torstai 25. syyskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 3

Tämä kirjoitus on sarjan kolmas osa ja käsittelee ranskalaisen taloustietelijän Thomas Pikettyn kuuluisuuteen nousseen kirjan "Pääoma 2000-luvulla" kolmatta päälukua jossa pääteemana on taloudellisen epätasa-arvon rakenteet. Kolmas luku on kirjan pisin osio, reilut 200 sivua ja koostuu kuudesta alaluvusta. Pyrin siksi tässä kirjoituksessa kiteyttämään niiden sisällön mahdollisimman lyhyesti.

Aiemmat osat löydät täältä:

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html


Tuloerot ja pääoman keskittyminen

Kuten Piketty jo aiemmissa luvuissa esitti; maailmansodat ja niitä seuranneet toimet vähensivät taloudellista epätasa-arvoa (jatkossa pelkkä epätasa-arvo) 1900-luvulla, mutta on tärkeä huomioida ettei kyseessä ollut mikään talousjärjestelmän rakenteellinen ominaisuus tai spontaani korjausliike, vaan kyse oli puhtaasti eksogeenisistä, eli ulkoisista shokeista talousjärjestelmään. Piketty jakaa epätasa-arvon kolmeen luokkaan: 1) palkkatulojen epätasa-arvo 2) pääoman omistamiseen liittyvä epätasa-arvo ja 3) pääomista saatavien pääomatulojen epätasa-arvo. Hän haluaa pitää erillään työstä saatavat palkkatulot ja pääomista saatavien tulot. Eri yhteiskunnissa nämä voivat erota toisistaan; jossain voi olla tasa-arvoiset palkat, mutta epätasa-arvoiset pääomatulot tai päin vastoin, tai siten että molemmat ovat epätasa-arvoisia tai tasa-arvosia, mutta Piketty kuitenkin toteaa, että pääomiin liittyvä epätasa-arvo on lähes aina suurempaa kuin palkkoihin liittyvä.

Kirjassaan Piketty on päätynyt jaottelemaan ylä-, keski- ja alaluokat desiilien avulla. Hän pitää ylintä desiiliä, eli 10 % yläluokkana, neljää seuravaa keskiluokkana ja alinta viittä alaluokkana. Lisäksi hän tarkkailee ylintä desiiliä sentiileittäin, etenkin ylimmän sentiilin 1 % ja alemman 9 % välistä suhdetta. Piketty käyttää runsaasti tekstiä perustelemaan tätä lähestymistapaa, etenkin sen että raaka datan vertailu on täten mahdollista, vaikkakin se on hiukan ristiriidassa kirjan muutoin melko yhteiskuntatieteellis-filosofisen kirjoitusasun kanssa. Tarkastelun kohteena olevista maista on huomionarvoista, että vaikka 1 % saattaa tuntua pieneltä eliitiltä, käsittää tuo luokka esimerkiksi 50 miljoonan aikuisen Ranskassa 500 000 ja 260 miljoonan aikuisen USA:ssa 2,6 miljoonaa ihmistä. Piketty korostaa, että tämä ylin 1 % on äärimmäisen näkyvä yhteiskunnallisessa "maisemassa", eli kyse ei ole pelkästään rahasta. Ylin desiili on Pikettyn mukaan länsimaisissa yhteiskunnissa niin vaikutusvaltainen, että se pystyy jo itsessään ajamaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Alla on graafissa vauraimman 0,1 % osuus kokonaistuloista.

Vauraimman 0,1 % osuus kokonaistulosta eri maissa. Lähde: Piketty 2014.


Parhaiten tienaava prosentti ei ole eniten omistava prosentti

Although inequality with respect to income from labor is sometimes seen—incorrectly—as moderate inequality that no longer gives rise to conflict, this is largely a consequence of comparing it with the distribution of capital ownership, which is extremely inegalitarian everywhere. (Piketty 2014)

Vaikka työstä saatava tulot ovat siis pääsääntöisesti tasaisemmin jakaantuneet, kuin pääomista saatavat, ovat ne silti voluumiltaan ylivoimaiset sillä kuten aiemmin oli laskettu, karkeasti arviolta 2/3 kokonaistuloista koostuu palkoista saatavasta tulosta. Työn ja pääomatulojen välinen dynamiikka on vaihdellut, josta hyvänä esimerkkinä oli vielä 100 vuotta sitten se, että mikäli pääomatulot olivat riittävän suuret, ei henkilö osallistunut työn tekoon. Tänä päivänä asetelmat eivät ole enää näin selkeät. Nyrkkisääntönä on, että ylin 10 % työvoimasta kerää yleensä 25-30 % koko palkkatuloista, mutta ylin 10 % pääomatulojen saajista kerää jo yli 50 % joissakin maissa jopa 90 % kaikista pääomatuloista. Samoin huomionarvoista on se, että palkkatuloissa alin 50 % muodostaa merkittävän osuuden kokonaispotista (usein suunnilleen ylimmän 10 % kokoinen), kun taas pääomatuloja alimmalla 50 % kansasta ei usein ole lainkaan.

Palkkatulojen osalta Piketty pitää historian tasa-arvoisimpana Skandinaavian maita 1970- ja 90-lukujen välisenä aikana, tällöin palkkatulo jakaantui siten, että ylin desiili keräsi 20 %, keskimmäiset neljä 45 % ja alimmat viisi desiiliä jopa 35 % kokonaispotista. Tällainen jako mahdollistaa laajan keskiluokan olemassaolon. Keskimääräisen tasaisina puolestaan nousevat esille Saksa ja Ranska, joissa ylin desiili nappaa 25-30 % ja alimmat viisi 30 % kokonaispalkkatuloista. Yhdysvalloissa, jota Piketty pitää hyvin epätasa-arvoisena palkkatulojen jakaantumisen suhteen, ylin desiili nappaa 35 %, siinä missä alimmat viisi vain 25 %.

Myös pääomatulojen osalta Skandinaavian maat ovat olleet tasa-arvoisimpia. Ylin desiili on omistanut arviolta 50-60 % koko varallisuudesta. Keski-Euroopassa osuus on ollut 60 % pinnassa, Ranskassa esim. 62 % ja Yhdysvalloissa jopa 72 %:ssa 2010-luvulla. Se, mikä Pikettyä kuitenkin hämmästyttää eniten on, että näissä maissa alimmat viisi desiiliä, eli puolet kansasta, ei omista käytännössä mitään varallisuutta. Esimerkiksi Ranskassa alin luokka omistaa vain 4 % ja Yhdysvalloissa vain 2 %. Itse asiassa sellaista yhteiskuntaa ei edes tiedetä koskaan olleen olemassa, jota voitaisiin kuvailla edes alustavasti tasa-arvoiseksi pääomien omistuksen suhteen. Siis siten, että alimmalla 50 % kansasta olisi jonkinlainen merkittävä rooli pääomien omistuksessa.

For this half of the population, the very notions of wealth and capital are relatively abstract. For millions of people, “wealth” amounts to little more than a few weeks’ wages in a checking account or low-interest savings account, a car, and a few pieces of furniture. The inescapable reality is this: wealth is so concentrated that a large segment of society is virtually unaware of its existence, so that some people imagine that it belongs to surreal or mysterious entities. (Piketty 2014)


Ylimmän desiilin osalta varallisuuden luonne vaihtelee. Käytännössä kaikki tässä yläluokassa omistavat ainakin oman kiinteistönsä ja kiinteistöjen osuus pääomista on suuri (1/2 tai jopa 3/4) yläluokan alimmissa yhdeksässä sentiilissä, eli rikkaimman 1 % alla olevissa. Ylin sentiili eroaa, sillä siellä erilaiset rahastot ja muut sijoitusinstrumentit muodostavat enemmistön. Keskiluokassa, eli ylimmän desiilin ja alimpien viiden välissä asuminen muodostaa varallisuuden selkärangan. Keskiluokka onkin saavuttanut paljon viimeisen sadan vuoden aikana, sillä 1900-luvun alussa Ranskan, Englannin ja Ruotsin pääomat olivat keskittyneet niin, että ylin desiili omisti käytännössä kaiken (ainakin yli 90 %) varallisuuden maassa. Ylin sentiili omisti jo yleensä yli 50 % kaikesta, jossain jopa yli 60 %, kuten Britanniassa. Keskiluokkaa ei ollut, vaan alin 90 % omisti loput 5-10 % niin tasaisesti jakautuneena, ettei merkittävää eroa keskiluokan ja köyhien välillä edes ollut. Piketty toteaakin, että nämä lukemat kuvaavat suuren todistusaineiston varassa 1800-luvun yhteiskuntia, joita hänen paljon esimerkkinään käyttämänsä kirjailijat Jane Austen ja Honore de Balzac kuvasivat kuuluisissa teoksissaan.

Tuloerojen moraalifilosofiaa

If inequalities are seen as justified, say because they seem to be a consequence of a choice by the rich to work harder or more efficiently than the poor, or because preventing the rich from earning more would inevitably harm the worst-off members of society, then it is perfectly possible for the concentration of income to set new historical records. That is why I indicate... ...that the United States may set a new record around 2030 if inequality of income from labor—and to a lesser extent inequality of ownership of capital—continue to increase as they have done in recent decades.The top decile would them claim about 60 percent of national income, while the bottom half would get barely 15 percent. (Piketty 2014)


Italialainen tilastotieteilijä Corrado Gini (1884–1965) on kehittänyt kenties tunnetuimman mittariston mittaamaan epätasa-arvoisuutta yhteiskunnissa. Ginikertoimet sijoittuvat johonkin nollan (täydellinen tasa-arvo) ja yksi (täydellinen epätasa-arvo) välille. Esimerkiksi aiemmin mainittujen Skandinaavian maiden Ginikerroin oli palkkatulojen osalta vain 0.19 parhaina vuosikymmeninä. Ranskan Belle Époque'n (1890-1914) aikana taas ginikerroin oli varallisuuden osalta 0.85. Myös useita muita mittaristoja on luotu viime vuosisadan aikana, joiden ansiosta tuloeroista on tullut eräänlainen normaali asia.

Kysymys tuloeroista ja taloudellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin pohjimmiltaan moraalisfilosofinen: onko taloudellinen epätasa-arvo oikein ja kuinka paljon sitä pitää olla? Vastatakseen tähän kysymykseen onkin hyvä perehtyä juurikin epätasa-arvon rakenteisiin joita Piketty ansiokkaasti tuo esille. Pikettyn mukaan yhteiskunta voi saavuttaa epätasa-arvoisen kokonaistulonjaon (ylin desentiili 50 % ja ylin sentiili 20 % kokonaistulosta) kahdella tavalla. Ensimmäinen on hyperpatrimoniaalinen yhteiskunta ts. vuokraisäntien yhteiskunta. Siinä varallisuus on äärimmäisen keskittynyttä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Toinen tie on uudempi ja esiintyy Pikettyn mukaan erityisesti Yhdysvalloissa; hypermeritokraattinen yhteiskunta ts. supermanagerien yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa epätasa-arvo ei synny perinnöistä, vaan erittäin epätasa-arvoisesta palkkatulojen jakaumasta. Nämä stereotypiayhteiskunnat voivat kuitenkin esiintyä myös yhdessä, johon merkit Yhdysvalloista Pikettyn mukaan viittaavat.


Kaksi maailmaa
To a large extent, it was the chaos of war, with its attendant economic and political shocks, that reduced inequality in the twentieth century. (Piketty 2014)

Kuten jo aiemmin todettua, äärimmäisten tuloerojen maailma 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa murentui monissa Euroopan valtioissa veristen sotien vuoksi. Ranskassa ylin sentiili menetti asemansa 1914-1945 välillä, kun pääomista saatavat tuotot romahtivat. Piketty pystyy tunnistamaan maailmansotien aiheuttamat shokit poikkeuksellisen pitkän tarkkailuajanjakson ansiosta, hänen datansa ulottuu parhaimmillaan aina 1700-luvulle asti. Sodalla on useita samanaikaisia vaikutuksia talouteen. Yksi tärkeimmistä on inflaatio (rahan painaminen ja velkaantuminen kiihtyy), työvoiman tarjonnan romahdus (koska miehet ovat rintamalla tai vankeina) sekä sisäsisen koheesion korostaminen, jolloin parempiosaiset ovat valmiita luopumaan joistain eduistaan.

Palkka- ja pääomatuloissa on aina ollut peruslogiikkana se, että mitä korkeammalle kokonaistuloissa mennään, sitä suuremmaksi pääomatulojen osuus kasvaa. Se mikä nykyajassa on erilaista sadan vuoden takaiseen on, että tuloluokissa täytyy mennä entistä korkeammalle, jotta palkkatulojen osuus kutistuu alle pääomatulojen. Pikettyn datan mukaan vasta rikkaimman 0,1 % osalta pääomatulot ylittävät työstä saatavat. Aiemmin tämä luokka oli suurempi (Belle Époque'n aikana kymmenkertainen). Pikettyn mukaan tämä johtuu siitä, että olemme siirtyneet vuoranantajayhteiskunnasta manageriyhteiskuntaan. Ylin desiili on siis tänä päivänä entistä monimuotoisempi, siellä on perijöiden lisäksi juristeja, lääkäreitä, menestyneitä yrittäjiä, kauppamiehiä ja insinöörejä. Nämä ammattiryhmät ovat yleisiä alimmissa yhdeksässä sentiilissä ja onkin käytännössä mahdotonta nousta näistä ryhmistä yhteiskunnan ylimpään sentiiliin, jossa siis pääomatulot hallitsevat.

Yhdysvallat on täysin erilainen tapaus, kuin Euroopan valtiot. Siellä nimittäin ei tapahtunut samanlaista vuokranantajayhteiskunnan murtumista, kuin Euroopassa, vaan taloudellinen epätasa-arvo lähti kasvuun eri syistä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosikymmenet sotien jälkeen olivat USA:ssakin aikaa jota monet, kuten Paul Krugman, edelleen haikailevat. Ylimmän desiilin tulojen osuus kokonaistuloista on kasvanut 1980-luvulta asti ollen nyt yli 50 % ja matkalla kohti 60 %:a vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2008 talouskriisistä ei ollut tuloerokehityksen katkaisijaksi, mutta sen sijaan tuloeroilla oli Pikettyn mukaan osallisuutensa kriisissä. Nimittäin keski- ja alaluokan ostovoima, eli palkkatulot, eivät ole kasvaneet viime vuosikymmeninä, vaan kasvun hedelmät ovat sataneet ylimmän desiilin laariin. Tämä on osiltaan johtanut keskiluokan valtavaan velkaantumiseen.

Yhdysvaltojen kasvavan eriarvoistumisen taustalla on Pikettyn mukaan supermanagerien nousuksi kutsuma ilmiö. Kyseessä ovat siis työllään rikastuneet korkeat toimihenkilöt suuryrityksissä, jotka saavat historiallisesti tarkasteltuna ennen näkemättömiä palkkatuloja työpanoksistaan. Supertähdet ovat näkyvyydestään ja maineestaan huolimatta varsin marginaalinen ryhmä: heidän osuutensa USA:n rikkaimpien 0,1 % joukossa on vain 5 %.
 

Palkkatuloerojen kasvu

Palkkaerojen kasvun syynä pidetään yleisesti koulutuksen ja teknologian kehityksen välistä kilpailua. Teoriassa tämä tarkoittaa, että työntekijän palkka on suhteessa hänen tuottavuuteensa ja toiseksi tuo tuottavuus johtuu erityisesti hänen hankkimistaan taidoista, sekä näiden taitojen kysynnästä ja tarjonnasta kussakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi jos insinöörejä olisi koulutettu vähän, mutta käytössä olevat teknologiat vaativat insinööritaitoa, silloin insinöörien kysyntä on korkea ja tarjonta alhainen, jolloin heidän palkkatasonsa todennäköisesti nousee erittäin korkeaksi verrattuna muihin ammatteihin. Tämä teoria on hyvin pelkistetty ja naiivi, kuten Piketty sanoo.
Välttääkseen tämän ammatillisen eriarvoistumisen koulutusjärjestelmien tulisi nopeasti pystyä lisäämään uudenlaisia koulutusohjelmia sen mukaan, miten teknologinen kehitys etenee. Claudia Goldin ja Lawrence F. Katz ovat esimerkiksi sitä mieltä, että USA:n palkkaerojen kasvu johtuu nimenomaan koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta. Piketty sanoo, että pitkässä juoksussa paras keino vähentää yhteiskunnallista eriarvoistumista on nimenomaan investoida koulutukseen.

Minimipalkka on eräs nykyajan suurimmista puheenaiheista. Yksittäisen työntekijän tuottavuuden mittaaminen on ollut aina vaikeaa ja monissa tehtävissä jopa mahdotonta. Mahdollista se on toistettavissa ammateissa, kuten liukuhihnatyössä tai vaikkapa McDonaltsin työntekijänä. Tämän vuoksi palkan määrittäminen onkin vaikeaa. Voisikin kuvitella, että palkka voitaisiin helposti maksaa vaikkapa päiväkohtaisen tuloksen perusteella, mutta tällaisessa menettelyssä pienipalkkaisilla olisi riski joutua ilman palkkaa, mikäli ongelmia ilmenisi tuotannossa tai taloudessa laajemmin. Tämän vuoksi onkin yleisesti havaittu paremmaksi tarjota jonkinlainen vakuutus työntekijälle siitä, että hän saa tietyn määrän rahaa tapahtui mitä tapahtui. 1900-luvun aikana siirryttiinkin kehittyneissä maissa päivittäisestä palkanmaksusta kuukausittaiseen. Piketty ylistääkin kuukausipalkkaa yhtenä suurena innovaationa, joka stabilisoi työväenluokan elämää ja nosti vakituiset työntekijät tilapäistyöntekijöita vahvempaan asemaan. Kiinteä kuukausipalkka myös suojaa työntekijöitä työnantajien mielivallalta.

Yhtä haastavaa on tietenkin toimitusjohtajien tai muiden korkeiden toimihenkilöiden työn tuottavuuden ja siten palkkatason määrittely objektiivisesti. Pikettyn sanoma on siinä, että korkeita palkkoja ei oikeastaan voi mitenkään perustella täysin aukottomasti tuottavuudella, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän tehtävän statuksesta ja erilaisista psykologisista vaikutteista. Lisäksi toimitusjohtaja ei edes pysty vaikuttaamaan suurimpaan osaa niistä muuttujista, jotka määrittelevät yrityksen tuloksen.

If we look at various performance indicators, such as sales growth, profits, and so on, we can break down the observed variance as a sum of other variances: variance due to causes external to the firm (such as the general state of the economy, raw material price shocks, variations in the exchange rate, average performance of other firms in the same sector, etc.) plus other “nonexternal” variances. Only the latter can be significantly affected by the decisions of the firm’s managers. If executive pay were determined by marginal productivity, one would expect its variance to have little to do with external variances and to depend solely or primarily on nonexternal variances. In fact, we observe just the opposite: it is when sales and profits increase for external reasons that executive pay rises most rapidly. This is particularly clear in the case of US corporations: Bertrand and Mullainhatan refer to this phenomenon as “pay for luck.” (Piketty 2014)



Pääomatulot ja eriarvoistuminen

Varallisuuden omistamisen jakautumisessa on kautta historian ollut nyrkkisääntönä, että vaurain desiili on omistanut 80-90 % varallisuudesta ja korkein sentiili 50-60 %. Tähän muottiin ovat osuneet yhteiskunnat aina antiikista muutaman vuosisadan takaisiin agraariyhteiskuntiin. Aikakausi ensimmäisen maailmansodan jälkeen on siis anomalia pääoman omistamisen suhteen. Koskaan aiemmin ei vastaavaa pääoman jakautumista korkeimman desiilin ulkopuolle ole nähty. Ei ole syytä olettaa, että tämä uusi normaali olisi pysyvä asiantila. Pääomaan liittyvä eriarvoistuminen on kasvanut 1980-luvulta alkaen, mutta globalisaatio on tehnyt ilmiön mittaamisesta entistä vaikeampaa.

Joka tapauksessa olemme edelleen kaukana vuosisadan takaisesta tilanteesta. Pikettyn mukaan tällä hetkellä vaurain desiili omistaa arviolta 60-65 % kaikesta varallisuudesta ja keskiluokka, eli neljä seuraavaa desiiliä omistaa kolmanneksen. Viime vuosisadan siirtymä tarkoitti siis sitä, että varallisuutta valui vauraimmalta kymmenykseltä alemmille tasoille, mutta alin puolikas väestöstä ei ole tässä siirtymässä saavuttanut juuri minkäänlaista asemaa pääomien omistajana, vaan osuus on edelleen jossain nollan ja viiden prosentin välissä.

Monille voi tulla yllätyksenä, että Yhdysvallat oli 1970-80 -lukujen Ruotsin tasolla taloudellisessa tasa-arvossa 1800-luvun alussa. Syyt tälle ovat siinä, että Yhdysvalloissa ei yleisesti ollut ehtinyt kehittyä pääomia, muuttajia tuli jatkuvasti lisää ja perhekoot olivat suuria. Erot pohjoisen ja etelän välillä olivat kuitenkin havaittavissa, koska eteläiset osavaltiot muistuttivat taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Eurooppalaisia valtioita. 1910 USA:n varallisuuden eriarvoistuminen oli jo saavuttamassa Euroopan tason; ylin desiili omisti 80 % ja sentiili 45 % kaikesta varallisuudesta. Tämä huolestuttava kehitys ei jäänyt huomaamatta myöskään ekonomisteilta, joista esimerkiksi Willford King käsitteli aihetta kirjassaan vuonna 1915. Tässä tullaan erikoiseen huomioon, jonka Piketty esittää: sata vuotta sitten Yhdysvalloissa oltiin ylpeitä siitä, että uusi maailma oli pääomien omistuksen suhteen tasa-arvoinen - tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: amerikkalaiset pitävät ylpeydenaiheenaan korkeita tuloeroja, koska niiden nähdään toimivan kapitalismin moottorina.

Piketty pitää varallisuuden hyperkeskittymisen syynä teoriaansa r>g :tä. Eli koska kasvu on niin alhaista (0,5-1 %) mutta samalla pääoman palautusprosentti on 4-5 %. Tämä tarkoittaa, että olemassa oleva varallisuus uusiutuu nopeammin, kuin talous kasvaa. Mistä sitten johtuu alhainen kasvu ja toisaalta pääoman korkea palautusprosentti? Kautta historian talouskasvu on melko harvinainen ilmiö, se ei ylittänyt 0,1-0,2 % vuodessa kertaakaan ajanlaskun alun ja teollisen vallankumouksen alun välillä. Samalla kuitenkin pääoman historian osalta on melko selvää, että palautusprosentti sille on ollut aina suurempi kuin talouskasvu, keskimäärin noin 4-5 % vuodessa, pessimistisempien arvioidenkin mukaan 2-3 %. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli kasvu on 1 % ja pääoman tuotto 5 %, niin pääomien omistajien täytyy sijoittaa vain viidennes pääomatuloistaan uudelleen, pitääkseen huolen siitä, että heidän pääomansa kasvaa keskimääräisiä ansiotuloja nopeammin.


R versus G - kasvu ja pääomien palautusprosentti 0-2012, sekä ennuste 2012-2100. Lähde Piketty 2014.


Se miksi 1914 vuodesta lähtien tilanne on muuttunut, selittyy Pikettyn mukaan poikkeuksellisilla olosuhteilla: sodan tuhot, progressiivinen veropolitiikka jonka mahdollisti sodan aiheuttama poikkeuksellinen ilmapiiri, ennennäkemätön kasvu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Valitettavasti useat merkit näyttävät, että tämä poikkeuksellinen aikakausi on tulossa loppuunsa. Mikäli verokilpailu jatkuu loogiseen päätepisteeseensä, eli nollaan, voidaan tällä vuosisadalla Pikettyn mukaan palata takaisin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Edes keskimääräisen pääomaveron 30 % säilyminen ei auta muuttamaan r>g -prosessia. Mihin siis kehitys vie meidät? Pikettyn mukaan pääoman keskittyminen johtaa matemaattisesti lopulta pääoman palautusprosentin alentumiseen, mutta tähän pisteeseen ajautuminen vaatisi kymmeniä vuosia rajoittamatonta pääomien keskittymistä.

Pääomien keskittymisen tuoma skaalaetu on ymmärretty hyvin kauan. Perinteisissä aristokraattisissa yhteiskunnissa oli tapana, että perheen vanhin poika peri kaiken perheomaisuuden. Näin vältettiin pääoman diffusioituminen ja varmistettiin, että pääoma tuottaa myös jatkossa varmaa tuottoa ja perhe pysyy aristokraattisena. Jakamalla perintöä olisi vaarannettu suvun asema. Myös pääoman tuotoilla elämistä painotettiin, perijöillä ei ollut oikeutta käyttää pääomaa elämiseen. Tätä järjestelmää alettiin purkaa vasta 1700-luvulla suuresta vastustuksesta huolimatta. Piketty toteaa, että Ranskan suuri vallankumous epäonnistui, sillä alhainen pääomavero joka tuli maanomistajien kontolle, oli liian alhainen (1-2 %) toimiakseen r>g -ilmiön lieventäjänä. Vaikka talouskasvu alkoi kiihtyä 1800- (0,5 %) ja 1900-luvuilla (1 %) ei g:llä ollut merkitystä koska r kasvoi edelleen historiasta tuttua 5 % vuosivauhtia.


Palataanko eriarvoistumisessa menneisiin aikoihin?

Belle Époque'n aikana rikkain prosentti pariisilaisista eli käytännössä pelkästään pääomatuloillaan elintasoa, joka vastasi 80-100 kertaisesti keskimääräistä palkansaajaa. Tämä systeemi näytti toimivan ikiliikkujan tavoin, sillä rikkaat eivät edes käyttäneet kaikkia pääomatulojaan, vaan investoivat niitä edelleen uuteen pääomaan. Ensimmäinen maailmansota katkaisi tämän kehän ja 30-luvulla vaurain sentiili nautti enää 30-40 kertaista tulotasoa pääomasta. Vuosikymmenen loppupuolella luku oli pudonnut enää 20:een. Vuoranantajien yhteiskunta oli tullut päätökseensä.

Rastignatin dilemma, eli perijöiden eliitin elintaso oli valtavasti korkeampi kuin työntekijöiden palkkaeliitin. Lähde: Piketty 2014. 


Ennen ensimmäistä maailmansotaa pääoma- tai yritysveroja ei tunnettu, jos niitä jossakin oli niin ne olivat mitättömän pieniä. Olosuhteet olivat siis ihanteelliset pääomien kasaamiseen. 1900-luvulla kuitenkin otettiin käyttöön lukuisia erilaisia veroja, jotka muuttivat asetelmaa. 1950-1980 -välisillä vuosikymmenillä pääomavero oli keskimäärin jossakin 30 % tietämillä, ja jossain se saattaa edelleen ollakin, mutta globaali verokilpailu on jo laskenut merkittävästi verotasoa. 30 % pääomavero voi tuntua suurelta, mutta jos pääomalla on keskituottona tuttu 5 %, niin verojen jälkeen jäisi edelleen 3,5 % tuotto ja kun muistetaan kaava r>g, niin kasvu on vain harvoin pystynyt nousemaan yli tuon.

Kiinteistöverot olivat todella alhaiset aina 1900-luvulle asti ja ne maksettiin yleensä perimisen yhteydessä, eli kerran sukupolvessa. Niitä alettiin sittemmin nostamaan progressiivisiksi, kuitenkin maksimissaan esimerkiksi 5 %:iin kuten Ranskassa 1901. Piketty toteaa, ettei tällä verotuksellakaan ollut merkitystä pääomien kasaantumisen ehkäisemisessä, toisin kuin sotien aikana säädetyillä 20-30 % hätätilaveroilla, jotka oikeasti järisyttivät omistussuhteita.

Pikettyn arvoiden mukaan emme välttämättä ole menossa tällä vuosisadalla kohti viime vuosisadan alun tilannetta, mutta ainakin keskiluokan omistuksien puolittuminen näyttää nykyisellä tahdilla todennäköiseltä. Muuttujia on kuitenkin paljon ja kaiken mennessä pääomien kasaantumisen kannalta nappiin, voimme olla samassa tai pahemmassa tilanteessa sata vuotta sitten. Piketty toteaa, että on illuusio uskoa, että modernissa kasvussa tai markkinataloudessa olisi jotain piirteitä, jotka tasoittaisivat taloudellisen epätasa-arvon kiihtymistä ja veisivät yhteiskuntaa kohti harmoniaa.


Perinnöt

In 1950–1960, bequests and gifts accounted for just a few points of national income, so it was reasonable to think that inheritances had virtually disappeared and that capital, though less important overall than in the past, was now wealth that an individual accumulated by effort and saving during his or her lifetime. Several generations grew up under these conditions (even if perceptions somewhat exceeded reality), in particular the baby boom generation, born in the late 1940s and early 1950s, many of whom are still alive today, and it was natural for them to assume that this was the “new normal.” Conversely, younger people, in particular those born in the 1970s and 1980s, have already experienced (to a certain extent) the important role that inheritance will once again play in their lives and the lives of their relatives and friends. For this group, for example, whether or not a child receives gifts from parents can have a major impact in deciding who will own property and who will not, at what age, and how extensive that property will be—in any case, to a much greater extent than in the previous generation. Inheritance is playing a larger part in their lives, careers, and individual and family choices than it did with the baby boomers. (Piketty 2014)


Pääomien merkitys ei siis ole juurikaan laskenut tänä päivänä, vaikkakin niiden muoto on kokenut mullistuksen 1900-luvulla ja toisaalta äärimmäisen keskittyneestä varallisuudesta on siirrytty melko keskittyneeseen. Pikettyn mukaan perintöjen merkitys tulee kasvamaan tällä vuosisadalla keskeiseksi. Tämä johtuu hänen mukaansa ensisijaisesti siitä, että kun r on tarpeeksi pitkään suurempi kuin g, peritty omaisuus hallitsee suhteessa säästettyyn. Menneisyydessä säästetty varallisuus kasvaa nopeammin, kuin tällä hetkellä säästöön kenties saatava.

Varallisuuden keräämisen puolustajat ovat tukeutuneet erityisesti Franco Modiglianin elinkaariteoriaan varallisuudesta. Tämän teorian ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset keräävät työuransa aikana varallisuutta, jota käyttävät sitten pois siirtyessään eläkkeelle ja kuollessaan varallisuus on keskiarvoisesti "syöty" pois. Tämä teoria oli erittäin suosittu 1950-luvulla ja monet suurien ikäluokkien edustajat uskovat edelleen tämän suuntaiseen "totuuteen" vaurastumisessa. Varallisuuden kasautuminen ei siis ole mitään muuta, kuin osa yhden henkilön elämän sisällä tapahtuvaa sykliä.

Koska pääoma on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnan toiminnassa (tuotantoa edeltää tilojen ja raaka-aineiden hankinta jne.) ja toisaalta kuolleisuus on kasvavassa hitaasti mutta varmasti, ei ole syytä olettaa, että perintöjen merkitys olisi katoamassa mihinkään, vaan päin vastoin. Johtuen suurista ikäluokista ja toisaalta sotien aiheuttamista tuhoista ns. perintövirrat olivat melkoisen pienessä roolissa 1900-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Toista on kuitenkin luvassa, mikäli Pikettyn arviot osuvat oikeaan 2000-luvun ensimmäisen puolikkaan osalta. Maat kuten Saksa, Italia, Espanja, Japani ja Suomi ovat tämän kehityksen ensimmäisiä. Ne maat, joissa ikäkohortit ovat pienentyneet eniten, saattavat todistaa ennennäkemättömän perintöjen virran.

Eräs luku, joka on myös vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana on se, kuinka paljon varallisuutta kunakin vuonna kuolleilla on verrattuna elossa oleviin. Ennen maailmansotia kuolleet olivat rikkaampia, kuten ovat nykyäänkin (20 %), mutta suurten sotien aikaan ja etenkin niiden jälkeen elettiin jonkin aikaa erikoisessa tilanteessa, jossa elossaolevilla oli enemmän varallisuutta, kuin kuolleilla. Se mikä pienentää nykyisin kuolleiden varallisuutta vrt. elossa olevat on lahjoitukset, joita Pikettyn arvion mukaan on niin paljon, että ilman lahjoituksia kuolleet olisivat arviolta kaksi kertaa niin rikkaita, kuin elossa olevat. Tällä on suuria vaikutuksia yhteiskuntien dynamiikkaan. Piketty toteaa hyvin, että henkilöllä jolla oli hyviä liikeideoita 30-vuotiaana, ei todennäköisesti ole niitä enää 80-vuotiaana.
In particular, the massive dissaving by the elderly predicted by the life-cycle theory of saving does not seem to occur, no matter how much life expectancy increases. The reason for this is no doubt the importance of the family transmission motive (no one really wants to die with nothing, even in aging societies), together with a logic of pure accumulation as well as the sense of security—and not merely prestige or power—that wealth brings. The very high concentration of wealth (with the upper decile always owning at least 50–60 percent of all wealth, even within each age cohort) is the missing link that explains all these facts, which Modigliani’s theory totally overlooks. The gradual return to a dynastic type of wealth inequality since 1950–1960 explains the absence of dissaving by the elderly (most wealth belongs to individuals who have the means to finance their lifestyles without selling assets) and therefore the persistence of high inheritance flows and the perpetuation of the new equilibrium, in which mobility, though positive, is limited. (Piketty 2014)


Nykyisillä kehitystrendeillä näyttää siltä, että siinä missä tämän hetken Ranskassa perintöjen osuus varallisuudesta on jo arviolta 2/3, tulee se kasvamaan 70 %:iin vuoteen 2020 mennessä ja 80 %:iin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 oltaisiin jo Belle Époque'n tasolla, eli 90 % varallisuudesta olisi perittyä ja vain 10 % olisi kansalaisten työstään saamilla säästöillä hankittua.

Taloudellisella ja teknologisella rationaalisuudella ja demokraattisella rationaalisuudella ei Pikettyn mukaan ole välttämättä juurikaan yhteistä, vaikka ihmiset ovat yleisesti olettaneet, että ensin mainitusta juontuu jälkimmäinen. Pikettyn teorian ydin: r>g, josta taloudellinen epätasa-arvo juontuu, ei johdu millään tavalla markkinoiden epätäydellisyydestä, eikä se katoa mihinkään vapautettiin markkinoita sitten kuinka paljon tahansa ja/tai kilpailua lisättäisiin. Ajatus siitä, että rajoittamaton kilpailu ajaisi kohti perinnöistä vapaata ja osaamiseen perustuvaa  yhteiskuntaa on Pikettyn mukaan vaarallinen illuusio. Se, että äänestysvapaus lopetti rikkaiden vallan politiikassa 1900-luvun alussa, ei johtanut siihen, etteikö taloudelliset voimat olisi pystyneet rakentamaan Belle Epoqué'n kaltaisen vuokranantajien yhteiskunnan.


Globaali taloudellinen epätasa-arvo 2000-luvulla

Globalisaatio ja pääomien vapauttaminen on luonut mielenkiintoisia asetelmia maailmaan. Eriarvoistuminen ei ole enää yksinomaan valtioiden sisäinen ilmiö, vaan myös valtioiden välinen. Globalisaatio on myös edesauttanut kaikista vauraimpien rikastumista hämmästyttävällä tahdilla, kertoo Piketty. Ekonomistit kuvittelevat usein, että palautus pääomalle on sama kaikille omistajille, riippumatta omaisuuden koosta. Pikettyn mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sillä kaikista rikkaimmilla on aivan erilaiset mahdollisuudet a) kehittää varallisuutensa hoitoa, sekä b) rakentaa portfoliotaan. Henkilö jolla on 10 miljoonan varallisuus, voi käyttää ammattilaisten palveluita aivan eri mittakaavassa, kuin joku jolla on 100 000 sijoitusvarallisuus. On siis olemassa skaalaetu myös varallisuudessa. Toiseksi mitä suuremmat resurssit sijoittamiseen on, sitä enemmän voi ottaa riskiä, sekä olla kärsivällisempi tiukoissa paikoissa. Pikettyn mukaan suurimmat omaisuudet ovatkin kasvaneet keskimäärin 6-7 %, siinä missä keskiverto noin 4 % ja pienet vain 2-3 %. On vain yksi luonnollinen tapa estää suurimpien omaisuuksien räjähdysmäistä kasvua suhteessa muihin: kasvu.

Piketty käyttää esimerkkinä myös Yhdysvaltojen yliopistoja ja näiden keräämää varallisuutta ja sen kasvua. Esimerkiksi Harvardilla kuluu 30 miljardin varallisuutensa hoitoon 100 miljoonaa vuodessa, mutta se on vain 0,3 % varallisuudesta ja näiden ammattilaisten avulla palautusprosentti pääomalle saadaan usein nousemaan lähemmäs 10 %. Pienempi yliopisto, jolla on "vain" miljardin sijoitusvarallisuus ei tietenkään voi käyttää 100 miljoonaa varallisuutensa hoitoon, vaan esimerkiksi "vain" 3-5 miljoonaa. Tällä ei luonnollisestikaan saada samanlaista portfolion hoitoa, kuin Harvardilla.

Maailman rikkaimpien varallisuutta on vaikea laskea tarkasti, koska valtioiden ja verottajan toimintatavat ja mahdollisuudet eivät yksinkertaisesti ole pysyneet globalisaation kelkassa. Useat julkaisut tarjoavatkin kenties parhaan valistuneen arvion siitä, missä maailman huipulla kulloinkin mennään. Forbesin kokoama lista miljadööreistä on vanhin tällainen julkaisu, ja sitä on tuotettu vuodesta 1987 alkaen. Listan kärjessä on ollut 87-95 japanilainen, 95-09 yhdysvaltalainen ja 10- meksikolainen henkilö. Forbesin mukaan maailman miljardöörikanta on kasvanut vuoden 1987, 140:stä nykyiseen 1 400:n. Väkilukuun suhteutettuna nousua on tapahtunut 5/100 000 000 (1987) 30/100 000 000 (2013). Vuonna 87 miljardöörit omistivat yhteensä 0,4 % globaalista yksityisestä varallisuudesta, 2013 jo 1,5 %.

Nevertheless, no matter what years we choose, the structural rate of growth of the largest fortunes seems always to be greater than the average growth of the average fortune (roughly at least twice as great). (Piketty 2014)


Piketty vertailee kirjassaan kahden hyvin erilaisen miljardöörin omaisuuden kehittymistä 1990-2010 välisenä aikana: Bill Gatesin ja Liliane Bettencourtin (L'Oréalin perijätär). Gatesin, jonka rikastumista monet pitävät täysin ansaittuna (koska häneen yhdistetään usein koko tietoteknologinen vallankumous) omaisuus kasvoi tänä aikana 4 miljardista noin 50 miljardiin. Samana aikaa Bettencourtin, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä omaisuutensa eteen, varallisuus kasvoi samana aikana noin 2 miljardista 25 miljardiin, eli täysin samaa vauhtia (noin 13 % vuodessa) kuin Gatesin. Tällä Piketty haluaa havainnollistaa sitä, että kun tarpeeksi suuri omaisuus on kerran luotu, se alkaa pian noudattaa omia "luonnonlakejaan" ja kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Rahalla on tapana monistaa itseään, kuten sanotaan. Keksijöitä, innovoijia ja uudistajia tarvitaan menestyvässä yhteiskunnassa, mutta varallisuuden kasvu muuttuu jossakin kohtaa niin äärimmäiseksi, että sitä alkaa olla vaikea perustella.

Maailman miljardöörien määrän kehitys. Lähde: Piketty 2014.


Nuoruuden yrittäjillä ja innovaattoreilla on Pikettyn mukaan yleensä tapana kääntyä yrittäjistä vuokraisänniksi. Jälleen kerran hän toistaa ajatuksensa: henkilö jolla on ollut hyviä ideoita 30 -vuotiaana, ei välttämättä ole niitä enää 80 -vuotiaana, mutta silloin hänellä kuitenkin kaikesta huolimatta on valtava omaisuutensa. Tämä on Pikettyn mukaan tärkein peruste progressiiviselle vuosittaiselle omaisuusverolle, jota hän pitää ainoana vaihtoehtona estää tuhoisa kehitys.

Maailman varakkaimpien ihmisten rikastuminen herättää usein keskusteluja, joissa vertaillaan "oikeutetusti" ja "epäoikeutetusti" rikastuneita toisiinsa ja otetaan ikään kuin puolia tässä väittelyssä. Piketty huomioi yleisimmän asetelman olevan, että maailman rikkainta miestä, meksikolaista Carlos Slimiä pidetään usein erilaisilla monopoleilla rikastuneena epämoraalisena liikemiehenä, siinä missä monen mielestä Bill Gatesilla voisi olla joka 10 kertaa suurempi omaisuus, hänen aiheuttamansa tuottavuuden kasvun perusteella. Piketty kuitenkin muistuttaa tässä kohtaa siitä, että myös Gates käytti hyväkseen monopoliasemaansa ja lisäksi ei voida sulkea pois sitä arvoa ja työtä, jonka tuhannet insinöörit ja tutkijat olivat tehneet ennen Gatesia ja tekivät edelleen hänen alaisuudessaan, jonka johdosta Gates itse myöhemmin rikastui. Monia tieteellisiä läpimurtoja ei ole koskaan patentoitu, kuten Gatesin kehittämiä keksintöjä myöhemmin. Piketty ei kuitenkaan pidä varallisuuserokeskustelussa henkilöiden mukaan tuomista hedelmällisenä. Hänen mielestään yksittäisiin tapauksiin on turha puuttua: tarvitsemme systemaattisen toimintatavan kasvavia tuloeroja vastaan ja se on globaali pääoman verottaminen.


Inflaatio ja suurimmat omaisuudet

Some people think, wrongly, that inflation reduces the average return on capital. This is false, because the average asset price (that is, the average price of real estate and financial securities) tends to rise at the same pace as consumer prices. (Piketty 2014)

Kuten aiemmissa osissa todettiin, nykyinen tilanne jossa inflaatio on jossakin 2 % tuntumassa vuosittain on "uusi normaali". 1800-luvulla ja aina sotiin asti inflaatio oli melko olematonta ja tietty määrä rahaa edustikin monille aikakausilaisille tietynlaista statusta. Inflaatio ei, siis vastoin oletuksia, syö suurimpia omaisuuksia koska monien sijoitusten hinnat nousevat inflaation mukana. Inflaatio ei myöskään välttämättä ole asunnonomistajan ja vuokraajan pahin vihollinen, vaikkakin se aiheuttaa sen, että omistajan on jatkuvasti pohdittava pääomansa kuntoa. Inflaatio pakottaa ihmiset yleisesti sijoittamaan rahansa johonkin, koska käteinen raha menettää jatkuvasti arvoaan.

Monille keskiluokkaisille asunnon omistaminen on paras keino suojautua inflaatiolta. Se myös vapauttaa omistajansa vuokran maksamisesta. Tiivistettynä inflaatio ei välttämättä vähennä pääomalle saatavaa tuottoa, mutta se pakottaa sen liikkeeseen. Valitettavasti inflaatiosta ei kuitenkaan ole tasoittamaan varallisuuseroja, vaan pikemminkin se näyttää jopa toimivan eduksi niille, jotka sijoittavat säästöjään. Monet alatuloluokassa olevat pitävät pienet säästönsä edelleen käteisenä.


Kansainväliset omistukset

Globalisaatio on mahdollistanut lansainväliset pääomasijoitukset lähes joka maassa. Piketty nostaa esille öljynviejämaiden suuret rahastot, kuten Norjan varallisuusrahasto, jolla on peräti 700 miljardin sijoitusomaisuus. Tällä rahastolla on melko defensiivinen sijoitusstrategia ja sen hoitokustannukset ovat todella alhaiset (0,1 % pääomasta). Pitkän aikavälin strategiaa rahastolle ei tiedetä.

Abu Dhabin rahasto puolestaan on agressiivinen ja poikkeuksellisen avoin strategiassaan, kun taas maailman kolmanneksi suurin, eli Saudi-Arabian valtion rahasto pitää erittäin matalaa profiilia toiminnastaan. Saudien rahastolla on alhainen palautusprosentti (2-3 %) koska sen pääsijoituskohde on Yhdysvaltojen valtionlainat. Yhteensä tällaisilla sijoitusrahastoilla on globaalisti arviolta 5,3 biljoonan dollarin varallisuus (öljynviejämaiden osuus yli 3 biljoonaa), joka vastaa samaa osuutta kuin Forbesin listan 1400 miljardöörin yhteisvarallisuus, eli molemmat noin 1,5 % maailman kokonaisvarallisuudesta. Pikettyn mukaan mikäli öljyn hinta nousee tulevaisuudessa lähemmäs 200 dollaria barrelilta, on olemassa mahdollisuus, että nämä rahastot voivat nostaa varallisuusosuutensa 10-20 % koko maailman pääomasta vuosiin 2030-40 mennessä.

Piketty pohtii mitä seurauksia tästä olisi lännessä. Tulisimmeko hyväksymään, että öljynviejämaat omistaisivat enemmän ja enemmän yhteiskuntiamme? Tulisiko tämä johtamaan rajoituksiin kiinteistöjen myynnissä ulkomaisille rahastoille? Tai joihinkin muihin toimiin, jotka eivät välttämättä olisi edes taloudellisesti järkeviä. Öljynviejämaat ovat itse saattaneet ymmärtää, että jossain kohtaa saattaa olla raja, jota niiden ei ole syytä ylittää ulkomaisissa omistuksissa. Ne ovatkin kiihtyvällä tahdilla alkaneet investoida rajojensa sisälle.
No one knows the precise location of the psychological and political boundaries that must not be crossed when it comes to the ownership of one country by another. (Piketty 2014)

Kiina ja Intia ovat erilaisia tapauksia. Näissä maissa on käynnissä voimakas kasvu, jossa ne ottavat kiinni länsimaita. Säästämisaste on etenkin Kiinassa korkea verrattuna länteen ja mikäli Kiina lähiaikoina kehittää kansallisen eläkeohjelman, joka rahoitetaan rahastomallilla PAYG-järjestelmän sijaan, voi olla että Kiinalaiset eläkerahastot tulevat omistamaan suuria osuuksia länsimaista.

Maailman pääomien jakautumisen historia ja tulevaisuus. Lähde: Piketty 2014.


As global growth slows and international competition for capital heats up, there is every reason to believe that r will be much greater than g in the decades ahead. If we add to this the fact that the return on capital increases with the size of the initial endowment, a phenomenon that may well be reinforced by the growing complexity of global financial markets, then clearly all the ingredients are in place for the top centile and thousandth of the global wealth distribution to pull farther and farther ahead of the rest. (Piketty 2014)


Viimeisessä osassa käsitellään ratkaisuehdotuksia sille, miten kiihtyvältä taloudelliselta epätasa-arvolta voidaan suojautua.


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.
.

perjantai 22. elokuuta 2014

Verkot ovat kaiken takana - katsaus verkkoteoriaan ja yhteiskuntien rakenteeseen

Tässä blogissa on jo aiemmin esitelty verkkoteorian historiaa ja sovelluksia yhteiskuntatieteellisiin kysymyksiin. Nyt on aika vääntää rautalangasta selkokielelle niitä voimia, jotka muokkaavat yhteiskuntamme toimintaa tänä päivänä. Verkkoteoria ja sen soveltaminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin on hyvin uutta. Matematiikka ja fysiikka, jonka parista verkkoteoria on alunperin syntynyt, saavutti läpimurtonsa vasta vuosituhannen vaihteessa. Silloin tehtiin keskeinen havainto verkoista: ne eivät ole lähtökohtaisesti sattumanvaraisia, vaan skaalavapaita. Tämä avasi uuden lehden koko tiedemaailmassa. Verkkotieteen voi tavallaan nähdä olevan systeemitieteen tapainen, universaaleja käyttäytymiskaavoja ja elämän syvintä olemusta tutkiva tieteenalahaara. Verkkoja nimittäin voidaan havaita käytännössä missä tahansa elävien systeemien toiminnan rakenteessa. Ihmisen kehossa ja teollisen yhteiskunnan toiminnassa on havaittavissa selkeitä verkkoja, jolla nämä systeemit järjestevät toimintansa. Näillä verkoilla on sekä etunsa, että haittansa. Tähän asti olemme hyvin pitkälti keskittyneet verkkojen hyötyihin ja tehokkuuden maksimointiin, tulevaisuudessa saatamme kuitenkin huomata, että niillä on myös toinen puoli: heikot pisteet


Verkkoteorian synty ja 2000-luvun läpimurto

Königsbergin seitsemän siltaa, joki ja kaksi saarta. 


Se miten idea verkoista syntyi on itsessään mielenkiintoinen tarina. Tapausta kutsutaan nimellä Königsbergin siltaongelma, ja tätä kirjoittaessa huomasin, että siitä on kirjoitettu mainio wikipedia-artikkeli. Lyhyesti: ihmiset olivat ammoisista ajoista lähtien harrastaneet spekulointia siitä, kuka keksisi reitin, joka kulkisi kerran kaikkien seitsemän sillan kautta ja palaisi takaisin lähtöpisteeseensä. Kukaan ei ollut keksinyt tällaista reittiä, kunnes Leonhart Euler niminen tiedemies päätti ratkaista ongelman. Euler loi ongelmaa ratkaistessaan tietämättään verkkoteorian perustukset, hän yksinkertaisti Königsbergin kartan merkiten maa-alueet pisteiksi, joita alettiin nimittää solmuiksi ja sillat kaariksi, joita nimitetään nykyään linkeiksi. Maa-alueita oli neljä kappaletta, joen molemmin puolin sekä saarissa kaksi. Siltoja oli siis seitsemän. 

Eulerin abstrahointi, eli pelkistys siltaongelmasta

Eulerin lopullinen ratkaisu ongelmaan oli, että reittiä joka kulkee kaikkien siltojen kautta vain kerran ja palaa alkupisteeseensä ei ole mahdollista olla olemassa. Eulerin mukaan tällainen reitti olisi mahdollinen, mikäli jokaisella solmulla olisi graafissa parillinen määrä linkkejä. Königsbergin tapauksessa jokaisella solmulla oli pariton (3x3 ja 1x5) määrä linkkejä, joten ns. Eulerin kehä ei ollut missään tapauksessa mahdollinen. Siis se, että Euler käytti ensimmäisenä solmuja ja linkkejä loi perustan teorialle, joka on sittemmin mullistanut käsitystämme maailmasta. (Barabasi 2002)

Verkkoteoriaa muuttivat seuraavaksi unkarilaiset tiedemiehet Paul Erdös ja Alfred Rényi, jotka kehittivät niin sanotun sattumanvaraisen verkon (random network) teorian. Tässä verkossa merkitystä oli sillä, että jokaisella solmulla oli keskimäärin yli 1 linkkiä. Tämä riitti verkon koossapysymiseen. Tällä tavalla verkot ymmärrettiin lähes koko 1900-luvun ajan. (Barabasi 2002)
Sattumanvarainen verkko

Mutta mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta alettiin saapumaan, sitä suuremmaksi alkoi kasvaa verkkoteorian vallitsevan paradigman kyseenalaistaminen. Jo aiemmin useat tutkijat, kuten Stanley Millgram kirjetutkimuksessaan ja Mark Granvetter sosiaalisia sidoksia käsitelleessä artikkelissaan olivat tehneet orastavia havaintoja siitä, että verkot eivät välttämättä sittenkään toimisi kuten Erdös ja Renyi olivat esittäneet. Lopulta muun muassa Internetin ja tiedonkäsittelyteknologian kehityksen avulla verkkojen salaisuus murtui kuin pato vuosituhannen taitteessa esimerkiksi Laszlo Barabasin tutkimusten myötä: verkot olivatkin skaalavapaita! Se mitä skaalavapaudella tarkoitetaan on, että solmut eivät olleet missään tapauksessa tasa-arvoisia kuten aiemmin oletettiin, oli olemassa niin sanottuja supersolmuja, hubeja, joiden linkkien määrä oli aivan erilaisella tasolla, kuin valtaosan verkon muiden solmujen kohdalla oli. (Barabasi 2002)
Skaalavapaa verkko

Tämä havainto voi kuulostaa mitättömältä, mutta sillä oli valtava vaikutus siihen miten verkkoteoria kehittyi ja miten se on vaikuttanut läpi tiedekuntien. Ei mennyt montakaan vuotta, kun esimerkiksi historioitsijaperhe McNeillit kirjoittivat viimeaikaisen historiankirjoituksen merkittävimpiin lukeutuvan teoksensa Verkottunut ihmiskunta. Thomas Homer-Dixon solvelsi verkkoteoriaa puolestaan kirjassaan The Upside of Down, jossa hän pohti sitä millaisia vaaroja skaalavapaa verkko aiheuttaa nykyisille äärimmäisen kompleksisille yhteiskunnille. Verkkoteoriaa on alettu hyödyntää myös  muualla, etenkin lääketieteessä sekä maanpuolustuksessa. 


Yhteiskunnat ja verkot

Mainitsin aiemmin, että yhteiskuntien rakenteessa on havaittavissa verkkoja, joten on aika täsmentää tätä väitettä. McNeillit kartoittavat teoksessaan lähestymistapaansa verkkoihin. He mainitsevat, että sivilisaatioiden kehityksen alettua noin 12 000 vuotta sitten, alkoi maailmanlaajuisen väljän verkon lisäksi  kehittyä tiiviitä paikallisia verkkoja: kaupunkeja. Kaupungeista tuli kasvaneen energiamäärän vuoksi tiedon, tavaroiden ja tautien risteyspaikkoja ja varastoja. Niihin kasaantui paljon erikoistunutta osaamista, jollaiseen pienissä kylissä ei ollut mahdollisuuksia. Lisäksi verkkottumisen ansiosta tieto välittyi nopeammin, joten jokaisen kaupungin ei tarvinnut keksiä ongelmiinsa ratkasuja erikseen, vaan verkon avulla saatiin suuria synergiaetuja. Seuraavaksi kaupungit alkoivat muodostaa keskenään omaa tiivistä verkkoaan, jonka lopulta  meriliikenne yhdisti 1500-luvulla ensimmäiseksi globaaliksi verkoksi. (McNeill et.al 2003).

McNeillit siis tekivät saman huomion, jonka Barabasi ja kumppanit olivat tehneet matematiikan puolella: solmut eivät olleet tasavertaisia, vaan jotkut (kaupungit) kasvoivat valtavalla nopeudella verrattuna toisiin (kylät). Lopulta, kun linkkejä oli mahdollista muodostaa yhä kauemmas meriliikenteen kehityksen myötä, alkoi syntyä globalisaatiolle pohjan muodostanut maailmanlaajuinen skaalavapaa verkko.

Maailma tänään on täynnä skaalautumattomia verkkoja, jotka toimivat globalisaation selkärankana. Esimerkiksi tässä tutkimuksessa selvitettiin globaalin lentoliikenteen verkkoa. Tuloksena havaittiin, että on olemassa 73 supersolmuna toimivaa lentokenttää 3237 tutkitun kentän joukossa, joilla on valtavasti yhteyksiä etenkin siten, että ne muodostavat valtavan määrän eräänlaisia triangeleja jolloin kenttä A:n ja B:n välisen yhteyden katketessa nämä kaksi kenttää ovat edelleen yhteydessä kentän C kautta. Verkko noudatti skaalavapaata rakennetta, sillä pisimmillään kahta lentokenttää erotti vain 12 linkkiä (lentoa) ja keskimäärin kaksi solmua olivat vain neljän linkin päässä toisistaan.

Lentoyhteyksien muodostava globaali skaalavapaa verkko. Lähde: http://www.technologyreview.com/view/526486/hidden-vulnerability-discovered-in-the-worlds-airline-network/

Tämä on vain yksi esimerkki, muita samanlaisia verkkoja on havaittu Internetin, kauppareittien, rahavirtojen jne. toiminnassa. Pankkien välisestä maksuliikenteestä on esimerkiksi selvinnyt, että 5000 pankin ja 7000 transaktion otoksesta 75% keskittyi 0,1 % pankkien välille ja käyttämään 0,3 % kaikista yhteyksistä (Korowitcz 2012). Maailma, jossa tällä hetkellä elämme on ennennäkemättömän kytkeytynyt skaalavapaan verkon tavoin. Ja mikä olennaisinta, kehitys näyttää edelleen kiihtyvän kohti voimakkaampia supersolmuja, eli hubeja. Tästä seuraavassa keskukset vs. periferiat -taistelussa näyttääkin olevan tällä hetkellä vain yksi voittaja: keskukset. Kytkennän suosinta on ilmiö joka tunnetaan verkkoteoriaan perehtyneiden parissa hyvin. Erinäisistä syistä solmut näyttävät haluavan kytkeytyä juuri tiettyihin korkean kelpoisuuden solmuihin, jolloin näistä muodostuu toinen toistaan suurempia supersolmuja. Esimerkiksi skaalaetuja saavuttavat yritykset pystyvät tarjoamaan tuotteitaan edullisemmin, jolloin yhä useampi solmu (asiakas/yritys) kiinnittyy niiden verkostoon. Ihmiset seuraavat julkkiksia Twitterissä, kiinnittymällä osaksi heidän verkostoaan, tiedemiehet ja tutkijat käyttävät lähteinään, etenkin vertaisarvioiduissa tutkimuksissa, tiettyjä tunnettuun asemaan kohonneita nimiä, jolloin nämä nimet alkavat muodostua eräänlaisiksi hubeiksi. Miljardit ihmiset asuvat tänä päivänä kaupungeissa juuri kytkennän suosinnan vuoksi.


Miksi skaalavapaat verkot ovat niin toimivia?

On helppo tehdä seuravaa päätelmä: skaalavapaat verkot käyttävät suuruuden ekonomiaa hyväkseen keskittäessään virtoja supersolmuihin, eli hubeihin. Tämä tarkoittaa sitä, että toimiessaan ideaalisti, kaikkien verkoston solmujen ei tarvitse käsitellä kaikkea informaatio- ja tavaravirtaa, vaan ne voivat keskittyä ydintehtäväänsä, jolloin koko verkko hyötyy. Tässä on joidenkin teoreetikkojen mukaan luonnossa esiintyvien hierarkioiden perimmäinen syy. Suomessa skaalavapaan verkon hyödyntämisen huomaa esimerkiksi siinä, että ei ole järkeä pitää yllä kahta, kolmea tai neljää suurta kansainvälistä lentokenttää, vaan keskittää kaikki panokset yhden suuren hubin (Helsinki-Vantaa) ylläpitämiseen. Kun skaalavapaa verkko toimii, tästä rakenteesta on hyötyä kaikille muillekin pienemmille (periferia) lentokentille Suomessa. Tällöin skaalavapaan globaalin verkon osa muodostaa niin sanotun tähtirakenteen joka on hahmoteltu alla.

Keskitetty verkkorakenne. 

Tähtirakenteen tunnistaa monen nykyisen valtion, etenkin kehittyvien talouksien karttoja sekä väestörakennetta tutkittaessa. Pääkaupunkikeskeisyys on lähestulkoon karannut kontrollista Thaimaan, Meksikon, Venezuelan, Argentiinan, Bangladeshin ja Egyptin kaltaisissa maissa. Toisaalta löytyy myös esimerkkejä valtioista (Brasilia, Australia, Kanada, USA), jotka ovat pyrkineet tasapainottamaan sijoittamalla pääkaupunkinsa muualle, kuin suurimpiin kaupunkeihin.

Saman havainnon voisi tehdä usealta muultakin yhteiskunnan sektorilta: se missä maailmanlaajuisesti olemme osana skaalavapaata verkkoa, paikallisesti olemme usein osa keskitettyä verkkoa. Kuten sanottua aiemmin, toimiessaan tämä rakenne antaa osilleen, eli solmuille, eli kaupungeille ja kylille ja niissä asuville ihmisille suuria hyötyjä. Se on taloudellisesti edullinen tapa järjestää globaalia taloutta, koska linkkien väliset yhteydet on saatu kutistettua mahdollisimman pieniksi ja suurissa hubeissa voidaan käyttää suuruuden ekonomiaa hyödyksi. On mielenkiintoinen huomio, että myös David Ricardon teoria suhteellisesta edusta toimii nimenomaan em. kehityksen katalyyttina; taloudellisesti kannattavinta on tuottaa erilaisia hyödykkeitä eri paikoissa maailmaa. Mutta huomaamatta vaaroja, skaalavapaan verkon rajaton hyödyntäminen voi altistaa koko systeemin laajuudessaan ennennäkemättömään vaaraan.


Miksi ne muodostavat vaaran?

Näen kaksi suurta ongelmaa, jotka syntyvät siitä että teemme tiedostamattomasti toimia, jotka ovat kytkennän suosintaa. Ensimmäinen liittyy aiemmin mainittuun keskus-periferia vastakkainasetteluun ja toinen verkon yleiseen kestävyyteen shokkien edessä. Keskus-periferia -asetelma on yhteiskuntien osalta yhtä vanhan kun järjestäytyneet yhteiskunnatkin, eli arviolta noin 10 000 vuotta. Kuten tiedämme yhteiskunnalla/valtiolla on aina oltava ainakin yksi pääkaupunki ja usein myös muita tärkeitä maakuntakeskuksia, joihin keskitetään hallintoa. Tällaisiin keskuksiin kuitenkin on historian saatossa keskittynyt yhä enemmän ja enemmän erilaista ja jatkuvasti kompleksisempaa julkista ja yksityistä toimintaa. Tämä ei koskaan tapahdu ilman hintaa ja sen hinnan on maksanut periferia, eli maaseutu. On käytännössä enemmän sääntö, kuin poikkeus, että yhteiskunnassa köyhin väestö asuu maaseudulla. Tilanne kehitysmaissa on vielä pahempi kuin teollisuusmaissa, sillä köyhyys maaseudulla on niin absoluuttista, että ainoa keino on muuttaa kohti keskuksia asumaan slummeihin.

Toinen ongelma liittyy jo aiemmin mainittuun ihmisten tapaan optimoida verkkoa siten, että siitä tulee koko ajan kompleksisempi ja tiukemmin (coupled) yhteenkytketty. Kun verkosta tulee liian yhteenkytketty se alkaa pikemminkin välittää shokkeja eteenpäin, kuin toimia siten, että systeemin resilienssi säilyy. (Korowicz 2012) Vaikuttaa olevan olemassa rajat sille, kuinka pitkälle optimointia voidaan harjoittaa, tämä haastaa koko vallitsevan taloustieteellisen ajattelun.

Skaalavapaan verkon heikkouksia on tutkittu jo jonkin verran ja tutkimus kehittyy jatkuvasti. Monet nykyaikana kohtaamistamme ongelmista ja haasteista liittyvätkin juuri näiden verkkojen rakenteeseen. Linkkien, eli solmuja yhdistävien siteiden katkeaminen on aina uhkaava tilanne systeemille. Luonnossa systeemit vaikuttavat kuitenkin toimivan varsin mainiosti huolimatta niiden skaalavapaasta verkkorakenteesta, mutta mistä tämä johtuu? Syy saattaa piillä siinä, että skaalavapaa verkko kestää kyllä sattumanvaraisia siteiden katkeamisia hyvin pitkälle, mutta mikäli hyökkääjä tietää verkon rakenteen, ne ovat äärimmäisen hauraita. Luonnossa verkkojen kohtaamat uhat ovat usein melko sattumanvaraisia, siten skaalavapaat verkot eivät ole äärimmäisiä poikkeuksia lukuunottamatta vaarassa. Ihmisen äly on kuitenkin tasolla, että kompleksisten systeemien skaalavapaiden verkkojen tuhoaminen on verrattain helppoa. Esimerkiksi strateginen sodankäynti perustuu nykyään lähes täydellisesti verkkoteorian ja skaalavapaan verkon heikkouksien hyödyntämiseen: vihollista ei tuhota massapommituksilla tai armeijoilla, vaan pyrkimällä lamaannuttamaan tärkeimmät hubit, jolloin verkko joka pitää vihollisen systeemin kasassa murtuu ja hajoaa. Valitettavasti myös terroristit osaavat nykyisin hyödyntää skaalavapaan verkon rakennetta suunnitelmissaan. Eräs spekulatiivinen esimerkki tästä nähtiin taannoisessa fiktiivisessä TV-sarjassa nimeltä Jericho, jossa terroristit räjäyttivät ydinpommeja 23 USA:n suurimmassa kaupungissa ja lamauttivat maan totaalisesti. Tuoreempana esimerkkinä todellisesta elämästä ISIS-terroristijärjestö näyttää myös noudattavan verkkoteorian näkökulmasta loogista toimintamallia ottaessaan haltuun pääasiassa suurempia kaupunkeja (hubeja), sekä näiden välisiä tieyhteyksiä (linkit). Näiden välissä olevat periferia-alueet tulevat ISIS:n hallintapiiriin ilman sen suurempia toimenpiteitä.
 
 
 
 
 
Skaalavapaassa verkossa hubit ovat keskeisessä asemassa; kun tällainen hubi putoaa pois pelistä, jättää se suuren määrän solmuja vailla yhteyksiä toisiinsa. Jos riittävän monta hubia menetetään samanaikaisesti, on vaara että verkko ajautuu tuhoisaan virhetilaan josta se ei enää selviä. Barabasin (2002) mukaan arviolta 5-15% hubien yhtäaikainen poistaminen saattaa riittää skaalavapaan verkon romahdukseen. Toisaalta ilmiö nimeltä kaskaadihäiriö, kansankielellä dominoefekti saattaa olla toinen hieman erilainen vaaratekijä näille verkoille. Kaskaadihäiriöt saattavat toisinaan lähteä liikkeelle varsin mitättömän oloisista tapahtumista, ja tällöin solmu kasaa sortuessaan painetta seuraavalle solmulle ja näin eteenpäin. Monet talouskriisit (esim. Aasia 1997) ja sähkökatkot (esim. USA:n itärannikko 2003) ovat lähteneet etenemään kaskadihäiriöinä, alkaen pienten pankkien maksuhäiriöistä tai pienistä muuntajista jotka ovat menneet epäkuntoon. Yleensä verkoissa on kuitenkin kasaantuneena ylimääräistä painetta tai se on viritetty äärimmilleen, jolloin kaskadihäiriö pääsee tekemään tuhojaan. (Korowicz 2012)
 
Eräs kuvaava tapa esittää talouden verkkorakennetta on myös Gail Tverbergin vertaus Leonardo Da Vinci -tikuista tehtäviin rakennelmiin. Tämä malli kuvastaa hyvin sitä, miten äärimmäisen kompleksisesta ulkomuodostaan huolimatta skaalavapaat verkot ovat aina luonteeltaa efemeraalisia, eli tavallaan sisältä onttoja ja tietyn pisteen jälkeen hauraita, mikäli linkkejä eli tässä mallissa tikkuja poistetaan tarpeeksi.
 
 
 
Monella voi nousta esiin kysymys siitä, että mitä sitten jos hubit tilapäisesti menetään ja yhteydet katkeavat? Verkkohan voidaan käynnistää uudestaan korjaamalla hubit ja yhteydet? Tilanne ei välttämättä ole näin yksinkertainen. Maailmantalous on eräänlainen elävä kompleksinen systeemi, siis kuin ihminen - mikäli se pysähtyy kerran on sitä vaikea saada käyntiin uudestaan. Tämä johtuu verkon suuresta kytkeytyneisyydestä ja kompleksisuuden valtavasta määrästä ja kiteytyy nimenomaan resurssien ja erilaisten osien sekä osaamisen diffuusioitumisena ympäri verkkoa. Useissa tuotantoketjuissa, joista maailmantalous ja nykyisen kaltaiset yhteiskunnat ovat keskeisesti riippuvaisia, on kymmeniä, satoja jopa tuhansia eri organisaatioita ja ihmisiä mukana ympäri maailmaa. Tämä tarkoittaa sitä, että verkon täytyy toimia, jotta tavara-, ihmis- sekä informaatiovirrat pystyvät liikkeessä. Yksinkertaisimmillaan systeemikriisi voi siis tarkoittaa sitä, että nämä virrat häiriintyvät ja kun organisaatio A tekee osaa, jota organisaatio B tarvitsee tuottaakseen organisaatio C:lle valmiin tuotteeen, voi olla usein niin, että A tarvitsee vastavuoroisesti C:n tuottamaa tuotetta tai palvelua, jotta pystyy ylipäänsä tuottamaan mitään B:lle. (Korowicz 2012) Mikäli tämä koko ketju yhtäkkisesti katkaistaan, ei sen uudelleenkäynnistäminen ole kovin helppoa. Uudelleenkäynnistys ei ala vain siten, että A alkaa taas hommiin. Pahimmillaan koko vanha systeemi on käyttökelvoton ja uudelleenkäynnistys lähtee paljon, paljon alemmalta tasolta. Tätä on kytkeytyneisyys rautalangasta väännettynä.
 
Korowicz esittelee tutkimuksessaan skenaariota, jossa rekkaliikenne pysähtyisi USA:ssa. Vaikutukset ovat yllättäviä:

Alle 24h: lääkkeiden toimitukset loppuvat, sairaaloista alkavat loppua erikoisimmat tarvikkeet. Ensimmäisiltä huoltoasemilta alkaa loppua polttoaine, pisimmälle JIT (Just-In-Time) mallin vieneet yritykset alkavat kokea ongelmia komponenttien kanssa. Postin toimitus loppuu.

Noin yksi päivä: ruoasta alkaa olla pulaa ensimmäisissä kaupoissa, polttoaineiden hinnat nousevat ja jonot asemille kasvavat suuriksi. Tuotantolinjat alkavat sulkeutua, kun varaosia ei näy eikä tuotteita saada eteenpäin. Tuhansilta ihmisiltä loppuvat työt.

Kahdesta kolmeen päivään: ruokapula kasvaa uusiin mittoihin hamstrauksen kiihdyttyä, pullotettu vesi, maitojauhe ja pakattu liha on kadonnut. Automaateista loppuu käteinen, pankit eivät kykene toimimaan. Polttoaine on loppunut huoltoasemilta, roskat kasaantuvat ympäri asuttua ympäristöä. Konttialukset seisovat satamissa ja junilta loppuvat kuljetukset.

Viikon sisällä: yksityisautoilu loppuu polttoainepulan takia, ne ihmiset joilla olisi vielä töitä eivät enää edes pääse töihin, saatika ostoksille (jos ostettavaa edes on) tai sairaanhoitoon. Sairaaloista alkaa loppua jo happivarastotkin.

Kahden viikon sisällä: puhdas vesi alkaa loppua maan laajuisesti.

Kuukauden sisällä: vesi täytyy keittää, mutta koska kaikki eivät näin voi tehdä sairaudet lisääntyvät äkillisesti johtaen terveydenhuoltojärjestelmän lopulliseen kriisiytymiseen.

Tämä on tietysti spekulatiivinen skenaario, mutta tarjoaa silti ajatuksia siitä miten yhden tärkeän palasen poistuminen vaikuttaisi koko yhteiskunnan toimintaan. Se myös valaisee sitä, kuinka efemeraalinen kompleksinen yhteiskuntamme on: normaaliksi kokemamme asiat alkavat rapistua jo alle 24h sisällä, mikäli yhteiskunnan kannalta kriittisiä hubeja menetetään.
  

Taistelu suojakeinojen puolesta on vaikeaa

Paras tapa suojautua hubien menetyksiltä tai kaskaadihäiriöiltä olisikin tähtimäisen verkkorakenteen asteittainen lieventäminen ja korvaaminen modulaarisemmilla, hajautettua verkkoa (alla kuvassa) muistuttavilla rakenteilla. Modulaarisemmilla tarkoitetaan tässä yhteydessä pieniä kokonaisuuksia, jotka pystyvät tarvittaessa toimimaan omavaraisesti mikäli yhteyksiä menetetään (Rees 2010). Tämä on verkkoteorian näkökulmasta loogista, mutta suuri ongelma kohdataan kun peliin astuu ilmiö nimeltä talous. Kuten aiemmin mainittiin, paikalliset tähtimäiset ja globaali skaalavapaa verkko on ekonominen ja talous pyörii nimenomaan rahan ja tehokkuusajattelun lähtökohdista, ei resilienssin. Taloudellisinta eittämättä on keskittää yhä enemmän ja pyrkiä hyötymään skaalaeduista enemmän ja enemmän luoden suurempia keskusyksiköitä. Tässä on äärimmäinen paradoksi. On vaikea sanoa, miten tämä ristiriita on purettavissa tai yhteensovitettavissa. Taloustieteen asema on melko vahva nykyisessä yhteiskunnallisessa eetoksessa.

Hajautettu verkko

Puhtaasti verkkoteorian näkökulmasta viime vuosien kaltaisia talouskriisejä olisi melko yksinkertaista ratkaista, mutta muutokset yhteiskunnassa olisivat melko radikaaleja ja ne siirtäisivät paljon valtaa pois nykyisistä keskuksista, sekä suurimmilta organisaatioilta. On helppo havaita nykyisistä rakenteista vaarallisia elementtejä, mutta niiden poistaminen on täysin eri kysymys. Useat rahoituslaitokset ja pankit ovat tänä päivänä niin sanottuja too-big-to-fail -instituutioita, joka tarkoittaa yhteiskunnan toiminnan kannalta niin olennaista tekijää, etteivät sitä koske hätätilanteessa talouden "lainalaisuudet", kuten konkurssin tekeminen. Vuoden 2008 finanssikriisin yhteydessä useat tällaiset instituutiot pelastettiin valtioiden toimesta, jotta globaali raha- ja finanssijärjestelmä saatiin pidettyä kasassa jollakin tavalla. Valitettavasti nämä ad hoc -tyyppiset ratkaisut vain siirsivät painetta hetkeksi tulevaisuuteen. Ne eivät ratkaisseet mitään niistä perusasioista, jotka olivat johtaa systeemin ja sen verkon romahdukseen. 

Ongelma on se, että paine systeemin sisällä on vuosien aikana vain kasvanut ja seuraavan shokin tullessa verkko on entistä hauraampi. Ainoa keino olisi rakentaa eräänlaisia palomuureja ja suojavalleja shokin varalle, järjestelmää ei voida korjata, mutta voidaan yrittää minimoida haitat, joita paineen purkautumisesta väistämättä koittaa. Tällaisia keinoja olisivat esimerkiksi paikallisvaluutat, sekä luottamukselliset kauppasuhteet, jotka perustuisivat globaalien markkinoiden sijasta kahdenkeskeiseen bilateraalikauppaan. Kaikenlaisten varastojen kasvattaminen aina viljasta pattereihin olisi myös hyvin suositeltavaa. Samoin näiden varastojen sijoittaminen hajautetusti ympäri maata. Meidän täytyy käyttää kaikki mahdolliset keinot, joilla voimme luoda vastustuskykyä, eli resilienssiä yhteiskuntaan. Tietoa, osaamista, resursseja, infrastruktuuria ja valtaa on ripoteltava ympäri yhteiskuntaa, siten että mahdollisimman pienet yksiköt pystyvät säilyttämään toimintakykynsä, mikäli verkko vaurioituu vakavasti. Tämä kaikki maksaa valitettavasti paljon ja aiheuttaa valtavasti tehottomuutta i.e. sotii täysin taloudellista ajattelua vastaan, mutta kysymys kenties onkin, missä vaiheessa mahdolliset kustannukset toteuttamatta jättämisestä kasvavat liian suuriksi?
 
 


Lähteet:

Barabasi, Albert-László (2002) Linkit – verkostojen uusi teoria. Helsinki: Terra Cognita.

Homer-Dixon, Thomas (2006) The Upside of Down - Catastrophe, Creativity, and The Renewal of Civilization. Island Press.

Korowicz, David (2012) Trade Off: Financial system supply-chain cross contagion – a study in global systemic collapse. FEASTA.org. Saatavissa: http://www.feasta.org/2012/06/17/trade-off-financial-system-supply-chain-cross-contagion-a-study-in-global-systemic-collapse/

McNeill J.R. & McNeill William (2003) Verkottunut ihmiskunta – yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Tampere: Vastapaino.

Rees, William E. (2010) Thinking "Resilience". The Post Carbon Reader Series: Foundation Concepts. Saatavissa: http://www.postcarbon.org/Reader/PCReader-Rees-Foundation.pdf

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 2

Kirjansa toisessa osassa Thomas Piketty käsittelee pääomien ja tulojen välisen suhteen dynamiikkaa. Hän kiinnittää huomiota siihen millaisen metamorfoosin, eli muutoksen, pääoma on tehnyt viimeisen 300 vuoden aikana. 1700- ja pitkälle 1800-luvuilla pääomalla oli vielä yleisesti kaksi muotoa: viljelymaa tai valtion velkakirjat/obligaatiot. Valtion velkakirjat edustivat Pikettyn mukaan rahan siirtymistä niiltä jotka maksoivat veroja, niille jotka keräsivät korot velkakirjoista. Tämä asetelma kuitenkin muuttui 1900-luvulla. Lisäksi toisessa osassa pohditaan sitä, mistä pääoman paluu takaisin sotien jälkeisestä pohjakosketuksestaan on johtunut, sekä miten suureksi pääoman osuus voi kasvaa osana koko kansantuloa. On mielenkiintoista, miten ihmisten käsitykset pääomasta ovat muuttuneet ajan saatossa. Nykyään vaikuttaa olevan vallalla ajatus, että pääoma on dynaamista, eli etsii jatkuvasti uusia kohteita, ottaa riskejä jne. Myös inhimillisen pääoman ja henkilökohtaisten taitojen merkitys on nostettu korkealle. Mutta onko tämä sittenkään koko totuus? Mikä on pääoman rooli nykyaikana? Onko pääoma irtaantunut perinteisistä muodoistaan? Entä mikä pelasti Pikettyn mukaan kapitalismin Marxin povaamalta tuholta? Se selviää seuraavassa kirjakatsauksessa.
Thomas Piketty

Pääoman muutos Britanniassa ja Ranskassa

Kansallinen pääoma muodostuu seuraavista elementeistä: viljelymaa, kiinteistöt, muu kotimainen pääoma (yksityisten ja julkisten organisaatioiden pääomat) ja nettopääomat ulkomailla. Kansallinen pääoma muodostuu sekä julkisesta, että yksityisestä pääomasta. Julkinen varallisuus voi olla sekä rahassa mitattavia (osakkeet yrityksissä), että mittaamattomia (julkiset rakennukset, koulut, sairaalat, kirjastot). Ero ei ole selkeä ja valtiot voivat muuttaa julkista pääomaa mittaamattomasta mitattavaksi esimerkiksi liikelaitoistamisen avulla. Julkisen pääoman arvioidaan olevan noin vuoden kansantuloa vastaava Britanniassa, ja 1,5 vuoden Ranskassa. Koska molemmat maat ovat kuitenkin velkaantuneet arviolta saman verran suhteessa kansatuloon, on julkisen pääoman nettoarvo Pikettyn mukaan lähellä nollaa. Mielenkiintoinen huomio Britannian julkisesta velasta on, että maa on selvinnyt historiansa aikana ennätyksellisten velkataakkojen alta (yli 200 % suhteessa BKT) laiminlyömättä kertaakaan velanhoitoaan ja mikä olennaisinta: ilman jättimäistä inflaatiota.

The crucial fact here is that private wealth in 2010 accounts for virtually all of national wealth in both countries: more than 99 percent in Britain and roughly 95 percent in France, according to the latest available estimates. (Piketty 2014)

Molemmissa maissa pääoman osuus kokonaistuloista noudatti samaa historiallista kaavaa: se romahti 6-7 vuoden BKT:n määrästä maailmansotien jälkeen vain 2-3 vuoden kansantuoloa (national income) vastaavaan arvoon, noustakseen uudelleen 1980-luvulta alkaen nykyiseen noin 5-6 vuoden arvoon.   

Broadly speaking, it was the wars of the twentieth century that wiped away the past to create the illusion that capitalism had been structurally transformed. (Piketty 2014)

Piketty pitää 1914-1980 vuosien välistä aikakautta poikkeuksena, joka johtui suurelta osin sodista. Kapitalismin logiikka ei ollut kadonnut mihinkään. Tästä muutoksesta huolimatta pääoman laatu on silti käynyt läpi dramaattisen muutoksen. Kolmen sadan vuoden kehityksen voi summata siten, että valtaa pitänyt pääomalaji: viljelymaa on kutistunut marginaaliin, kun taas rakennukset, yritys- ja finanssipääomat ovat ottaneet vallan. Pääoman luonne on siis muuttunut, mutta ei sen merkitys.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

Oma mielenkiintoinen pääomalajinsa on maan nettopääomat ulkomailla (graafeissa violetti palkki). Kuten tiedämme, erityisesti Britannia 1800-luvun maailman mahtivaltiona hyötyi valtaisasti kolonisaatiosta. Taloushistoria ei tunne vastaavia nettopääomien omistuksia ulkomailla, kuin Britannian 1900-luvun alussa noin kahden vuoden kansantulon arvosta. Britannian omistukset tuottivat noin 5% tuottoja, joten brittien kansantulo oli tuohon aikaan 10 % korkeampi, kuin heidän BKT:nsa. Tämä mahdollisti luksuselämän eliitille. Ranska oli merkittävä siirtomaavalta myös, mutta se ei yltänyt aivan Britannian lukemiin, jääden reiluun vuoden arvoon ulkoimasten nettopääomien arvoon kansantulosta ja 5-6 % BKT:ta korkeampaan kansantuloon. Maailmansodat, suuri lama ja dekolonisaatio (Esim. Suezin kanavan menetys) tuhosivat lopulta tämän pääomalajin 1900-luvun alkupuolen aikana ja se on muuttunut jopa negatiiviseksi.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1700-2010.

1800-luvulla inflaation olemattomuudesta johtuen valtion velkakirjat olivat varma ja tuottoisa sijoituskohde varakkaille. Valtioiden budjeteista merkittävä osuus meni näiden korkojen maksamiseen, muun muassa Ranskassa korkojen osuus valtion budjetista oli ajoittain suurempi, kuin koulutukseen käytetty summa. Sekä Britannian, että Ranskan budjetit olivat kuitenkin ylijäämäisiä käytännössä koko 1800-luvun johtuen jatkuvasta keskimäärin 2,5 % talouskasvusta, joten valtionvelkaa voitiin samalla lyhentää, kun osa eliitistä eli valtion korkomenoista saatavilla tuotoilla.

Saksan kehitys erosi hiukan Britannian ja Ranskan vastaavista. Ensinnäkin maatalous ja maan arvo säilytti suuremman osuuden pääomapotista pitkälle 1930-luvulle, toiseksi teollisuuteen sijoitettu pääoma oli suurempi kuin edellä mainituissa maissa. Saksan ulkomaiset omistukset olivat sitten pienempiä, koska se ei missään vaiheessa saavuttanut Britanniaan ja Ranskaan verrattavissa olevaa siirtomaavaltaa. Mielenkiintoista on, että viime vuosina Saksa on kuitenkin kasvattanut ulkomaiset omistukset jo samaan määrään, joka sillä oli ensimmäisen maailmansodan aattona. Kehitys on siis ollut tässä päinvastaista, kuin Britannialla ja Ranskalla.

Pääomalajien osuuksien muutoksia 1870-2010.


Saksan massiivinen, sodista johtunut valtionvelka suli valtaisalla inflaatiolla, joka tosin jätti jälkensä kansalliseen mentaliteettiin, joka vaikuttaa tänäkin päivänä EU:n talouspolittiiseen debaattiin. Saksalaiset vastustavat inflaation kiihdyttämistä voimakkaasti. Valtionkapitalismi on toiminut Saksassakin ja on itseasiassa edelleen esillä: esimerkiksi Ala-Saksin osavaltio omistaa yli 15% Volkswagenin osakkeista. Silti tilanne on sama varallisuuden suhteen, eli julkinen on käytännössä nollissa ja yksityiset omistavat kaiken nettovarallisuuden.

Kaikissa maissa siis tapahtui samanlainen U-käyrä pääoman osuuden suhteessa kokonaistuloon. Piketty käy läpi maailmansotien vaikutuksia tähän, mutta ei lopulta pidä sotien tuhoja selittävänä tekijänä, sillä kaikki maat kävivät suunnilleen samanlaisen kehityskulun läpi, vaikka Saksa menetti toisessa maailmansodassa noin 1,5 vuoden kansantulon edestä pääomaa, mutta Britannia vain 10% vuosittaisesta kansantulosta.

The budgetary and political shocks of two wars proved far more destructive to capital than combat itself. (Piketty 2014)

Inflaatio tunnistettiin 1900-luvulla keinoksi jakaa varallisuutta uudestaan. Esimerkiksi Keynes piti inflaatiota parhaana keinona keventää valtion suurta velkataakkaa ja tasoittaa kasaantunutta varallisuutta. Konservatiivipiireissä tämä ei luonnollisesti saavuttanut suurta suosiota. Inflaatio ei silti Pikettyn mukaan ole kuin  tilapäinen työkalu ja lisäksi vielä vaikeasti kontrolloitava sellainen. Se ei lisäksi "valitse kohteitaan" mitenkään, vaan saattaa toisinaan iskeä pahimmin juuri köyhiin.


Since the 1970s, analyses of the public debt have suffered from the fact that economists have probably relied too much on so-called representative agent models, that is, models in which each agent is assumed to earn the same income and to be endowed with the same amount of wealth totally avoiding the issue of inequality in the distribution of wealth and income... ...fails to take account of the fact that the bulk of the public debt is in practice owned by a minority of the population (as in nineteenth-century Britain but not only there), so that the debt is the vehicle of important internal redistributions when it is repaid as well as when it is not. (Piketty 2014)


Suuri lama järkytti ihmisten uskoa yksityiseen kapitalismiin. Länsimaissa oli lähes poikkeuksetta 25 % työttömyyslukemia ja lopulta laissez-faire -ideologia saikin väistyä uudenlaisen sekatalouden tieltä. Myös valtioiden kontrollia ja valvontaa finanssijärjestelmästä kasvatettiin.


Sodanjälkeinen aikakausi

Sotien jälkeen 1950-luvulla nähtiin aikakausi,  jolloin pääomien osuus kansantulosta oli ennätyksellisen pieni. Tähän oli syynä asuntojen hintojen lasku ennätysalas vuokrasääntelyn ja inflaation ansiosta, sekä osakkeiden ja yksityisten pääomien alhaiset hinnat kansallistamiset, suuren laman vaikutukset ja uudet sääntelypoliittiset päätökset.

Valtiokapitalismi sai aivan omat mittasuhteensa Ranskassa toisen maailmansodan jälkeen, kun suuri osa talouseliitistä oli Natsimiehityksen aikana tehnyt yhteistyötä valloittajan kanssa. Suuria yrityksiä, kuten Renault, kansallistettiin ja Ranskan valtio omistikin 50-luvulla arviolta 25-30 % koko maan varallisuudesta.
Throughout the Trente Glorieuses, during which the country was rebuilt and economic growth was strong (stronger that at any other time in the nation’s history), France had a mixed economy, in a sense a capitalism without capitalists, or at any rate a state capitalism in which private owners no longer controlled the largest firms. (Piketty 2014)

Tätä kukoistuskautta, jota siis kutsutaan Ranskassa nimellä Trente Glorieuses (kolme loistavaa vuosikymmentä) kesti aina 80-luvun alun konservatiivien vallankumouksen alkamiseen asti. Pikettyn mukaan Ranska siis kävi läpi kaksi valtaisaa pääomarakenteiden muutosta viime vuosisadalla, ilman että moni edes huomasi tapahtunutta.


Pääoman muutos uudella mantereella

Amerikassa pääomien metamorfoosi erosi melko täydellisesti vanhan mantereen kehityksestä. Ensinnäkin toisin kuin Euroopassa, maa oli halpaa ja toiseksi käytössä oli miljoonia orjia. Myös väestönkasvu uudelle mantereella oli niin suurta verrattuna Eurooppaan, että perintöjen merkitys oli, kuten aiemmin todettiin, merkityksetöntä. Lisäksi erona oli myös se, että USA oli itse kolonisaation "uhri", eikä missään vaiheessa päässyt mukaan klassiseen kolonisaatioon, eikä siis omistanut suuria määriä ulkomaista nettopääomaa. Kanadassa tilanne oli vielä enemmän se, että etenkin brittiläiset sijoittajat omistivat ja omistavat edelleen merkittävästi pääomaa (etupäässä luonnonresursseja) maassa.

United States enjoyed a much more stable capital/income ratio than Europe in the twentieth century, perhaps explaining why Americans seem to take a more benign view of capitalism than Europeans. (Piketty 2014)  
Thomas Jefferson allekirjoitti vuonna 1808 lain, joka kielsi uusien orjien tuomisen Yhdysvaltojen maaperälle. Orjien määrä oli kuitenkin jo ehtinyt paisua suureksi, 1770-luvun 400 000 1800-luvun alun miljoonaan. Vuonna 1860 orjien määrä oli arviolta jo neljä miljoonaa. Sisällissota päätti kuitenkin orjuuden 1865. Vuoden 1800 tienoilla orjien määrä väestöstä oli pohjoisessa noin 20 % ja etelässä jopa 40 %, mutta läheskään kaikki eivät niitä omistanee. Itseasiassa orjat olivat eräs kaikkein keskittyneimmistä pääoman muodoista. Tämä pääomalaji oli Amerikassa yhtä suuri, kuin viljelymaa. 

Piketty summaa datansa perusteella, että pääoma suhteessa kansantuloon on ollut kautta historian korkeampi Euroopassa (ennen sotia 6-7 kertaa vuosittainen kansantulo, ja 5-6 nykypäivänä) kuin USA:ssa (4-5 kautta historian).


Miksi pääoma palasi takaisin sadan vuoden takaiseen asemaansa?

Ihmiset säästävät ja siten keräävät pääomia eri syistä. Toiset säästävät, jotta voivat tulevaisuudessa kuluttaa, toiset jotta voivat taata ostovoimansa tason myös eläkkeellä, jotkut tehdäkseen vaikutuksen toisiin, toiset siirtääkseen sitä jälkisukupolville, tai saadakseen valtaa sekä turvaa.


In a quasi-stagnant society, wealth accumulated in the past will inevitably acquire disproportionate importance... ...Decreased growth—especially demographic growth—is thus responsible for capital’s comeback. (Piketty 2014)



Säästämisaste on Pikettyn mukaan  kytköksissä pääomien muutokseen. Taloustieteellisesti esitettynä pääoma/kokonaistulo asteeseen ß liittyy siis säästämisaste s ja kasvuaste g.

ß = s / g

Pikettyn esimerkissä, jos maan X säästämisaste on 12 % ja talous kasvaa keskimäärin 2 %, niin pääoma/kokonaistulo arvo on 600 %. Siis jos maa säästää joka vuosi 12 % kansantulostaan ja talous kasvaa 2 %, niin pitkällä aikavälillä maan pääoma/kokonaistulo asteeksin tulee 600 %. Eli maalla X on pääomaa kuuden vuoden kokonaistulon edestä. Kysymyksessä on kuitenkin pitkän aikavälin teoria, kestää vuosikymmeniä kerätä pääomia ja todistaa oikeaksi Pikettyn esittämä kaava.


The general evolution is clear: bubbles aside, what we are witnessing is a strong comeback of private capital in the rich countries since 1970, or, to put it another way, the emergence of a new patrimonial capitalism. (Piketty 2014)


Piketty pitää siis keräämänsä datan perusteella selvänä, että olemme todistamassa uutta pääoman nousua. Tällä kertaa pääoma on myös enemmän yksityistä kuin koskaan aiemmin. Ensinnäkin julkisen omaisuuden yksityistäminen on ollut käynnissä jo 1970-luvulta lähtien läntisissä maissa. Piketty pitää tätä kuitenkin vain osasyynä. Toiseksi kiinteistö- ja osakemarkkinat ovat kuroneet kiinni 1950- ja 60 -lukujen pohjakosketustaan.

Muita pääomalajeja, joita yksityiset tahot ovat kerryttäneet viimeisten vuosikymmenten aikana ovat ns. kestävät kulutustuotteet (durable goods) kuten huonekalut, kodinkoneet etc. Näitä on keskimäärin noin 30-50 % vuosittaisen kansantulon arvosta per capita. Arvoesineitä (valuables), joita ovat korut, taideteokset, arvometallit, on puolestaan noin 5-10 % edestä. Kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo (disposable income) on vaihdellut historian saatossa. Vapaassa käytössä olevasta tulosta on siis vähennetty verot, pakolliset maksut, eläkkeet etc. Valtioilla ei 1900-luvulle tultaessakaan ollut laajoja velvoitteita kansalaisiaan kohtaan, joten kansalaisten vapaassa käytössä oleva tulo oli noin 90 % kokonaistulosta. Valtio siis käytti noin 10 % koko kansakunnan tuloista pääasiassa ydintoimintojen, kuten poliisin, armeijan oikeuslaitosten ja infrastruktuurin ylläpitoon. Tänä päivänä valtioiden rooli on suurempi ja vapaasti käytettävä osuus on länsimaissa yleensä 70-80 % välillä.

Kolmannen sektorin omistukset vaihtelevat paljon kulttuureittain. Esimerkiksi kirkolla on ollut historiassa valtavia omistuksia ja on osin edelleen. Yleisesti ne eivät omista yli 10 %:a maan kokonaisvarallisuudesta, yleensä luku on alle 5 %. Yhdysvalloissa yllättävän korkea: 6-7 %.

Yksityisomaisuuden myynti saattaa selittää nopeasti kasvanutta yksityisomaisuuden määrää, sillä mahdollisesti julkisia omistuksia aliarvotettiin 1970-luvun yksityistämisissä. Julkista omaisuutta on myyty usein surullisen kuuluisasti polkuhinnoilla, joka on tietysti taannut tämänkaltaisen politiikan suosion ostajien puolella. Kaikistä pisimmälle menneet yksityistämiset nähtiin kuitenkin itä-blokin maissa 1990-luvun alussa. Nämä yksityistämiset eivät siis kuuluneet mitenkään Pikettyn aiemman kaavan ß = s / g piiriin: ne olivat ainoastaan omistusoikeuksien siirtoa valtioilta yksityisille.


The 1970s and 1980s witnessed an extensive “financialization” of the global economy, which altered the structure of wealth in the sense that the total amount of financial assets and liabilities held by various sectors (households, corporations, government agencies) increased more rapidly than net wealth. In most countries, the total amount of financial assets and liabilities in the early 1970s did not exceed four to five years of national income. By 2010, this amount had increased to ten to fifteen years of national income (in the United States, Japan, Germany, and France in particular) and to twenty years of national income in Britain, which set an absolute historical record. (Piketty 2014)

Finansialisaation mahdollistivat ristikkäininvestoinnit ja lainaamiset eri maiden, pankkien, sekä muiden instituutioiden kesken. Nettovarallisuus ei siis lisääntynyt, vaan vastaavat ja vastattavat eri instituutioiden taseissa. Piketty haluaa myös korostaa, että pääoman suhteen ei ole muuttunut se fakta, että sitä pitää jatkuvasti uusia. Eli siis kulutuksesta pitää laittaa sivuun osa pääoman ylläpitämiseksi. Maatalousyhteiskunnissa tämä osuus oli alhainen, kun taas modernissa tietoyhteiskunnassa pääomaa täytyy korjata ja korvata paljon suuremmalla tahdilla. Tämä saattaa antaa ihmisille käsityksen siitä, että pääoma on muuttunut dynaamisemmaksi.


Pääoma/työ jako 2000-vuosisadalla

Pääoman osuus kokonaistulos oli siis 1700- ja 1800 -luvuilla jossakin 35-40 % tienoilla, kunnes se putosi 1900-luvun puolessa välissä 20-25 %:iin. Tällä hetkellä pääoman osuus on noussut 25-30 %:iin. Piketty korostaa, että pääoman osuuden laskeminen ei ole yksinkertaista tai yksiselitteistä, vaan se vaatii paljon valintoja arvioijaltaan. Esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ei ole yksinkertaista tapaa erotella, mikä osuus yrittäjän tuloista on peräisin pääomista ja mikä työstä.

Pääomalle on saanut historiallisesti yleensä 4-5 % vuotuisen tuoton, kun kaikki pääomalajit (mm. osakkeet, kiinteistöt, talletustilit) on laskettu yhteen. Tänä päivänä tuo lukema liikkuu Pikettyn mukaan lähempänä 3-4 %. Pääomatulosta maksetaan keskimäärin noin 30 % veroa, mutta vero-optimointi on helppoa.

Taloudellista eriarvoistumista lisää se, että kiinteistöissä (joita omistaa laaja joukko kansalaisia) on alhaisempi palautusprosentti pääomalle, kuin osakkeissa joista valtavat omaisuusmassat kaikista rikkaimmilla koostuvat. Toinen eriarvoistumista aiheuttava seikka on inflaatio ja todellisten sekä nominaalisten pääomalajien ero. Todellinen varallisuus, eli kiinteistöt ja osakkeet liikkuvat inflaation ja kehityksen mukana, koska hinnat "siirtyvät" niihin, mutta nominaalinen varallisuus, kuten vaikkapa talletus pankkitilillä tai valtionvelkakirja ei noudata samaa indeksoitumista inflaatioon. Pankkitilin summa kutistuu inflaation laukatessa. Nominaalinen varallisuus onkin siksi alituisen inflaatioriskin alla. Näiden varallisuuserien koroista tuleekin vähentää inflaatio, mikäli niiden todellinen arvo halutaan määrittää.


There is every reason to believe that the largest fortunes are often those that are best indexed and most diversified over the long run, while smaller fortunes —typically checking or savings accounts—are the most seriously affected by inflation. (Piketty 2014)


Inflaatio on muuttanut pääomasijoittamisen maailmaa, sillä siinä missä nolla inflaation aikakaudella oli helppoa olla vuokranantaja, nykyisin sijoittajien on kulutettava enemmän aikaa kehitelläkseen sijoitusstrategoita eri pääomalajeja yhdistelemällä.


Pääoma ja tuotantofunktiot

Pikettyn mukaan pääoman palautusprosentin määrittää kuitenkin pohjimmiltaan kaksi tekijää: 1) teknologia (mihin pääomaa käytetään?) ja 2) pääoman kylläisyysaste (liika pääoma syö palautusprosenttia). Teknologialla on merkitys, koska siihen sijoitetulla pääomalla täytyy olla jotakin hyötyä tulevaisuudessa. Mikäli teknologia ei tuota mitään hyötyä, silloin sen tuottavuus on nolla ja pääomalla ei ole mitään merkitystä. Pikettyn mukaan on mahdollista ainakin kuvitella tällainen yhteiskunta, siis jossa pääomalla ei ole merkitystä. Hänen kuvailunsa vastaavat pitkälti yhteiskuntaa, jossa metsästäjä-keräilijät asuivat, mutta hekin keräsivät pääomia vähintään ravinnon säilömisen muodossa. Historiallisesti ensimmäiset pääomat alkoivat muodostua työkalujen, maankäytön kehittämisen ja asuinrakennusten muodossa.


In all known human societies, including the most primitive, things have been arranged differently. In all civilizations, capital fulfills two economic functions: first, it provides housing (more precisely, capital produces “housing services,” whose value is measured by the equivalent rental value of dwellings, defined as the increment of well-being due to sleeping and living under a roof rather than outside), and second, it serves as a factor of production in producing other goods and services (in processes of production that may require land, tools, buildings, offices, machinery, infrastructure, patents, etc.). (Piketty 2014)


Liiallinen pääomavaltaisuus tappaa palautusprosentin pääomalle. Esimerkiksi jos maatalousyhteiskunnassa kaikki maanomistus on keskittynyt muutamalle sadalle yksilölle, on loogista odottaa, että maan vuokrahinta on lähellä nollaa. Tämä on Pikettyn toinen teesi. Kysymys on hänen mukaansa työvoiman ja pääoman substituution (korvaavuuden) asteessa. Jos substituution aste on nolla, niin tuotantofunktio on täysin kiinteä: yksi uusi kone vaatii yhden uuden työntekijän jne. Mikäli taas substituutio on ääretön, kuten esimerksi täysin automatisoidussa taloudessa, ei pääoman tuotannon kasvulle ole rajoja. Todellisuus kuitenkin sijaitsee jossain näiden kahden ääriesimerkin välissä, eli yksi työntekijä voi opetella käyttämään samanaikaisesti kahta konetta jne. Kysymys on siitä, onko substituution aste alle vai yli yksi. Mikäli se on alle yksi, pääoman osuus kokonaistulosta laskee, mikäli taas yli yhden, pääoman osuus kasvaa kokonaistulosta.  

The Cobb-Douglas production function became very popular in economics textbooks after World War II (after being popularized by Paul Samuelson), in part for good reasons but also in part for bad ones, including simplicity (economists like simple stories, even when they are only approximately correct), but above all because the stability of the capital-labor split gives a fairly peaceful and harmonious view of the social order. (Piketty 2014)


Piketty kritisoi Cobb-Douglasin tuotantofuntiota sen liiallisesta yksinkertaistamisesta ja universaalin stabiilisuuden olettamisesta pääoman ja työn suhteessa. Erittäin pitkällä aikavälillä substituution elastisuus näyttää Pikettyn mukaan olleen enemmän kuin yksi, joka on johtanut pääoman kasvaneeseen osuuteen kokonaistulosta. Kysymys on myös siitä, että pääoman täytyy löytää uusia käyttökelposia kohteita, joita se onkin onnistunut löytämään tähän asti: robotit, paremmat kiinteistöt, tekniikka, lääketieteelliset keksinnöt etc. Pääomavaltaisuuden utopia on tietenkin täysin roboteilla toimiva talous, jossa substituutio on ikuinen.

Pikettyn kenties suurin kysymys tähän mennessä on, että onko inhimillisen pääoman merkitys historian saatossa ollut illuusio? Yleinen käsitys on, että talouskasvun ja kehityksen takana on ollut ihmistyö, taidot ja tuontoprosessien tietämys. Pääoman osuus kokonaistulosta on laskenut joka tapauksessa 1800-luvun 35-40 % osuudesta 25-30 % osuuteen, joten inhimillisen pääoman voidaan katsoa kasvattaneen asemiaan teknologian avulla. Mutta silti, vaikka taitojen ja tiedon osuus on kasvanut merkittävästi, niin on myös pääoman. Olisi silti virheoletus luulla pääoman menettäneen merkityksensä, ja että sen sijasta menestyminen yhteiskunnassa perustuisikin enemmän inhimilliselle pääomalle ja taidoille.

Only permanent growth of productivity and population can compensate for the permanent addition of new units of capital, as the law ß = s / g makes clear... ...In stagnant societies, wealth accumulated in the past naturally takes on considerable importance. (Piketty 2014)


Pikettyn mukaan maailmansotien jälkeen on ollut vallalla yleinen oletus siitä, että inhimillinen pääoma on marssinut perinteisen pääoman yli, ja että tämä on ollut luonnollinen osa kehityksen prosessia jonka on mahdollistanut teknologinen kehitys ja taloudelliset voimat. Teknologinen kehitys onkin kasvattanut tarvetta myös ihmisten osaamiselle ja asiantuntemukselle. Moderni kasvu, joka johtuu sekä tuottavuuden kasvusta, että osaamisen diffuusioitumisesta yhteiskunnassa (koulutus), on tasoittanut pääomien kasautumista riittävästi, jotta Marxin ennustama kapitalismin kuolema ei ole tapahtunut. Mutta, (tämä on tärkeä mutta) mikään ei ole poistanut pääoman syviä rakenteita tai sen makroekonomista merkitystä, eli suhdetta työstä saatavaan tuloon.



Lähde: Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.