capita monthly income of 760 euros, which may be a clearer way of making the point. In other words, if global output and the income to which it gives rise were equally divided, each individual in the world would have an income of about 760 euros per month. (Piketty 2014)

Tämän tiedon ansiosta meillä on kuitenkin mahdollisuus myös seurata pidemmän aikavälin kehitystä eri maiden ja mantereiden välillä ja sen Piketty tekeekin kirjassaan. Meneillään on hänen mukaansa megatrendi, jossa Euroopan ja Amerikan osuus teollisesta tuotannosta putoaa 1900-1980-lukujen välisestä dominanssista (noin 80%) jonnekin 20-30 % tuntumaan tämän vuosisadan aikana, ollen nyt noin 50%.  Piketty kuitenkin arvioi globaalin eriarvoisuuden kehitystä mielummin alueellisesti kuin mannerten välisesti, koska esimerkiksi Euroopan sisällä ovat erot valtavat. Ansiotuloissa erot ovat globaalisti kaventumassa, mutta pääomatuloissa eivät. Rikkaiden maiden kansantulo on isompi kuin niiden kotimainen tuotanto ja maksajina ovat köyhät maat. Kuitenkin lukuunottamatta Afrikkaa maailma on suhteellisen hyvin tasapainossa pääomien omistuksien suhteen.

To sum up, historical experience suggests that the principal mechanism for convergence at the international as well as the domestic level is the diffusion of knowledge. In other words, the poor catch up with the rich to the extent that they achieve the same level of technological know-how, skill, and education, not by becoming the property of the wealthy. (Piketty 2014)

Talouskasvusta

Piketty esittää epäilyksensä siitä, että kasvu voisi jatkua tällä vuosisadalla samanlaisena, kuin se oli edellisellä vuosisadalla. Piketty jakaa kasvun kahteen olennaiseen elementtiin 1) väestönkasvuun ja 2) per capita tuotannon kasvuun. Väestönkasvua hän pitää erityisen tärkeänä talouskasvun kannalta, koska se vähentää perintöjen merkitystä taloudessa, kun jokaisen sukupolven on rakennettava itse itsensä. Toisaalta taas mikäli kasvu per capita on suurta, esimerkiksi kymmenenkertaistuminen per sukupolvi, on perintöjen osuus myös vähäinen, koska ne ovat sukupolven päästä niin pieni osa kasvavaa kakkua.

A stagnant or, worse, decreasing population increases the influence of capital accumulated in previous generations. The same is true of economic stagnation. With low growth, moreover, it is fairly plausible that the rate of return on capital will be substantially higher than the growth rate, a situation that, as I noted in the introduction, is the main factor leading toward very substantial inequality in the distribution of wealth over the long run. Capital-dominated societies in the past, with hierarchies largely determined by inherited wealth (a category that includes both traditional rural societies and the countries of nineteenth-century Europe) can arise and subsist only in low-growth regimes. (Piketty 2014)


Kasvun tiellä on Pikettyn mukaan muun muassa kasvanut palveluiden osuus taloudesta, joka on useassa länsimaassa 70-80 % välillä. Palvelut eivät näet halpene ajan myötä, vaan säilyttävät suunnilleen samanlaisen hintatason. Esimerkiksi polkupyörän hinta on saatu laskemaan  siten, että kun työläinen vielä 1880-luvulla joutui investoimaan puolen vuoden palkkansa siihen, oli se laskenut jo alle viikon palkkaan 1960-luvulla. Vastaavasti parturipalvelun hinta ei olennaisesti alentunut tuona aikana ostovoimaan nähden. Piketty asettaa talouskasvun ennusteekseen 1,2 % vuotuisen kasvun, jota pitää jonkinlaisena keskitienä synkempien arvioiden (Robert Gordon) ja valtavirta-ajattelussa esiintyvän 3-4 % välillä.  


Inflaatiosta

Piketty sanoo, että inflaatio on pitkälti 1900-luvun ilmiö. 1820-1913 välisenä aikana inflaatio oli hyvin hillittyä pidemmän aikavälin näkökulmasta, vaikkakin tilapäisiä kriisejä tapahtui. Piketty löytää tästä myös esimerkkejä kirjallisuudesta, jossa hänen mukaansa vielä ennen sotia rahaa ja henkilön tienaamaa summaa pidettiin selvänä mittarina tämän elintasosta. Kaikilla oli pitkään säilynyt käsitys siitä, minkälaisen elintason esimerkiksi 1000 punnan vuosituoloilla sai. Myös valuuttojen vaihtokurssit olivat vuosikymmeniä hyvin samanlaisissa lukemissa, rahan merkitys oli paljon staattisempi kuin maailmansotien jälkeen alkaneena aikana. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen nimittäin alkoi suuren inflaation aika. Valtiot tarvitsivat rahaa sotiin ja luopuivat hiljalleen kultasidonneisuudesta, johon palaaminen ei enää onnistunut sodan jälkeen. Rahan merkitys oli muuttunut pysyvästi.

Tässä oli ensimmäinen Capitalin neljästä pääluvusta, seuravassa kirjoituksessa käydään läpi toinen pääluku, jonka aiheena pääoma/ansiotulo -osuuden dynamiikka.

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.