maanantai 1. kesäkuuta 2015

Perrow ja "normaalit" onnettomuudet


Jokin aikaa sitten löysin käsiini Charles Perrow'n kirjan Normal Accidents - Living with High-Risk Technologies, tässä lyhyt yhteenveto tuon ehkä jopa hiukan unohdetun klassikon pääkohdista. Perrow sai kirjansa valmiiksi vuonna 1984, mutta kipinä sen kirjoittamiseen tapahtui jo 1979 Three Mile Islandin ydinvoimalassa Yhdysvalloissa. Onnettomuudet, joita uudet teknologiat olivat tuoneet mukanaan, olivat muuttaneet luonnettaan. Syyt näyttivät olevan muuttuneet yksittäisten osien pettämisestä, tai käyttäjien osaamattomuudesta uudenlaisiin. Erilaisten onnettomuuksien selvitystyöryhmissä vuosia toiminut sosiologi Perrow muodosti lopulta tässä kirjassa teoriansa onnettomuuksien taustalla vaikuttavista tekijöistä. Onnettomuuksia on erilaisia, ne eivät välttämättä ole täysin sattumanvaraisia, mutta toisaalta taas ne eivät ole kokonaan estettävissä, kuten usein virheellisesti kuvitellaan. Tietynlaisiin teknologioihin näyttää liittyvän sisäsynteinen riski siinä määrin, että Perrow katsoi aiheelliseksi nimittää niitä hiukan provokatiivisesti normaaleiksi onnettomuuksiksi. Kirja on erinomainen johdatus ymmärtämään onnettomuuksien taustalla vaikuttavia tekijöitä.





Onnettomuuksiin on usein syynä se, että ei nähdä linkkejä eri alueiden välillä, tai pahimmillaan niihin ei uskota, vaikka ne nähdään. ”Näkeminen ei välttämättä tarkoita uskomista, joskus pitää uskoa, ennen kuin voimme nähdä”, kuten Jervis & Weick aikoinaan totesivat.


Katastrofeja on aina tapahtunut. Kaukaisessa menneisyydessä luonnon aiheuttamat ylittivät voimallaan ihmisen aiheuttamat. Ihmisen aiheuttamien katastrofien voima näyttää kuitenkin kasvaneen teollistumisen myötä. Historiaa tutkittaessa on huomattavissa onnettomuuksien syiden muutos yksinkertaisista, komponenttivioista, huonosta organisaatiosta tai käyttäjistä uuteen: systeemionnettomuuksiin. Systeemionnettomuudet johtuvat vuorovaikutteisen kompleksisuuden ja tiukan kiinnittyneisyyden kasvusta teknologioissa. Ihmiset ovat suunnittelleet niin monimutkaisia järjestelmiä, että emme pysty tietämään kaikki mahdollisia vuorovaikutuksia, joita väistämättä syntyy häiriötilanteissa.


DEPOSE

Onnettomuuksien analysoinnissa huomio koostuu kuuteen tekijään, joista Perrow on muodostanut DEPOSE - muistisäännön. 

- Suunnittelu (Design)
- Laitteet (Equipment)
- Prosessit (Procedures)
- Käyttäjät (Operators)
- Tarvikkeet ja materiaalit (Supplies & materials)
- Ympäristö (Environment)

Näistä syistä ylesimmin käytetty on käyttäjät, vaikka Perrow'n mukaan syy on paljon syvemmällä. Etenkin suunnittelijoiden ja käyttäjien välinen konflikti on yleinen; suunnittelijat eivät usein myönnä virheitään, vaan käyttäjä nähdään muutoin täydellisen järjestelmän sotkijana. Käyttäjiä onkin pyritty poistamaan automaation avulla, joten joissakin järjestelmissä "O" putoaakin pois. Toisaalta myös robotit vaativat korjaustoimenpiteitä, ja ylläpitoa, joten käyttäjävirhettä ei voitane koskaan täysin sulkea pois. Prosessien virheellisyydessä korostuvat organisationaaliset tekijät, joissa voidaan mennä syvälle esimerkiksi kapitalismin voitontavoitteluun ja siihen liittyviin ongelmiin saakka. Toisaalta samanlaisia onnettomuuksia on tapahtunut sekä kapitalistisissa, että kommunistisissa talouksissa, joten Perrow ei näe kapitalismia erityisen onnettomuusalttiina talousideologiana. Historiassa tarvikkeista ja materiaaleista johtuneet onnettomuudet olivat yleisempiä, mutta ovat vähentyneet sittemmin. Ympäristö on onnettomuuksissa yleinen tekijä, mutta usein ei ainoa. Monessa onnettomuudessa tapahtuu virheitä useammassa DEPOSE -tekijässä.


Onnettomuus versus tapaturma

Määritelmät ovat myös olennaisia. Onnettomuus on tarkoittamaton tapahtuma, joka sisältää vahinkoja ihmisille, tavaroille tai molemmille. Vahingon täytyy olla riittävän suuri, sen täytyy estää alkuperäisen tehtävän tai tulevien tehtävien toteuttamista, ja tuo tehtävä riippuu tarkistelun kohteena olevasta systeemistä. Tapaturmat ovat lieviä versioita onnettomuuksista, ne saattavat häiritä ja keskeyttää toiminnan, mutta eivät lopeta sitä. Perrow järjestelee systeemin eri tekijät siten, että osa on alin systeemin taso, seuraava taso on yksikkö. Alajärjestelmät koostuvat yksiköistä ja yksiköiden osista. Järjestelmät taas koostuvat alajärjestelmistä ja ne toimivat "upotettuina" ympäristöön. Perrow'n määritelmässä onnettomuus koskettaa vain kahta ylätasoa, järjestelmää ja alajärjestelmiä. Tapaturmat sattuvat alemmilla tasoilla.





Onnettomuuksilla on valitettavasti usein myös uhreja. Perrow'n mukaan uhritkin voidaan jakaa eri tasoille, jotka ovat toki kiisteltävissä.

- 1 asteen uhrit – käyttäjät
- 2 asteen uhrit – koneessa tai laitoksessa olijat
- 3 asteen uhrit – sivulliset 
- 4 asteen uhrit – syntymättömät ihmiset

Tapaturmissa uhrit rajoittuvat 1 ja 2 -asteelle. Onnettomuuksissa on myös 3 tason uhreja. Modernit teknologiat ovat johtaneet myös uuden 4 tason uhrien, eli syntymättömien ihmisten esiintymiseen. Perrow lisää vielä uuden määritelmän: katastrofit. Niissä on lähtökohtaisesti yli 100 toisen tason uhria ja myös kolmannen tason uhreja, kenties myös neljännen. Kolme ja neljä tason uhreja vaativissa katastrofeissa on eniten katastrofipotentiaalia ydinvoimassa, asejärjestelmissä, dna-muunnoksissa. Näiden tasojen uhreja ei ollut merkittävästi ennen viimeisen 50-60 vuoden aikana historiassa käytössä olleissa teknologioissa. Kuten Perrow asian ilmaisee; Odysseuksen laivat eivät saastuttaneet Välimerta, tai tuhonneet kaupunkeja. Toisessa maailmansodassa pommikoneet eivät voineet lentää ydinaseita säilyttäviin varastoihin, kuten kävi eräässä sotilastukikohdassa 1956. Kemikaalitehtaat eivät olleet tarpeeksi isoja tai lähellä asutusta, ja vasta viime vuosikymmeninä ydinvoimalat ovat olleet olemassa ja lähellä asutuskeskuksia. Modernin teollisen elämäntavan sivutuotteena riskeistä on tullut aivan uudenlaisia.


Kompleksisuus ja kiinnittyneisyys ominaisuuksina

Vuorovaikutteinen kompleksisuus järjestelmissä ei johdu osista tai käyttäjistä, vaan on järjestelmän piirre, ja kun kiinnittyneisyys on myös suuri, prosessit tapahtuvat nopeasti, niitä ei voida pysäyttää, eikä pettäneitä osia voida irroittaa muista. Jos vuorovaikutteinen kompleksisuus ja tiukka kiinnittyneisyys tuottavat onnettomuuden, voidaan tätä kutsua Perrown mukaan ns. normaaliksi onnettomuudeksi tai systeemionnettomuuksiksi. Systeemionnettomuuksissa toteutuu usein vanha viisaus: "great events have small beginnings". Viat kumuloituvat ja vaikuttavat systeemissä tavoilla, joita ei osattu ennalta arvata. Komponenttionnettomuuksilla on perustavia eroja systeemionnettomuuksiin, molemmat kyllä alkavat osan pettämisestä, mutta systeemionnettomuudessa useampia alajärjestelmiä pettää ja ne alkavat vaikuttaa keskinäisesti systeemin sisällä. Tästä on hyvä erottaa myös ns. lopulliset onnettomuudet, kuten vaikka jos lentokoneesta irtoaa siipi, tai maanjäristys murtaa padon. Näitä ei oikeastaan ole edes syytä analysoida, koska ne ovat harvinaisia eikä järjestelmien ymmärtäminen liity näihin millään tavalla.


Kompleksisuus tarkoittaa erilaisten ongelmien kumuloitumisen todennäköisyyden kasvamista.


Teknologiat, joissa on lineaarisia riippuvuuksia, (esim. liukuhihnat) voidaan korjata pysäyttämällä linja hetkeksi ja korjaamalla tietty osa ketjusta. Suurin osa teknologioista onkin juuri lineaarisia, mutta nekin tekee lopulta kompleksisiksi se, että ne ovat yhteydessä ympäristöönsä. Silti riippuvuudet ovat niissä nähtävissä ja ymmärrettävissä. Teknologiat, joissa on kompleksisia riippuvuuksia ovat sen sijaan täysin toinen maailma. Niissä on paljon enemmän keskinäisiä yhteyksiä, jotka syntyvät usein tuntemattomista yhdistelmistä systeemissä, eivätkä välttämättä ole nähtävissä tai ymmärrettävissä. Kompleksisilla teknologisilla systeemeillä on myös paljon tarkempia vaatimuksia tarvikkeille ja materiaaleille, esim. polttoaineen täytyy olla juuri standardien mukaista, eikä sitä voida vaihtaa toiseen. Näin on esimerkiksi ydinvoimaloissa, lentokoneissa, avaruusaluksissa ja kemiallisilla tuotantolaitoksilla. Ihmiset eivät ole siirtyneet lineaarisista teknologioista kompleksisiin pelkästään huvin vuoksi, vaan siksi että niiden avulla tuotettuja asioita ei yksinkertaisesti osata tuottaa lineaaristen järjestelmien avulla.

Kiinnittyneisyys tarkoittaa sitä, kuinka riippuvaisia systeemin eri osat ovat toisistaan. Mikäli ne ovat, niin silloin virheet vaikuttavat nopeasti eri osiin, jos taas kiinnittyneisyys on alhainen, virhe välittyy hitaasti tai ei ollenkaan. Perrow määrittelee suuren kiinnittyneisyyden siten, että kahden osan välissä ei ole bufferia, marginaalia, tai ylijäämää. Määrät ovat tarkasti laskettuja, raaka-aineita ei voida vaihtaa toisiin jne. Alhaisen kiinnittyneisyyden systeemi taas sietää shokkeja ja virheitä paremmin, ilman destabilisaatioon joutumista. Tiukan kiinnittyneisyyden systeemeihin voidaan kuitenkin suunnitella marginaaleja ja ylijäämää, mutta se on nimenomaan suunniteltua, kun taas alhaisen kiinnittyneisyyden systeemeissä bufferit ovat sisäsyntyisiä.



Lähde: Perrow 1984, 100


Perrow jaottelee erilaisia teknologioita ja instituutioita nelikenttään niiden prosessien muuttujien vuorovaikutuksen ja kiinteyden mukaan. Laatikossa 1, osat ovat kiinteitä mutta vuorovaikutus lineaarista. Tähän kategoriaan Perrow laskee kuuluvaksi mm. padot (ääriesimerkki), raide- ja meriliikenteen, sekä sähköverkot ja lentoliikenteen. Onnettomuuksia sattuu, mutta ne ovat monesti ratkaistavissa. Laatikossa 2 ovat kompleksiset ja kiinteät järjestelmät, kuten avaruusohjelmat, kemianteollisuuden prosessit ja ydinvoima (ääriesimerkki). Juuri tässä laatikossa tapahtuu normaaleja systeemionnettomuuksia. Laatokossa 3 ovat alhaisen kiinteyden lineaariset toimijat, kuten postilaitos (ääriesimerkki), peruskoulu ja suurin osa perusteollisuudesta. Viimeisessä laatikossa ovat alhaisen kiinteyden ja kompleksisten vuorovaikutusten järjestelmät, kuten yliopistot, kaivosteollisuus ja sotilasoperaatiot. Esimerkiksi armeija ei ole täysin tiiviisti kiinnittynyt, sillä divisioonien komentajilla on usein paljon päätösvaltaa operaatioissa. Myös ydinaseiden käytön osalta systeemi ei ole täysin tiivis, sillä esimerkiksi ydinsukellusveneiden komentajilla on tarvittaessa mahdollisuus laukaista ohjuksia, mikäli kommunikaatioyhteydet päämajaan menetetään ja sen tulkitaan johtuvan vihollisen hyökkäyksestä.

Löyhän kiinteyden instituutioissa on paljon resilienssiä, eli kykyä kestää viiveitä. Postilaitos kestää joulukorttiruuhkat ilman ongelmia, samoin yliopisto kestää viiveitä vaikkapa rekisteröitymisessä lukukausille. Se mikä nämä kaksi ääripäätä erottaa, on niiden lineaarisuus versus kompleksisuus. Postin toimintaprosessit ovat hyvin byrokraattisia ja yllättävät vuorovaikutukset prosesseissa ovat rajautuneita lähinnä lakkoihin, tai vaikkapa toimitilojen onnettomuuksiin, joita vastaan on kuitenkin mahdollista suojautua. Yliopistoissa sen sijaan vuorovaikutukset ovat kompleksia, opetuksen laatu, tutkimustoiminta, valmistuvien opiskelijoiden määrät, rahoitus jne.

Ylempänä horisontaalisella asteikolla on tiukan kiinnittyneisyyden instituutiot. Näissä prosessit ovat tarkasti määriteltyjä, vikoihin on reagoitava välittömästi, aikaa ja marginaaleja ei ole juurikaan. Padot ja ydinvoimalat eroavat sen sijaan niiden prosessien lineraarisuudessa ja kompleksisuudessa. Patojen toiminnassa on vähemmän muuttujia, kun taas ydinvoimassa muuttujat ovat niin lukuisia, että systeemionnettomuuksien mahdollisuus syntyy. Seuraavaksi muutamia tapauksia, joita Perrow kirjassaan esittelee.


Esimerkkejä systeemionnettomuuksista

Case 1: Three Mile Island 1979

Kakkosreaktori oli ollut käytössä alle vuoden, kun tapahtumaketju johti sen sydämen osittaiseen sulamiseen. Onnettomuus on kenties historian tutkituin onnettomuus ainakin organisaation toiminnan osalta, siitä on kirjoitettu kymmeniä kirjoja ja satoja artikkeleita. Onnettomuus alkoi jäähdytysjärjestelmän pettämisestä. Hätäjärjestelmä käynnistyi, mutta sen putkiston venttiili oli jätetty sulkuasentoon muutamaa päivää aiemmin. Syyllistä venttiilin sulkemiseen ei saatu koskaan selville tutkimuksista huolimatta. Kahdeksan minuutin kuluttua onnettomuuden alkamisesta venttiilin sulku huomattiin, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua, jäähdyttävä vesi oli loppunut reaktorista ja paine sisällä alkoi kasvamaan. Painetta voitiin kuitenkin laskea vielä erillisen venttiilin kautta, ja näin tehtiin, venttiilin piti kuitenkin sulkeutua, kun ylimääräinen paine oli poistettu. Varaventtiili ei kuitenkaan enää sulkeutunut, kenties aiempien virheellisten tapahtumien seurauksena, mutta valvomon ilmoitustaululla venttiilin status näytti suljettua, ilmeisesti koska järjestelmä oli suorittanut toiminnon sen sulkemiseksi, joka riitti järjestelmälle. Vasta kahden tunnin päästä uusi vuoropäällikkö tarkasti todellisen tilanteen. Venttiili suljettiin hätätoimilla, joka johti reilun 30 tunnin kuluttua tilanteen normalisoitumiseen.
Three Mile Island

Sitä ennen, valvomon ollessa tietämätön varaventtiilin aukiolosta, viimeinen hätäjärjestelmä (HPI - high pressure injection), joka syötti korkealla paineella jäähdytysvettä reaktoriin, aktivoitui. Henkilökunta kuitenkin sulki HPI:n, koska sen syttymissyytä ei ymmärretty ja kyseessä oli reaktorin rakenteelle mahdollisesti haitallinen tilanne. Uhka sydämen paljastumiselle ja radioaktiiviselle vuodolle oli nyt syntynyt. Tilanne alkoi muuttua kaoottiseksi valvomossa; suuri osa noin 1600 hätävalosta paloi tai vilkkui, päähälyytys soi eikä sitä voitu sammuttaa, sillä samalla olisi estetty eräiden muiden hätäviestin läpitulo. Tietokone alkoi hidastua valtavasta tietomäärästä, tieto hätäventtiilin aukiolosta tuli printattuna vasta muutama tunti onnettomuuden jälkeen. Valvomossa oli jo yli 40 eksperttiä ja puhelimet soivat jatkuvasti. Myöhemmin laitoksessa tapahtui vielä pieni räjähdys, sillä prosessissa oli päässyt syntymään vetyä, joka räjähti kipinästä. Vahingot jäivät lopulta onneksi melko pieniksi. Radioaktiivista materiaalia pääsi vuotamaan jonkin verran voimalan ulkopuolelle, sekä kaasuina (myös onnettomuuden jälkeisinä päivinä vedyn ja hapen poiston yhteydessä, että jäähdytysvedessä vieressä virtaavaan jokeen, mutta täyttä reaktorin sulamista ei tapahtunut. Siivoustyöt kestivät aina vuoteen 1993 asti, eikä reaktoria koskaan enää otettu käyttöön. Yhdysvalloissa ei ole onnettomuuden jälkeen rakennettu uusia ydinvoimaloita.



Englannin Flixboroughissa tapahtuneen kemikaalitehtaan räjähdyksen tapahtumat alkoivat jo kuukausia aiemmin. Tehdas valmisti nailonissa tarvittavaa raaka-ainetta caprolactamia, jonka prosessi on energiaintensiviinen ja vaatii korkeita lämpötiloja tehtaan reaktoreissa. Maaliskuussa 1974, eräs tehtaan kuudesta reaktoreista vuosi, jolloin koko tehdas ajettiin alas ja jopa parimetrinen halkeama löytyi tuosta vuotaneesta reaktorista. Tuotantopaineiden alla tehtaan johto päätti ohittaa viallisen reaktorin nro 5, rakentamalla uudet tilapäiset putkistot 4 ja 6 reaktorien välille. Putkityöt tehtiin parissa päivässä kiireellisenä työnä sen enempää suunnittelematta, tai ajattelematta prosessia laajemmin. Uusi putkisto testattiin paineistamalla vuotojen varalta, joita löytyi, korjattiin ja tuotanto päästiin taas aloittamaan. Ratkaisu näytti toimivan, ja tehdas oli tuotannossa huhti-toukokuun. Toukokuun viimeisenä päivänä vuotoja esiintyi jälleen, ne korjattiin ja tuotanto jatkui, kunnes kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuotoja havaittiin jälleen, mutta kipinäturvalliset työkalut olivat lukittuina, eikä niitä saatu lauantaina käyttöön. Ei ole täysin selvää, mikä lopulta johti 28 kuollutta ja noin sata loukkaantunutta vaatineeseen räjähdykseen, joka vaurioitti 1800 rakennusta tällä syrjäisellä seudulla, koska koko tehdas tuhoutui. Vahvin teoria on, että ohitusputkisto oli pettänyt, josta oli vapautunut kaasuja, jotka vetyuuni lopulta sytytti. Perrow huomioi kuitenkin, että tehtaan prosesseissa oli ennen räjähdystä ollut lukuisia anomalioita, normaaliprosessin verrattuna, joten pelkän putken vuotaminen ei ole täydellinen selitys onnettomuudelle.


3) Case laivan kapteeni

Theodore Gericault Medusan lautta (1819)
Merialusten kapteenit ovat aina viime aikoihin asti nauttineet poikkeuksellista asemaa; heillä on usein täydellinen valta järjestelmänsä toiminnassa. Laiva on yhden miehen kontrolloitavissa oleva kokonaisuus, miehistö ei usein ole iso, joten kapteenilla on mahdollisuudet kontrolloida kokonaisuutta. Tällä on valitettvasti ollut osansa lukuisissa onnettomuuksissa, jotka ovat usein jopa järjettömiä onnettomuustutkijoiden näkökulmasta, hyvänä esimerkkinä vaikkapa klassinen Medusen haaksirikko 1816, joka johtui epäpätevästä ja jatkuvasti juovuksissa olleesta kapteenista. Toinen tapaus oli HMS Victorian uppoaminen 1893, osana brittiläinen Välimeren laivaston saapumista satamaan Libanonissa, jossa kapteenin tuhoisille järjestäytymiskäskyille muodostelman suhteen ei löytynyt estäjiä. Myös RMS Titanicin kuuluisa onnettomuus, jossa kapteeni ajoi ylimielisesti täyttä vauhtia alueella, jolla tiedettiin olevan jäävuoria. 


4) Case Lake Peigneur 1980

Lake Peigneur täyttymässä merivedellä.
Voi kuulostaa uskomattomalta, mutta toisistaan riippumattomat teolliset järjestelmät ovat onnistuneet imemään kokonaisen järven kuivaksi, ja muuttamaan sen makean veden järvestä suolaiseksi. Erikoinen tapaus sattui vuonna 1980 Lousianan osavaltiossa sijaitsevassa Peigneurin järvellä. Öljy-yhtiö Texaco harjoitti järvellä kokeellista öljynporausta, mutta yhtäkkiä noin 400 metrin syyvyyteen yltänyt pora alkoi käyttäytyä oudolla tavalla, se pomppi ylös alas. Tunnin kuluttua miehistö jätti lautan, joka oli pahasti kallistunut. Seuraavaksi tapahtui kuitenkin jotain jota kukaan ei olettanut; lautta upposi kokonaan, vaikka vettä piti olla lautan kohdalla vain 1-2 metriä. Alkoi tapahtuma, joka kuivatti koko järven ja käänsi siitä mereen virranneen noin 20km pitkän joen virtauksen päinvastaiseksi. Pora oli osunut järven alla ristenneeseen valtavan suolakaivoksen haaratunneliin, joka alkoi täyttyä järven vedellä. Koko järvi ja sen rannoilla olevat maa-alueet imeytyivät pyörteeseen. Järvi alkoi täyttyä merivedellä, joka virtasi jopa 50m korkean vesiputouksen (Lousianan osavaltion historian suurin vesiputous) kautta Peigneuriin. Onnettomuudessa ei menetetty hyvän onnen ansiosta yhtään ihmishenkeä, mutta vahingot nousivat satoihin miljooniin. Texaco ja kaivosyhtiö eivät olleet kommunikoineet riittävän hyvin toistensa tekemisistä alueella.


5) Case NORAD

Kompleksiset teknologiset järjestelmät vastaavat nykyisin myös ydinsodan uhkaan vastaamisesta. Yhdysvaltain kalliovuoriin louhituissa luolissa toimii tähän uhkaan keskittynyt organisaatio North American Aerospace Defense Command. Se tarkkailee ilmatilassa tapahtuvia häiriöitä, ja hälyytys käynnistyy tietyn kynnyksen ylityttyä. Marraskuussa 1979 sen tietokoneet alkoivat hälyyttää Neuvostoliiton ydinasehyökkäyksen varalta. Järjestelmä näytti laajamittaisen hyökkäyksen tulevan sekä maatukikohdista, että merialuksista ja tieto näkyi samanaikaisesti aina Pentagonissa, sekä Hawaijilla. Tuhannet ohjukset asetettiin heti tason yksin hätätilaan, lentokoneita lähti tukikohdista. Kuuden minuutin päästä hälytys todettiin virheelliseksi. Arvioitu toiminta-aika on kuitenkin vain kahdeksan minuuttia. Syyksi selvisi harjoitusohjelman joutuminen järjestelmään, siten että hyökkäys näytti toisaalta liian tutulta, mutta silti paniikki ehti syntyä.

Seuraavana vuonna hälytys näytti kahden ohjuksen laukaistun Meksikonlahdelta, ja B-52 pommikoneet käynnistivät moottorinsa, valmiina aloittamaan kostolentonsa kohti Neuvostoliittoa. Hälytys todettiin aiheettomaksi, ja episodi kesti vain kolme minuuttia, mutta siinä ajassa Honolulun tukikohdasta oli jo ehditty lähettää B-52 pommikoneet ilmaan. NORAD:n tapauksissa onni onnettomuudessa on ollut se, että uhka on pitänyt varmistaa useista toisistaan riippumattomista järjestelmistä, kuten sateliiteistä ja tutkista. Viallisia hälytyksiä alettiin tutkimaan, ja lopulta selvisi, että eräs mikropiiri (arvo alle dollarin) tietokonejärjestelmässä lähetti signaalia jonka tarkoitus oli osoittaa yhteyden olevan kunnossa, mutta jostain syystä signaalissa oli samoja elementtejä, kuin ohjuksista kertovissa signaaleissa. Spekulaatioita voidaan kuitenkin esittää siitä, miltä toiminta on näyttänyt esimerkiksi vihollisen näkökulmasta (ohjussiilojen avaukset, pommikoneiden yhtäaikaiset nousut jne. Lisäksi tietenkin useamman systeemin yhtäaikainen virhetila voisi teoriassa olla mahdollinen. Aikarajoitukset ovat äärimmäisen tiukkoja NORADI:n suorittamissa operaatioissa.


Lopuksi

Perrow'n mukaan tyypillinen käyttäytymismalli systeemionnettomuuksissa on seuraavanlainen:

1) alkuperäinen epävarmuus siitä, mikä meni itseassa vikaan
2) viat ovat piilossa, jopa piilotettuina
3) de minimus –tyyppisen syyn etsiminen, sillä de maximus –syy on ymmärtämisen ulkopuolella
4) yritys pitää tuotanto käynnissä mikäli vain mahdollista
5) epäluottamus joihinkin instrumentteihin, koska niiden tiedetään pettävän
6) toisaalta yliluottamus laitteisiin ja varajärjestelmiin perustuen normaalisti sujuvaan prosessiin
7) de minumus hypoteesia pyritään vahvistamaan kaikella uudella tiedolla
8)  vaativat aikarajoitukset
9) merkittävien toimien seuraukset vaikuttavat tuleviin vaihtoehtoihin, kuten yksittäisen alajärjestelmän sulkeminen, joka estää sen uudelleenkäynnistyksen myöhemmin



Lähde: Perrow, Charles (1984) Normal Accidents - Living with High-Risk Technologies. Basics Books Inc., Publishers.



torstai 2. huhtikuuta 2015

Maailmantalouden Minotauros

Eräs viime vuoden mielenkiintoisimmista suomeksi käännetyistä talouskirjoista oli kreikkalaisen taloustietelijän Yanis Varoufakisin Maailmantalouden Minotauros. Tätä mielenkiintoa lisäsi tammikuussa 2015 se, että kirjoittaja valittiin Kreikan uudeksi valtiovarainministeriksi vasemmistolaisen Syriza-puolueen vaalivoiton myötä. Seuraavassa lyhyt tiivistelmä kirjasta.


Minotauros
Lienee paikallaan aloittaa Minotauroksesta. Kyseessä on siis antiikin kreikkalaisen taruston hirviö, joka oli härän ja ihmisen sekoitus, se eli teljettynä labyrintissä Kreetan saarella ja pystyi syömään pelkästään ihmisen lihaa, joten sille uhrattiin joka yhdeksäs vuosi 14 nuorta ateenalaista. Järjestely oli seurausta minolaisen kulttuurin ylivallasta, ja Ateena suostui siihen välttääkseen sotilaallisen yhteenoton Kreetan ja sitä hallinneen kuninkaan Minoksen kanssa. Tämä oli ateenalaisille raskas ja vastenmielinen asiantila, mutta auttoi pitämään järjestyksen yllä. Lopulta kuitenkin Ateenan kunininkaan ottopoika Theseus saapui saarelle, sai häneen rakastuneelta Minoksen tyttäreltä lankakerän jonka avulla ei eksynyt labyrinttiin, ja lopulta surmasi Minotauroksen ja päätti alistuksen. 

Varoufakis kääntää kirjassaan tämä tarinan vastaamaan sitä maailmantalouden tilaa, joka vallitsi vuosien 1971 ja 2008 välillä. Tuona aikana hän katsoo maailmantaloudessa eläneen eräänlaisen Minotauroksen, joka piti globaalin rahajärjestelmän eri maiden ali- ja ylijäämineen kasassa, siitä huolimatta että tuo järjestelmä hyödyttikin eniten Yhdysvaltojen talouspoliittista eliittiä. Tuo Minotauros oli siis Yhdysvallat ja etenkin sen finanssikeskittymä Wall Street. Nyt kun hirviö näyttää olevan kuollut, on tasapaino kadonnut maailmantaloudesta. Tasapainottomassa maailmantaloudessa ei taantumalle ja yhä sekavammaksi käyvälle kansainväliselle politiikalle näy loppua.


Maailma ennen vuotta 2008

Varoufakis ei luonnollisesti käy taloushistoriaa, kuin pintapuoleisesti lävitse, mutta hypoteesinsa kannalta hän poimii historiasta olennaisimmat tapahtumat ja ketjut, jotka johtivat Minotauroksen syntymään. Ensinnäkin kysymys maailmantaloudesta ja kansantaloudeltaan ylijäämäisistä maista on vanha. Maailmassa on lukuisia alueita, maita ja maiden sisäisiä alueita, joiden kauppa on epätasapainossa. Esimerkiksi entisen Länsi-Saksan osavaltiot myyvät enemmän Itä-Saksaan, kuin ostavat sieltä, Lontoo on ylijäämäinen verrattuna moniin maakuntiin, samoin Kalifornia on ylijäämäinen siinä, missä Arizona alijäämäinen jne. Nämä suhteet ovat pysyviä asiantiloja, jotka johtuvat monista tekijöistä, eivät pelkästään ahkeruudesta tai laiskuudesta, kuten monilla ihmisillä on tapana tulkita. Siksi kysymys ylijäämien kierrättämisestä on avain maailmantalouden ongelmiin, ainakin Varoufakisin mukaan.

Seuraavaksi tuleekin kysymys, miten ongelmaa jossa toinen maa tai alue jatkuvasti kerää ylijäämää, siinä missä toinen jää alijäämäiseksi? Ratkaisuja kierrätysmekanismiin on pääasiassa kaksi: joko ylijäämämaista siirretään varallisuutta verotuksen kaltaisella järjestelyllä, tai sitten ylijäämämaa investoi ylijäämänsä alijäämäiseen maahan. Muita teoriassa mahdollisia ratkaisuja olisi tietenkin esimerkiksi se, että saksalaiset matkustaisivat vuosittain Etelä-Eurooppaan tuhlaamaan rahansa. Mutta näin ei tietenkään todellisuudessa tule koskaan tapahtumaan. Varoufakisin mielestä jälkimmäinen on huomattavasti toimivampi, mutta yhteisvaluutta-alueella on toki myös mahdollisuus käyttää ensimmäistä. Joka tapauksessa jonkilainen kierrätysmekanismi täytyy olla olemassa, jotta kokonaisuus saadaan pidettyä kasassa. 

Suuren laman ja toisen maailmansodan jälkeen taloustietelijöillä oli käsitys tästä ongelmasta, ja sitä varten järjestettiinkin kuuluisa Bretton Woodsin -konferenssi, jossa sovittiin sodan jälkeisen maailman pelisäännöistä. Kuuluisa taloustieteilijä John Maynard Keynes vaati näissä neuvotteluissa kansainvälisiä instituutioita ja jopa maailmanvaluuttaa bancoria perustettavaksi, mutta lopulta tämä ei maailman kiistattomaksi suurvallaksi sodan stimuloimana nousseelle USA:lle käynyt. Silti amerikkalaisetkin tiedostivat kierrätysmekanismin tärkeyden ja heidän järjestelmässään ylijäämäinen USA sitoutuikin investoimaan muualle maailmaan keräämäänsä varantoa. Erityisesti nämä investoinnit konkretisoituivat Marshall-avussa, sekä Japaniin tehtyinä suurina investointeina etenkin Korean sodan alettua. Systeemi toimi ja maailma saatiin nopeasti ylös sodan tuhoista.

Valitettavasti Yhdysvaltojen asema tarjosi sille tiettyjä etuja velkaantumisen suhteen, joita se ei kyennyt olemaan käyttämättä. Bretton Woods -järjestelmässä dollari oli sidottuna kultakantaan, joten mitä tahansa dollareita voitiin vaihtaa kullaksi kiinnitetyllä kurssilla tarvittaessa. 1960-luvulla USA ajautui kalliisiin sotiin, sekä sosiaalisiin ohjelmiin ja käytti surutta hyväkseen mahdollisuutta painaa dollareita näiden kustantamiseen. 1971 tietty raja alkoi ylittyä ja Ranska sekä Iso-Britannia vaatia USA:n Fort Knoxin kultavarannoista kultaa vastineeksi dollareilleen. Ranska jopa lähetti sotalaivan matkaan, jonka tarkoituksena oli tuoda kultaa takaisin Ranskaan. Tässä kohdin USA:n presidentin Richard Nixonin oli irrotettava dollari kultakannasta.


Lopun alku

Minotauroksen kuolema

Tästä alkoi Varoufakisin kuvaama Minotauroksen synty. USA muutti täysin maailmantalouden kierrätysmekanismin toiminnan: nyt maailmalta alkoi virrata pääomia USA:n alijäämiä kattamaan. Alijäämiä oli kaksi, sekä budjettialijäämät, että kauppataseen alijäämä. Miten ihmeessä muut maat sitten suostuivat tähän järjestelyyn? Ensinnäkin Yhdysvalloissa oli edelleen maailman suurin keskiluokka ja sen takaama kysyntä muun maailman tuotteille, toiseksi dollari oli maailman reservivaluutan asemassa edelleen, kaikki raaka-ainekauppa käytiin ja käydään edelleen dollareissa. Lisäksi Yhdysvalloissa työvoiman tuottavuuden ja palkkojen kehityksen yhtäaikainen nousu erotettiin, palkat eivät enää nousseet vaikka tuottavuus niin teki. Tämä ero korvattiin velalla. Wall Streetille suuntautuneet pääomavirrat muutettiin yksityiksi, yritys ja julkislainoiksi. Keskiluokan ostovoima siis säilyi, vaikka palkat eivät enää nousseet. Yhdysvaltalaisten yritysten kyky luoda voittoa kasvoi valtavasti, lisäten edelleen kansainvälistä pääomavirtaa Wall Streetille.

Yhdysvalloista oli siis tullut koko maailman kuluttaja, joka piti kulutuksellaan yllä maailmantaloutta. Ongelma pysyi piilossa, koska alijäämät palautuivat jälleen Yhdysvaltojen finanssisektorille. USA:lla oli jälleen eräänlainen yletön etu puolellaan ja tätä etua Wall Streetin finanssikeskittymä alkoikin käyttää hyväkseen yhä röyhkeämmin. Mitä erilaisempia finanssituotteita alettiin keksiä, kuten CDO-ja CDS -johdannaisia. Polittiset tuulet kääntyivät myös ja nyt uusliberaalit Ronald Reaganin johdolla pyrkivät poistamaan kaiken sääntelyn ja rajoitukset finanssisektorin tieltä. Tämä oli luonteva selviytymisstrategia Yhdysvaltojen uuden roolin näkökulmasta. Loppu on historiaa, joka muistetaan vuodesta 2008 ja finanssisektorin romahduksesta näiden johdannaisten lauetessa. Tiivistettynä siis USA ei kyennyt hoitamaan rooliaan maailmantalouden järjestäjänä ilman tuohon asemaan liittyvien etujen röyhkeää hyväksikäyttöä.


Ylijäämien kierrätysmekanismi Minotauros aikakaudella. Varoufakis (2014, 242)

Euroopassa taas Saksa on saavuttanut eräänlaisen Minotauros-aseman, samanlaisen kuin Yhdysvalloilla oli ennen vuotta 1971. Se on voimakkaasti ylijäämäinen verrattuna muuhun rahaliittoon, joka on suuri syy eurokriisin taustalla. Saksa ei ole hyväksynyt toistaiseksi mitään kierrätysmekanismia euroalueen sisällä. Varoufakisin mukaan tämä tekee eurosta luonteeltaan kestämättömän rahaliiton.


Maailma vuoden 2008 jälkeen

Varoufakis käsittelee kirjassaan laajasti finanssikriisin eri vaiheita, mutta niihin ei tässä kirjoituksessa ole tarkoitus pureutua. Olennaista on, että vanha järjestelmä on nyt mennyttä. Minotauros kuoli vuonna 2008, sen jälkeen järjestelmä ei ole enää käynnistynyt. Olennainen kysymys onkin, mitä seuraavaksi tapahtuu? Miten maailman ylijäämien kierrätys toimii jatkossa? Varoufakis esittää muutamia vaihtoehtoisia tulevaisuusskenaarioita.

Yksi olisi se, että Kiina ottaisi roolin uutena Minotauroksena, tosin tähän hän ei itse usko, sillä Kiinan kysyntä ei riitä tuohon rooliin. Yksi vaihtoehto voisi olla nousevien talouksien, ns. BRICS-maiden uudenlaiset yhteistyöstä syntyvät instituutiot. Näihinkin Varoufakis suhtautuu kriittisesti, sillä vaikka kehittyneet maat ovatkin menettäneet asemansa maailmantaloudellisessa pelissä, niillä on silti edelleen suuri sotilaallinen ja institutionaalinen valta maailmassa.

Kolmantena vaihtoehtona hän näkee Yhdysvaltojen ja Euroopan heräämisen tilanteeseen ja uudenlaisen kierrätysmekanismin suunnitelemisen IMF:n ja Maailmanpankin kautta. Kaikista vaihtoehdoista helpoin olisi kuitenkin Varoufakisin mielestä Yhdysvaltojen suunnanmuutos, jossa se hyväksyisi aiemman Minotauros -asemansa menneeksi ja astuisi ottamaan johtavan roolin maailman historiassa. Mikäli mikään näistä ei toteudu, ei nähtävissä ole tietä ulos nykyisestä umpikujasta.

Suomikin kärsii vientinsä kanssa juuri Minotauroksen romahduksesta. Kansainvälinen kysyntä on ollut heikkoa talouskriisin alun jälkeen ja vientivetoinen taloutemme on suurissa ongelmissa. Suomen rooli on olla maailmantaloudessa ylijäämämaa, vaihtoehtoa ei ole. Suomen kannalta olisikin olennaista, että maailmantalouteen syntyisi uusi tasapainotila.


Lopuksi

Se mikä tekee niin Yanis Varoufakisin, kuin toisaalta Thomas Pikettyn viime aikaisista menestyskirjoista niin onnistuneita, on niiden systeemiajattelu. Ne pyrkivät luomaan systeemitasoisia näkemyksiä käsittelemiinsä ongelmiin. Ne eivät tyydy pieniin irrallisiin, reduktionistisiin johtopäätöksiin, joiden arvo on nykyisessä maailmassamme melko alhainen. Ne paljastavat systeemitasoisia ongelmia talouskriisin taustalta, joille poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat eivät näytä ainakaan vielä aukaisevan silmiään.

Monet nykyisistä ongelmistamme johtuvat näiden epäterveiden rakenteiden olemassaolosta, ne ovat niiden oireita. Minotauros-hypoteesi on erinomainen ja kansantajuinen tiivistys maailmantalouden suuresta pelistä, jossa toiset ovat ylijäämäisiä ja toiset alijäämäisiä. Uusliberaalin taloustieteen haittana onkin ollut sen pyrkimys siivota viimeisten vuosikymmenten aikana nämä fundamentaaliset ongelmat (mm. pääoma, ylijäämien kierrätys) pois tieltä ja keskittyä oman ideologiansa pönkittämiseen yhteiskunnassa korostamalla siihen sopivia teorioita. Mutta perustavaa laatua olevat ongelmat eivät vain katoa mihinkään, ennemmin tai myöhemmin ne löytyvät taas edestämme.


Lähde: 

Varoufakis, Yanis (2014) Maailmantalouden Minotauros. Tampere: Vastapaino.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Talous vastaan ilmasto? - Katsaus Naomi Kleinin kirjaan This Changes Everything



Maapallo ei ole vankimme, potilaamme, koneemme tai etenkään vihollisemme. Se on meidän koko maailmamme. Ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole maailman korjaaminen, se on meidän itsemme korjaaminen.

- Naomi Klein






Kanadalaisen kirjailijan ja toimittajan Naomi Kleinin uusin teos on lähes tiiliskiven paksuinen, lähes 500 sivuinen hätähuuto ilmastonmuutoksen vastaisten toimien kiireellisyydestä. En ole tässä blogissa juurikaan käsitellyt ilmastonmuutosta, koska olen katsonut muiden ongelmien olevan vielä akuutimpia huomion kohteita. This Changes Everythingin lukeminen onkin jonkinlainen nostalginen kokemus: "ai niin, ilmastonmuutoskin oli tosiaan olemassa". Viimeisen seitsemän vuoden aikana se on todella jäänyt taustalle julkisessa keskustelussa, koska talouskasvun uudelleenkäynnistäminen on ottanut paikkansa prioriteettilistan kärjessä. Klein esittelee mielipidemittauksia, joissa laskeva trendi ilmastonmuutokseen "uskomisessa" on ollut syöksyssä talouskriisin jälkeisellä aikakaudella. Vielä vuonna 2007 amerikkalaisista 71 % piti ilmastonmuutosta ihmisen aiheuttamana, vuonna 2011 lukema oli pudonnut vain 44 %:iin. Samanlainen kehitys on ollut myös muissa länsimaissa. Kehitys on mielenkiintoinen, koska tiedemaailmassa mitään merkittävää paradigman muutosta ei ole tapahtunut.

Ilmastonmuutos on aiheena jopa pitkästyttävä, koska sitä tukeva tieteellinen todistusaineisto on niin järisyttävän vahva (noin 97 % ilmastotieteilijöistä pitää ilmastonmuutosta ihmisestä johtuvana)  ja se on saanut osakseen niin paljon huomiota, että kyse ei ole mistään mysteeristä, vaan tylsästä faktasta. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on pohtia, miksi ihmeessä ihmiset eivät tee asialle mitään? Klein tarjoaa tähän kysymykseen vastauksia. Miksi kaksi prosessia: ilmasto- ja vapaakauppaneuvottelut ovat olleet kuin yö ja päivä? Siinä missä kaupan vapautuminen erilaisten kauppasopimusten muodossa on kulkenut voitosta voittoon (NAFTA, AFTA, SAFTA, kohta TTIP?), ilmastonmuutosneuvottelut ovat aiheuttaneet vain lisää päästöjä, kun tuhannet neuvottelijat ovat lennelleet turhaan ympäri maapalloa.

Globaalien markkinoiden vapauttaminen, prosessi joka on saatu aikaan vapauttamalla ennennäkemättömiä määriä fossiilisia polttoaineita maan kuoresta, on myös dramaattisesti nopeuttanut napajäiden vapautumista olemassaolostaan. 
- Naomi Klein

Kleinin kirja pureutuu liberaalin markkinatalouden ja kapitalismin osallisuuteen ilmastonmuutoksessa. Tämä on paitsioon jäänyt näkökulma ja on paikallaan kyseenalaistaa vuosikymmenten epäonnistumisten jälkeen, voidaanko nykyinen talousjärjestelmä koskaan saada sellaiseksi, ettei se tuhoaisi pidemmän tähtäimen elinmahdollisuuksia maapallolla. Pitkä tähtäin ei itseasiassa edes enää ole kovin pitkä, sillä kehitys on niin nopeaa, että mikäli mitään ei tehdä, tulee suurin osa tällä hetkellä elossa olevista kokemaan seuraukset. Osa kokee niitä jo esimerkiksi hirmumyrskyjen nousevien tuhovaikutusten muodossa. Lienee perusteltua sanoa, että ainakin enemmistö ihmisistä uskoo ilmastonmuutoksen olevan ratkaistavissa nykyisillä työkaluilla, kuten kansainvälisillä sopimuksilla ja markkinatalouden mekanismeilla, päästökaupalla ja jopa yhteismaan ongelman ratkaisemisella siten, että kaikki ilmaa myöten yksityistettäisiin. Jopa valtaosa vihreistä, jotka ovat Suomessa eniten kunnostautuneet ilmastonmuutoksen esilletuojina, vaikuttaa olevan markkinalähtöisen ratkaisun kannalla. Mutta mitä jos ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ennen vaarallista lämpötilannousua ei yksinkertaisesti ole sovitettavissa yhteen nykyisen vapaan markkinatalouden ja kapitalismin kanssa? Mitä jos valinta on tehtävä jomman kumman välillä?

Juuri tähän dilemmaan Naomi Klein iskee sanaisan miekkansa ja syvälle. Toinen asia, jonka Klein tuo esille on se, että ilmastonmuutokselle olisi tälläkin hetkellä tehtävissä radikaaleja toimenpiteitä, jos niin haluttaisiin. Kiire alkaa olemaan ilmeinen, sillä esimerkiksi IEA (Internationa Energy Agency) pääekonomistin Fatih Birolin mukaan kahden asteen tuhoisaan nousuun on nykyisellä kulutustahdilla aikaa kolme vuotta. Siis jo 2017 ilmakehässä on niin paljon hiilidioksidia, että ilmastosysteemi voi ajautua ns. keikahduspisteeseen (tipping point), jolloin sen toiminta muuttuu ennalta-arvaamattomaksi. Systeemitieteessä tällaisiin radikaaleihin tasapainotilojen heilahduksiin suhtaudutaan mitä suurimmalla vakavuudella, koska systeemin siirtyessä uuteen tilaansa mitään ei oikeastaan voida ennustaa tai arvioida. Ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, mitä uusi tasapainotila voisi olla. Suurin pelko on, että sivilisaation toiminta ei olisi enää mahdollista tuossa uudessa tilassa. Tähän ei vaadittaisi mitään muuta kuin se, että viljelystä tulisi mahdotonta suurimmassa osassa planeettaa.  


Voidaanko ilmastonmuutos pysäyttää?

Mikäli kahden asteen rajan sisällä haluttaisiin pysyä, täytyisi kehittyneissä maissa leikata päästöjä 8-10 % vuodessa. Tällainen leikkaaminen on täysin mahdotonta vapaassa markkinataloudessa. YK:n ilmastoasioiden korkein virkamies Yvo De Boer totesikin jo 2009, että ainoa keino pysyä kahden asteen tavoitteessa olisi laittaa talous "pois päältä" välittömästi. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti siihen kuuluneissa maissa vuosittaisen 5 %:n päästövähennyksen noin vuosikymmenen aikana. Historian suurin talouskriisi, suuri lama aiheutti tarvittavan 10 % päästöjen alentumisen muutamana peräkkäisenä vuotena. Kun miettii miten paljon kärsimystä molempiin historian tapahtumiin liittyy, ei niitä kaiketi voi kukaan ei-sosiopaatti toivoa. Mutta nykyisessä järjestelmässä ainoa ratkaisu ilmastokriisin välttämiseen olisi valtava talouskriisi, joka vieläpä kestäisi kauan. Ei kuulosta kovinkaan suunnitelmalliselta toiminnalta. Kleinin johtopäätös on: nykyinen talousjärjestelmämme on sodassa planeettamme luonnonjärjestelmiä vastaan. Toisen sääntöjä voi muuttaa, toisen ei. Tuhokapitalismi kuitenkin jatkaa voittokulkuaan päivästä toiseen; kreikkalaisille kerrotaan, että heidän ainoa mahdollisuutensa pois talouskriisistä on öljynporauksen salliminen kauniissa saaristoissaan, kanadalaisille kerrotaan, että ainoa toivo ettei heistä tule kreikkalaisia on ottaa saastuttavat öljyhiekkaesiintymät käyttöön Albertassa. 

Biljoonia dollareita saatiin hetkessä liikkeelle, kun eliitit päättivät julistaa kriisin. Meille kerrottiin, että jos pankkien olisi annettu kaatua, koko talous olisi romahtanut. Kyse oli yhteisestä selviytymisestä, joten rahaa oli löydettävä. Tuossa prosessissa eräät suuret myytit talousjärjestelmämme ytimessä paljastuivat - jos rahaa tarvitaan, sitä on. Muutama vuosi aiemmin, hallitukset ottivat samanlaisen lähestymistavan julkisiin varoihin syyskuun 2001 iskujen jälkeen. Kun kyseeseen tuli poliisi- ja valvontavaltion luominen monissa länsimaissa, budjetit eivät koskaan olleet ongelmana. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan koskaan ole saanut samanlaista kriisihoitoa osakseen johtajiltamme. Tämä huolimatta siitä faktasta, että se sisältää riskin tuhosta, joka on valtavasti kaatuvia pankkeja tai romahtavia rakennuksia suurempaa. 
- Naomi Klein  


Skeptikot

Klein ottaa kirjassaan pitkähköön käsittelyyn ilmastonmuutosskeptikot. Skeptikoiden määrä on ilmastotieteilijöiden keskuudessa poikkeuksellisen pieni. Skeptikot ovatkin usein erilaisten taloudellisten eturyhmien edustajia. Etenkin liberaalit ajatushautomot ovat kunnostautuneet ilmastoskeptismissä. Näiden saama rahoitus on sattuneista syistä suurta. Kritiikissä ei ole mitään väärää, se kuuluu olennaisena osana tieteelliseen yhteisöön ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se mikä ilmastokritiikissä tai -skeptismissä kuitenkin tulee esille on epäjohdonmukaisuus. Ilmastoskeptikot eivät edes yritä muodostaa mitään vastateorioita ilmiöille ja mittaustuloksille, joita ilmastotieteilijät ovat vuosikymmenten aikana keränneet. Skeptikkojen toimintatapa onkin lähinnä yrittää rikkoa keskustelua erilaisilla heitoilla, joita muut skeptikot eivät tue millään tavalla. Jokaisella skeptikolla vaikuttaa olevan oma näkemyksensä siitä, miksi ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttama, mutta mitään vastateoriaa he eivät ole kyenneet rakentamaan, joka selittäisi millään tavalla ilmastossa tapahtuvia muutoksia. "Viinitarhat kukoistivat Englannissa 1500-luvulla", ei ole pätevä argumentti kaikkea viime vuosikymmeninä kerättyä ilmastodataa vastaan. 

Liberaalit tahot suhtautuvat poikkeuksellisen skeptisesti ilmastonmuutokseen. Kleinin mielestä on havaittavissa jopa denialismia. Miksi? Perusongelmana Klein näkee liberaalien hegemonian, joka alkoi 1980-luvulla, keulakuvinaan Ronald Reagan ja Margret Thatcher. Tämän voittokulun, joka käsitti vapaan kaupan valtavan nopean kasvun, julkisen varallisuuden purkamisen ja korporaatioiden vallan kasvun, nähtiin jo lopettaneen historian, kuten Francis Fukuyama kuuluisassa teoksessaan esitti. Ilmastonmuutos on asia, joka ilmeisesti romahduttaa käsityksen historian loppumisesta ja liberaalin markkinatalouden ylivoimaisuudesta. Joillekin ilmastonmuutos ja sen estämiseen liittyvät toimet esittäytyvät kommunismin ja jopa fasismin uudelleentulemisena: toimet, joita vaaditaan olisivat monelle järkyttävä paluu suunnitelmatalouteen. Tätä liberaalit eivät vain yksinkertaisesti voi hyväksyä. Hehän voittivat ideologisen sodan Neuvostoliiton romahtaessa, nyt pitäisi siis myöntää, että ratkaisu oli vain tilapäinen? Ei tule kuuloonkaan. Monet pitävätkin ilmastonmuutosta jopa vasemmiston "troijan hevosena", jonka tarkoituksena on tuhota vapaa markkinatalous.

Kaikesta huolimatta, kulttuuri on kuin nestettä. Se on muuttunut monta kertaa aiemmin ja voi muuttua ikuisesti. Ilmastoskeptisten konfrenssien puhujat ymmärtävät tämän, ja juuri siksi he ovat niin määrätietoisina vastustamassa vuoren kokoista todistusaineistoa, joka todistaa, että heidän maailmankuvansa on uhka elämälle maapallolla. Meidän muiden tehtävänä on saman todistusaineiston perusteella uskoa, että juuri päinvastainen maailmankuva voi olla pelastuksemme. Ilmastoskeptikot ymmärtävät, että kulttuuri voi muuttua nopeasti, koska he itse ovat osa liikettä (liberalismi), joka juuri teki niin. 
- Naomi Klein


Vapaakauppa, NAFTA ja vihreän liikkeen umpikuja

Ilmastosopimukset ja vapaakauppasopimukset ovat siis eläneet omaa elämäänsä, mutta samalla toinen on vaikuttanut toiseen tuhoisalla tavalla. Globaalin vapaakaupan ytimessä on vapaus valmistaa tuotteita siellä missä halvimmalla näin pystytään tekemään. Ilmastosopimusten kannalta taas parasta olisi pyrkiä tuottamaan mahdollisimman paikallisesti, sekä käyttämällä uusiutuvia energiamuotoja. Tämä vähentäisi suurinta osuutta päästöistä: logistiikkaa. Mutta kun nämä kaksi sopimusta asettuvat vastakkain ei voittajasta ole epäselvyyttä, vapaakauppa ei yksinkertaisesti voi hyväksyä paikallistalouksien suosimista, koska juuri tällaisten rajoitteiden kieltäminen on ideologian ytimessä. Useat yritykset aloittaa uusiutuvien energiamuotojen projekteja paikallisesti, ovat kaatuneet siihen, että lainsäädännöllä on estetty paikallistalouksien suosiminen. Monet vihreätkin ovat joustaneet tässä kysymyksessä ja päätyneet hyväksymään tilanteen ajatellen, että on parempi saada aurinkopaneeleita tai tuulivoimaloiden osia edes Kiinasta, kuin että niitä ei saataisi ollenkaan. Uusliberaalin ideologian ytimessä on kuitenkin myös julkisen sektorin purkaminen ja sen varallisuuden tyhjentäminen, jossa se on onnistunutkin menestyksekkäästi. Ongelmana on tämän jälkeen, että tarvittavia investointeja ei voida lopulta edes tehdä rahoituksen puuttuessa. Yritykset, joiden toiminnan rajoitusten purkaminen on ollut uusliberaalien toinen pääkohde, eivät ole kiinnostuneita investoimaan uusiutuviin, koska taloudellista motiivia, eli voitontavoittelun mahdollisuutta ei ole riittävästi verrattuna vanhoihin polttoaineisiin ja infrastruktuuriin. 


Naomi Klein

Vapaakauppa on kiihdyttänyt päästöjä useilla talouden sektoreilla, etenkin logistiikassa ja maataloudessa. Jopa kolmasosa päästöistä johtuu nykyisin maataloudesta ja siihen liittyvästä logistiikasta. Tämän ymmärtää, kun käy selville esimerkiksi miten pitkiä matkoja erilaiset tuotteet matkustavat matkallaan kuluttajien ruokapöytiin. Tämä äärimmäinen tuotannon ja kulutuksen eriytyminen onkin länsimaissa johtanut viime aikoina uskomattomaan harhaluuloon: me pidämme ilmastonmuutoksen pääasiallisina syyllisinä Kiinan ja Intian kaltaisia maita, joihon me ja meidän laatimamme kaupan säännöt ovat tuotannon ajaneet. Länsimaat ovat siis ulkoistaneet likaisen tuotantonsa ja jotkut arvostettavassa asemassa olevat akateemikotkin ovat vetäneet tästä johtopäätöksen, että länsimaat ovat onnistuneet ilmastonmuutostavoitteissaan. Todellisuudessa länsimaiden kuluttajien hiilijalanjälki on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen vuosikymmenen aikana: Kiinan päästöistä lähes puolikkaan arvioitiin vuosien 2002 ja 2008 välillä syntyneen viennistä. Kaiken huipuksi tässä jatkuvassa kansainvälisten korporaatioiden seikkailussa häviäjinä on jo suurin osa ihmisistä tämän talousideologian lähtömaissa (länsimaat),  niissä maissa joihin tuotanto ensin siirrettiin (Korea, Kiina) ja lopulta niissä joihin korporaatiot ovat nyt siirtyneet (Intia, Bangladesh). 

Syy siihen, miksi olemme laittaneet kaikki munat samaan vihreän teknologian ja tehokkuuden koriin, on yksinomaan siinä, että nämä ratkaisut ovat markkinalogiikan sisällä. 
- Naomi Klein

Klein kritisoi ympäristöjärjestöjä, niiden annettua periksi 1990-luvun alussa NAFTA-neuvotteluissa, joita ne ensin yhdessä rintamassa vastustivat. Tästä hän myös katsoo juontuvan nykyisen vihreän liikkeen rappiotilan: vihreät eivät halua mielellään keskustella vapaakaupasta, vaan ovat ottaneet poliittisessa retoriikassaan keskiöön esimerkiksi energiatehokkuuden, teknologian kehityksen etc. Vapaakaupan alkamisen ja päästöräjähdyksen korrelaatio ei mahdu nykyiseen vihreään ajatteluun. Vihreät ovatkin Kleinin näkökulmassa väärällä puolella, mikäli ilmastonmuutokselle halutaan tehdä jotakin. Tämä on mielenkiintoinen havainto kirjasta, ja herättää ajatuksia. Kleinin siteeraamien lähteiden mukaan ainoa keino ulos umpikujasta saattaakin olla uusi degrowth -ajattelu ja ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin tähtäävä suunnitelmatalous, suurine investointeine infrastruktuuriin, kaupunkirakenteisiin, sekä muutoksina verotukseen, tiukentuvana sääntelynä kansainväliseen kauppaan, erityisesti yksityisten suurten yritysten toimintaan.


Ekstraktionismi, ei vain kapitalismi ja markkinatalous


Fakta on se, että sosialistiset valtiot kuluttivat resursseja samalla omistuneisuudella, kuin niiden kapitalistiset kilpakumppanit, ja hylkäsivät jätteensä yhtä vastuuttomasti.

- Naomi Klein


Kleinin mukaan olisi kuitenkin virhe syyttää vain 1980-luvulta alkanutta uusliberalistista vallankumousta ilmastonmuutoksesta - ovathan teollistuneet yhteiskunnat puskeneet päästöjä ilmakehään jo viimeisen 250 vuoden ajan. Molemmilla järjestelmillä (kapitalismi & kommunismi) vaikuttaa olevan piirteenä keskittää valtaa, joko valtion tai suuryritysten käsiin. Joko tuotetaan tuotannon vuoksi, kuten kommunismissa, tai kulutetaan kuluttamisen vuoksi, kuten kapitalismissa. Ongelman perimmäisten syiden etsimisessä täytyykin mennä syvälle länsimaisen kulttuurin ytimeen. Mistä käsitys siitä, että ihminen on maapallon herra ja kontrolloiva mestari oikein lähti? Klein käyttää termiä ekstraktionismi, se on luonteeltaan dominoiva maailmankatsomus, jossa ainoa päämäärä on ottaa maasta se mitä siitä on otettavissa ja siirtyä uusille alueille. Sen vastakohta taas on huolehtiminen, jossa ottamisen lisäksi pidetään myös huoli siitä, että maasta on jatkossakin saatavissa jotain. Klein löytää ekstraktionismin synnyn jo 1600-luvulta, jolloin ensimmäiset filosofit kuten Francis Bacon alkoivat luoda maailmankuvaa siitä, miten ihmisen tulisi tavoitella täyttä herruutta luonnonvoimista. Pitkään kuitenkin luonnonlait rajoittivat näiden näkemysten leviämistä, tehtaat olivat virtaavien jokien varrella, laivat kulkivat tuulten ja merivirtojen ehdoilla jne. James Wattin höyrykone kuitenkin muutti hiljalleen tämän herra-alamainen -suhteen ihmisen eduksi. Uudet koneet alkoivat toimia kivihiilellä ja niiden tuotanto irroittautui luonnon kiertokulun alaisuudesta.

Ekstraktionismissa päämäärä on hyödyntää resurssit tietyltä alueelta, lähettää ne muualle ja sen jälkeen häipyä jättäen siivous muille. Ekstraktionismilla on tuhansien vuosien perinteet. Kautta historian imperiumit ovat hyödyntäneet periferia-alueita keskusten kustannuksella. Tästä Klein esittää käsitteen uhrausalueet (sacrifice zones), ne ovat alueita kaukana hyvinvoivista keskusksista, joita ei oteta mukaan laskuihin ja jotka voidaan uhrata keskuksien hyvinvoinnin eteen. Kolonialistisessa maailmankuvassa uhrausalueilla ei ole merkitystä, koska aina on löydettävissä uusia alueita joille siirtyä. Höyrykoneen avulla teollisuus pystyi alistamaan sekä luonnonvoimat, että työvoiman. Geograafiset esteet poistuivat, tehtaita voitiin siirtää sinne missä työvoima oli halvinta ja resurssit saatavissa. Tämä kehitys on vain voimistunut näihin päiviin asti.


Kivihiili edusti lyhyesti sanottuna totaalista dominanssia molemmista, luonnosta ja toisista ihmisistä. Täydellistä Francis Baconin utopiaa. "Luonto voidaan valloittaa" Watt sanoi, "jos voimme löytää hänen heikot puolensa".

- Naomi Klein

Fossiiliset polttoaineet näyttivätkin vuosisatoja vapauttaneen ihmisen luonnosta. Ne käyttäytyivät juuri siten kuin ihminen halusi, ilman vaihteluita ja yllätyksiä. Mutta viime vuosikymmenten ilmastotiede on paljastanut, että ihmisen ja luonnon välinen suhde ei katkennutkaan, vaan se  toimi enemmänkin viiveellä. Noiden vuosisatojen kumulatiiviset päästöt ovat nyt ovella. Tämä on valtaisa maailmankuvan muutos. Mutta fossiliset polttoaineet kuuluvat maan kamaraan, useiden Kleinin siteeraamien tutkijoiden mukaan niillä on jopa olennaisia rooleja luonnon kiertokululle maankuoressa.


Mystinen ajattelu

Ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi on esitetty lukuisia erilaisia ratkaisuja, joista tietysti suurin osa markkinatalouden logiikan sisällä. Yleisesti ilmastonmuutos on haluttu esittää teknisluontoisena ongelmana, puuttumatta perimmäisiin syihin kuten kulutuskulttuuriin, kaupunkirakenteisiin, teolliseen maanviljelyyn ja globaaliin vaihdantaan. Päästökauppa, johon asetettiin paljon toivoa on osoittautunut epäonnistuneeksi. Miljardöörien, kuten Richard Bransonin, Warren Buffetin ja Bill Gatesin, paljon julkisuutta saaneet hankkeet ja lausunnot ovat osoittautuneet fiaskoiksi riippumatta edes niiden perimmäisistä motiiveista. Branson yritti löytää uutta ihmepolttoainetta Earth Prize -nimisen kilpailun myötä, jossa voittaja olisi kuitannut 25 miljoonaa dollaria.  Buffett ilmoittautui ilmastonmuutokseen vakavasti suhtautuvaksi jo 2007, mutta hänen omistamansa yritykset eivät ole noudattaneet tätä huolta tukevaa politiikkaa. Gates on asettanut toivonsa öljyalan jättiläisten tukemiseen näiden projekteissa puhtaamman energian löytämiseksi, tuloksetta.

Yksi vaarallisimmista mystisen ajattelun tuotoksista on SRM, eli Solar Radiation Management. Tässä ratkaisussa auringon säteilyä vähennettäisiin erilaisilla ilmakehään suihkutettavilla aerosoleilla, jotka toimisivat eräänlaisena peilinä heijastaen lämpöä takaisin avaruuteen. Tämä ajattelu on äärimmäisen vaarallista, koska sen seurauksia on mahdoton ennustaa. Se lisäksi vähentäisi aurinkopaneeleiden tuottoa ja lopulta vain ratkaisisi ilmastonmuutoksen yhtä oiretta (nousevia lämpötiloja) ei perimmäistä syytä. Kleinin mukaan saasteiden aiheuttamaan ongelmaan vastaaminen lisäsaasteilla saattaisi hyvinkin olla vuosisatojen luonnon kontrolloinnin satutarinan traaginen loppu. Puhumme kompleksisista systeemeistä, jotka ovat ihmisen käsityksen ja ymmärryksen ulottumattomissa. Loppuen lopuksi elinkelpoisen tulevaisuuden luominen ei ole rakettitiedettä, se on paljon kompleksisempaa kuin rakettitiede.

Ehkä vaarallisin mystisen ajattelun muoto on kuitenkin planetaarinen kolonialismi. Se tarkoittaa sellaisten ajatusten viljelemistä, joissa ihmiskunta pystyisi ensin käyttämään maapallon resurssit loppuun ja sitten siirtymään toisille planeetoille jatkamaan samaa ekstraktionismia. Tässä maailmankuvassa ei ole merkitystä sillä, että maapallo ajetaan tuhoon. Tämä teknologiauskon viimeinen pesäke ei kenties koskaan tule luovuttamaan uskoaan teknologisiin ratkaisuihin ennen kuin on jo liian myöhäistä. Teknologiauskoon luo säröjä viimeaikaiset onnettomuudet, joihin äärimmäisen monimutkaiset teknologiset järjestelmät ovat meidät ajaneet.


Blockadia

Kirjansa viimeisen luvun Naomi Klein käyttää esittelemään nykyistä tuhokapitalismia vastaan syntynyttä universaalia kansanliikettä, jota hän nimittää Blocadiaksi. Koska uhrausalueet alkavat tulla yhä lähemmäksi entisiä keskuksia, alkaa liikehdintä kasvaa. Talouskriisin seurauksena kurimuksessa olevissa maissa yritetään jatkuvasti aloittaa toinen toistaan likaisempia projekteja energian tai malmien tuottamiseksi, mutta koska näiden vaikutukset tulevat paikallisten kärsittäviksi, on vastarinta ollut kasvavaa. Kreikassa on suurta liikehdintää saaristojen öljynporausta vastaan. Romaniassa ja Englannissa liuskeöljyhankkeita. Kanadassa valokeilassa ovat etenkin Albertan öljyhiekat. USA:ssa liuskekaasu ja erilaiset öljyputket.

Klein nostaa etenkin alkuperäiskansat ja maatalousväestön esille. Nämä ryhmät kokevat ekstraktionismin hinnan ja ovat nousseet sitä vastaan. Ympärille on kerääntynyt liikehdintää myös kaupungeista. Huomattavaa on, että nykyaikaisten viestintämahdollisuuksien vuoksi toiminta on verkostoitunut merkittävästi. Keinoina käytetään ensisijaisesti kansalaisvaikuttamista äänestämisen ja mielenosoitusten muodossa. Lisäksi erilaiset passiiviset toimet, kuten teiden ja rautateiden sulkemiset ihmismassoilla ovat olleet liikkeelle tunnuksenomaista. Klein uskoo, että tämä liikehdintä on vasta alussa ja tulee olemaan ratkaisevassa asemassa sen suhteen, kyetäänkö tuhoisa kehitys vielä estämään vai ei. 


Lopuksi

Klein tarjoilee paljon ajateltavaa kirjansa myötä. Eräs kirjan parhaista anneista on erilaisten ilmiöiden käsitteellistäminen, kuten ekstraktionismi ja uhrausalueet. Uhrausalueet on etenkin erinomainen keksintö, sillä koemme jatkuvasti uhrausalueiden lähestymisen myös Suomessa. Talvivaaran kaltaiset katastrofit kertovat, että elämäntapamme kustannukset eivät enää ole pelkästään kaukaisissa maissa, vaan tulossa lähemmäs. Suosittelen etenkin kirjan kahta ensimmäistä päälukua luettavaksi kaikille ongelmasta kiinnostuneille. Kolmas luku keskittyy lähes pelkästään modernin ympäristöliikkeen syntymiseen ja kehittymiseen, ollen eräällä tavalla oma kokonaisuutensa. Kleinin kirjoitustyyli on provokatiivinen ja jopa demagoginen. Lähdeaineisto on kuitenkin laaja ja monipuolinen, siitä ei kirjaa voi syyttää. Paljon ajatuksia tarjoava teos, joka tekee syvän särön markkinatalouden logiikkaan ilmastonmuutoksen pysäyttämisyrityksissä.


Lähde:

Naomi Klein (2014) This Changes Everything - Capitalism vs. the Climate. Penguin Group.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joseph Tainter - ajatuksia historiasta, yhteiskunnista, kompleksisuudesta ja tulevaisuudesta

Voi kuulostaa erikoiselta, että antropologiaan, arkeologiaan ja historiaan uransa omistaneella professorilla voisi olla jotakin annettavaa meille nykyajan modernien ongelmien kanssa tuskaileville, mutta se saattaa hyvinkin olla harha. Nimittäin amerikkalainen Utahin yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntatieteiden professori Joseph Tainter on hahmo, jonka yli 30 vuoden aikana tekemä tutkimustyö on alkanut nousta nopeasti esille talous-, resurssi-, ja ympäristökriisien jatkuessa. Olen saanut useita kysymyksiä viime vuosien aikana liittyen Tainterin kirjoituksiin, joten tämän tekstin kirjoittaminen tuntui hyödylliseltä ajatukselta. Aluksi on paikallaan huomauttaa, että Tainter ei tarjoa minkäänlaisia ratkaisuja edellämainittuihin ongelmiin, sen sijaan hän pyrkii selittämään niiden perimmäisiä syitä äärimmäisen perusteellisella tavalla. On myös tärkeää yrittää ymmärtää miten ongelmat ovat syntyneet, vaikka ratkaisuja ei olisikaan vielä keksitty. Niiden keksiminen on epäilemättä lähempänä silloin kun tietoisuus nykytilanteesta on mahdollisimman hyvä. 


We don't prepare for the future, basically we verge from crisis to crisis

- Joseph Tainter


The Collapse of Complex Societies

Tainterin tuotannosta ehdottomasti tunnetuin teos on vuonna 1988 ilmestynyt The Collapse of Complex Societies, kompleksisten yhteiskuntien romahdus. Tainter kertoo kirjansa kirjoittamisen syyksi tuskastumisen laajaan, mutta epätäydelliseen kirjallisuuteen yhteiskuntien romahduksesta. Hänen mukaansa universaalia teoriaa siitä, miksi yhteiskunnilla on ollut tapana romahtaa, ei oltu yritetty luoda, joten hän päätti yrittää sellaisen luomista. Tainter piti olennaisena sitä, että hänen teoriansa pyrki luomaan yleismallin siitä, miksi kompleksisen yhteiskunnan romahdus tapahtuu. Hän ei ollut kiinnostunut yksittäisistä tai mystisiksi tulkitsemistaan malleista, joita kirjallisuus oli täynnä. Tainter kritisoi jopa poikkeuksellisen voimakkaasti tunnetuimpia klassikoita, kuten Oswald Spengleriä ja Arnold J. Toynbeetä niiden selitysmallien tieteellisistä puutteista. Tainterin mukaan selitykset, joissa esimerkiksi verrattiin yhteiskunnan elinkaarta ihmisen elinkaareen, olivat luonteeltaan mystisiä, eivät tieteellisiä. Hänen mielestään nämä mallit eivät tarjonneet kunnollista vastausta kysymykseen, miksi yhteiskunnat romahtavat.


Mitä romahdus sitten tarkoittaa? Tainter määrittelee sen äkilliseksi yhteiskunnallisen kompleksisuuden alentumiseksi, joka tarkoittaa erilaisten virtojen (informaatio, resurssit, energia) vähentymistä tai jopa kokonaista pysähtymistä, sekä sosiaalisten roolien (ammattien) vähentymistä. Yhteiskunta menettää rakenteensa ja organisatorisen kykynsä kontrolloida alueellaan olevia ihmisiä, tavaravirtoja, informaatiota jne. Tunnusmerkkeinä tästä on yleensä nälänhätä, infrastruktuurin rapistuminen ja ihmisten maailman "pienentyminen" liikkuvuuden ja tiedon virtojen vähentyessä. Alentunut kompleksisuus näkyy yhteiskuntien kykenemättömyytenä ratkaista niiden eteen tulevia ongelmia, kuten hyökkääviä vihollisia, ympäristökatastrofeja tai sisäisiä ongelmia. Tainterin teorian keskiössä on nimenomaan kompleksisuus, tarkemmin sosiaalinen kompleksisuus ja sen kehitys. Kompleksisuuden käsitteestä tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Yksinkertaistettuna yhteiskunnat kehittyvät kasvattaen samalla kompleksisuuttaan. Kompleksisuus maksaa, joten sitä joudutaan rahoittamaan eri lähteistä. Rooman valtakunnassa rahoittajina toimivat talonpojat ja heidän viljasatonsa. Nykyisessä yhteiskunnassamme rahoittajina ovat pääosin fossiiliset polttoaineet ja ihmistyö enenevässä määrin vain vielä automatisoimattomien prosessien hallinnan osalta.


A society or other institution can be destroyed by the cost of sustaining itself.

– Joseph Tainter


Kompleksisuuden kasvaminen juontuu yhteiskuntien perimmäisestä tarpeesta ratkoa niiden eteen tulevia ongelmia innovaatioiden avulla. Alentuva rajahyöty astuu kuitenkin peliin jossakin kohtaa: uudet ongelmat ja niiden ratkaisut tuottavat entistä vähemmän nettohyötyä yhteiskunnalle, jolloin vaarallinen kehitysvaihe alkaa. Ongelmienratkaisua ei voida lopettaa vapaaehtoisesti, koska se tarkoittaa jo itsessään jonkinlaista romahdusta, joten yhteiskunnat yrittävät viimeiseen asti jatkaa ongelmanratkaisua ja siinä sivussa tietämättään kasvattavat kumulatiivista kompleksisuuttaan, jonka ylläpitäminen maksaa jatkuvasti enemmän. Keino ulos tästä kierteestä on uuden energialähteen tai uusien alueiden valtaaminen, mutta jokainen Tainterin tutkimista yli 20 yhteiskunnasta tai sivilisaatiosta epäonnistui lopulta kompleksisuuden kasvattamisessa ja romahti. Tästä seuraakin joukko olennaisia kysymyksiä. Olemmeko samalla polulla? Miten me eroamme edeltäjistämme? On hyvä muistaa, että jokaisen kulttuurin perimmäisiin arvoihin kuuluu oletus siitä, että olemme erilaisia, parempia kuin muut. Tainterin työ kyseenalaistaa siis erään kulttuurimme kulmakiven, entä jos emme ole erilaisia kuin aiemmat sivilisaatiot?

Sosiaalisen kompleksisuuden rajahyöty vähentyy sen kasvaessa, kunnes muuttuu alenevaksi.



Kompleksisuus - ratkaisu ongelmiin

Tainterin tutkimuksissa kompleksisuus on keskeinen käsite. Kompleksisuus ei ole mikään yksiselitteinen käsite, sillä voidaan tarkoittaa useita eri asioita. Se ei ole synonyymi monimutkaisuuden kanssa, vaikka näin usein väärin tulkitaankin. Kompleksisuus on hallitsematonta ja se elää jatkuvasti, eli on ns. dynaamista. Se on systeemin ominaisuus ja vaatii aina resursseja kehittyäkseen ja pitääkseen itseään yllä. Tainterin käyttämänä kompleksisuus viittaa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka tunnistetaan esimerkiksi ammatillisesta erikoistumisesta, infrastruktuurin kehityksestä, informaatiovirtojen kasvusta ja nopeutumisesta, sekä tietenkin teknologisesta kehityksestä. Kompleksisuuus kasvaa yksinkertaisesta syystä: ihmiset ja meidän muodostamamme ylätasot, yhteiskunnat, ratkaisevat eteensä tulevia ongelmia. Hienostuneempi termi tästä on innovaatiotoiminta.

Käytännössä kaikki ihmisten toiminta on jollakin tasolla syntynyt erilaisesta ongelmanratkaisusta, ja logiikka on selvä. Armeija on vastaus ongelmaan ulkoisesta uhasta, poliisi sisäisestä. Lääketiede on ratkaisu ongelmaan nimeltä sairaus. Koulutus on ratkaisu ongelmiin, joita kouluttamattomuus tuo mukanaan. Jopa hengellinen toiminta, kuten uskonto, on ratkaisu ongelmaan, pelkoon kuoleman jälkeisestä elämästä. Teknologia on kenties helpompi ymmärtää täysin ongelmanratkaisun tuloksena. Kaikki käyttämämme työkalut kirveestä älypuhelimeen ovat olemassa ratkaistakseen jotakin ihmisen keksimää ongelmaa. Ongelmanratkaisun tuloksena syntyy uusia ammatteja. Metsästäjä-keräilijä yhteisössä oli arviolta 10-20 erilaista sosiaalista roolia, kuten parantajat, työkalujen valmistajat jne. Teollisessa yhteiskunnassa on nykyään eri arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia, jopa miljoona erilaista sosiaalista roolia. Ammatillinen erikoistuminen on uskomattomalla tasolla.

Kompleksisuus on välttämätön seuraus edellämainitusta ongelmanratkaisusta. Ongelmien ratkaisu nimittäin kehittyy tietyllä kaavalla: ensin ratkaistaan helpoimmat ongelmat, jonka jälkeen siirrytään yhtä vaikeampiin. Jokainen ratkaisu kuitenkin jää ikään kuin kerrokseksi, jonka päälle seuraava rakentuu. Tällä tavalla kompleksisuus kasvaa kumulatiivisesti ja "salaa", kuten Tainter asian ilmaisee.  Tärkeä huomio on myös se, että kompleksisuus ei ole missään muodossa ilmaista: se maksaa aina jossain resurssissa. Yleensä tämä resurssi on energia, mutta se voi myös olla jokin muu resurssi, aika tai yksinkertainen vaivannäkö.

Kompleksisuus siis kehittyy ja kasvaa, mutta tämä kehitys vaatii enemmän ja enemmän uhrauksia. Byrokratia on eräs klassinen esimerkki kompleksisuuden kasvusta. Samoin entistä kalliimmat teknologia- tai infrastruktuurihankkeet. Tieteen kompleksifikaatio on tarkoittanut sitä, että vuosisadassa ollaan siirrytty yksittäisistä neroista, jotka tekivät löytönsä yksin tai erittäin pienissä ryhmissä ja hyvin alhaisilla panostuksilla. Nämä tiedemiehet saivat aikaan valtavia tuloksia pienillä panoksilla. Nykyaikana tiede ja tutkimus ei enää ole mahdollista yksittäisen ihmisen toimesta saati ilmaiseksi. Tiede on institutionalisoitunut: vaaditaan suuria resursseja, tiimejä, organisaatioita ja monimutkaista, kallista teknologiaa. 


Kompleksiset yhteiskunnat

Kompleksinen yhteiskunta on siis yksinkertaistettuna sellainen, jossa on useita sosiaalisia rooleja, eli ammatteja, jotka muodostavat erilaisia organisaatioita. Resurssien, pääomien, tavaroiden, palveluiden, informaation ja ihmisten liikkuminen on suurta ja nopeaa. Kompleksinen yhteiskunta ei ole mikään normaalitila ihmisen historiassa. Nykyiset yhteiskunnat ovat historiassa ja antropologiassa anomalioita, poikkeuksia historiassa, asia voi olla vaikea ymmärtää. Erityisen vaikeaa se on niille sukupolville, jotka ovat eläneet koko elämänsä kompleksisissa yhteiskunnissa. 1900-luvun alkupuolella syntyneet ovat nähneet huomattavasti vähemmän kompleksisen yhteiskunnan, mutta sekin oli jo poikkeuksellisen kompleksinen ihmisen lajihistorian mitassa. Yhteiskuntia alkoi esiintyä vasta maanviljelyn keksimisen jälkeen. Eli ne ovat täysin viimeisen 8000-10 000 vuoden aikainen ilmiö, ihmisen 200 000 - 2 miljoonan vuoden kehityskaaren aikana. Kompleksinen yhteiskunta ei ollut mahdollinen metsästäjä-keräilijä -elämäntavassa. Yksinkertaisesti tarvittavaa populaatiota riittävän pienellä alueella ei ollut mahdollista elättää tuolla liikkuvuuteen perustuneella elämäntavalla. Maanviljely muutti asian ja mahdollisti kompleksisten yhteiskuntien syntymisen.

Kompleksisten yhteiskuntien aikakaudella on kuitenkin erotettavissa kaksi vaihetta, jotka eroavat olennaisesti toisistaan. Ensimmäinen vaihe oli aikakausi ennen fossiilisia polttoaineita ja toinen niiden käytön aloittamisen jälkeen. Aiemmassa vaiheessa kompleksisuuden kustannukset olivat läsnä ihmisten arjessa. Nämä yhteiskunnat saivat energiansa maanviljelystä, joten yhteiskunnallisen kompleksisuuden kasvattaminen näkyi suuren talonpoikaisväestön elämässä kasvaneina veroina, eli he menettivät yhä suuremman osan sadoistaan valtiolle. Rooman valtakunnan valloitusvaiheen loputtua kalliin yhteiskuntarakenteen ylläpitoa jatkettiin kasvattamalla talonpoikien verotusta niin jopa niin pitkälle, että tiloilla alettiin kokea nälänhätää ja tiloja alettiin hylätä. Tainterin mukaan on olemassa todisteita, että monissa paikoin roomalaiset talonpojat ottivat barbaarit vastaan vapauttajina. Kompleksisen yhteiskunnan ylläpitäminen oli kääntynyt itseään vastaan.



Yhteiskuntien siirryttyä energiankäytössä fossiilisten polttoaineiden varaan yhteys kompleksisuuden kasvun ja kustannusten välillä on hämärtynyt. Yhteys on edelleen olemassa, mutta koska työstä suurimman osan tekevät koneet jotka käyttävät fossiilista energiaa, syntyy vaikutelma kuin kompleksisuus olisi ilmaista. Kompleksisuuden kulut näkyvät nykyisin lähinnä erilaisena vaivana ja ajan kuluna. Esimerkiksi syyskuun 2001 iskujen jälkeen kompleksisuutta kasvatettiin merkittävästi lentoliikenteen valvonnassa, jolla oli seurauksia matkustajille ylimääräisenä vaivana, toisaalta veronmaksajille kompleksisuuden kasvattaminen näkyy suoraa verojen kasvuna. Lopputuloksena siis ongelma (terrorismi) ratkaistiin kasvattamalla kompleksisuutta (valvonta) ja yhteiskunnalliseen kompleksisuuteen oli jälleen luotu uusi kerros lisää. Tällä tavalla kompleksiset yhteiskunnat näyttävät kehittyvän: inkrementaalisesti, ratkomalla ongelman kerta toisensa jälkeen kompleksisuutta lisäämällä, mutta kumulativiiset vaikutukset huomioimatta. Tainterin mukaan tämä on vaarallinen kehityskulku.


Tulevaisuus - mahdollisuuksia paeta Tainterin "ansasta"

Tietäen historiasta enemmän, näyttäytyy tulevaisuus hyvin erilaisena kuin aiemmin. Tainterin teorian valossa näyttää, että yhteiskunnallisen huomion tulisi keskittyä etenkin kahteen pääkohtaan 1) energiaan ja 2) ongelmanratkaisuun. Molemmat vaikuttavat toisiinsa. Energiapuoli voi ratkaista ongelmanratkaisun, mutta toisaalta liiallinen ongelmanratkaisusta syntyvä kompleksisuus ilman tarvittavaa energiapohjaa, johtaa ainakin Tainterin mukaan yhteiskunnan romahtamiseen. Tainterin teoria on kuitenkin murheellinen: joka jatkamme kompleksisuus-energia -spiraalissa, eli kasvatamme molempia ja jatkamme ongelmien ratkaisua, tai vaihtoehtona on romahdus. Tainter ei näe mitään yleisesti esitettyä keinoa, kuten kulutuksen passiivista vähentämistä tai säätelytaloutta ratkaisuna yhteiskunnan kestävyyden ylläpitoon. Hän tunnistaa historiastakin ainoastaan yhden esimerkkitapauksen, jossa yhteiskunta on yksinkertaistanut rakennettaan oma-aloitteisesti. Tämä yhteiskunta oli romahtaneesta Rooman valtakunnasta irtautunut itä-Rooma, eli Bysantti. Bysantti ei kuitenkaan yksinkertaistanut sosiaalista kompleksisuuttaan niistä syistä, joiden vuoksi nykyisten yhteiskuntien olisi ehkä tarpeen tehdä. Bysantilla ei ollut muita mahdollisuuksia kohdatessaan suuria vihollisvaltioiden paineita idästä ja painiessaan edelleen romahtaneen Rooman aiheuttamissa haastavissa oloissa.



Ongelmanratkaisun problematiikka on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin Tainter olettaa teoksissaan. Australialainen Samuel Alexander on kirjoittanut mainion esseen, jossa hän hyväksyy Tainterin teorian oikeellisuuden, mutta kyseenalaistaan ongelmanratkaisun osalta ongelmien määrittelyn. Hänen mukaansa ongelmien määrittely ei ole kulttuurin arvoista vapaata. Hän kutsuu Tainterin ajattelua traagiseksi. Länsimaisen kulttuurin ongelmien asettelu on kuitenkin poikkeuksellista, löydämme niitä kaikkialta ja pidämme ratkaisuja hyvinä huolimatta niiden kustannuksista. Lisäksi ongelmanratkaisumme on hyvin energiaintensiivistä. Kaikkia ongelmia ei toki voida sivuuttaa, vaikka suhtautumistapaa muutettaisiin: taudit ovat ongelma riippumatta kulttuurista, samoin toistuvat luonnonilmiöt. Mutta monet ongelmat ovat silti ratkaistavissa useammalla kuin yhdellä tavalla. Alexander mainitsee esimerkkeinä haitallisesta sosiaalisen kompleksisuuden kasvusta sotilasvarustelun, sekä markkinoinnin. Molemmat johtavat kilpaa pohjalle -tyyppiseen peliteoriasta tuttuun ilmiöön, jossa vastustaja seuraa usein perässä, tehden aiemmista investoinneista hyödyttömiä. Näissä nollasummapeleissä kompleksisuus ja sen kustannukset kasvat, ilman nettohyötyä yhteiskunnalle.

Alexander pitää vapaaehtoista yksinkertaistamista mahdollisena, mutta ei helposti toteutettavana. Eri tuotantoprosessien kompleksisuus on kasvanut energiaintensiivisillä tavoilla noudattaen polkuriippuvuutta. Globaali ruokatuotanto on  tällainen systeemi, jonka kompleksisuus ja energiaintensiivisyys on kehittynyt niin suureksi, että sen kustannukset ovat hyötyjä suuremmat. Supermarketeissa olevat tuotteet ovat eri tutkimusten mukaan matkanneet jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä ennen päätymistään ostoskoriin. Lisäksi tuotteiden valmistus on vaatinut suurta resurssien syöttöä maatalouden, pakkausmateriaalien ja logistiikan osalta. Systeemi eittämättä toimii, mutta sen kestävyyteen poikkeusoloissa on kohdistettu jatkuvasti suurempaa kritiikkiä. Mikäli tuotantoa paikallistettaisiin ja systeemiä alettaisiin tarkkailemaan kulutuksensa osalta, joutuisimme kenties luopumaan jostakin eksoottisista tuotteista ja syömään ns. sesonkien mukaista ruokaa, mutta elintaso ei laskisi merkittävästi. Samalla kuitenkin massiiviseksi paisunut ja valtavasti resursseja kuluttava globaali systeemi yksinkertaistuisi ja kompleksisuuden kustannukset alentuisivat. Muita esimerkkejä Alexander esittää lääketeollisuudesta: suuri osa lääkkeistä parantaa oireita jotka syntyvät epäterveellisestä ravinnosta ja muista haitallisista elämäntavoista. Nämä oireet voitaisiin välttää puuttumalla ongelman perimmäiseen syyhyn. Ennen kaikkea Alexander kuitenkin korostaa esseessään jatkuvaa ongelmien uudelleentarkastelua. Saattaa olla, että Alexander on löytänyt aukon Tainterin muutoin melko aukottomasta teoriasta, mutta kuinka käyttökelpoinen se on jää nähtäväksi.


Lähteet

Alexander, Samuel (2012). ”Recilience Through Simplification: Revisiting Tainter’s Theory of Collapse.” Simplicity Institute Report 12h. Saatavissa: http://simplicityinstitute.org/wp-content/uploads/2011/04/ResilienceThro...

Tainter, Joseph A. (1988). Collapse of Complex Societies. Cambridge University Press.

Joseph tainter; The Collapse of complex Civilisations https://www.youtube.com/watch?v=GzuviYRse3E

Collapse of Complex Societies by Dr. Joseph Tainter.  https://www.youtube.com/watch?v=G0R09YzyuCI

Joseph Tainter: Energy Gain and Future Energy: Collapse of Sustainability
https://www.youtube.com/watch?v=RSXKjH_WjWo

Joseph Tainter - The Energy Crisis and the End of The Industrial Age https://www.youtube.com/watch?v=gBrYLJV9_N8

Will Our Society Survive Complexity? Dr. Joseph Tainter Interview | McAlvany Commentary 2014 https://www.youtube.com/watch?v=yvEjwAxHju0

Joseph Tainter Interview with Jim Puplava https://www.youtube.com/watch?v=wgOmijDrw7g

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 4

Tässä neljännessä ja samalla viimeisessä Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century -teosta esittelevässä osassa aiheena on pääoman sääntelyn mahdollisuudet ja haasteet 2000-luvulla. Aiemmat osat alla:


OSA 1: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html




OSA 2: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html




OSA 3: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/09/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-3.html






Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on ollut suurin kapitalismia kohdannut onnettomuus sitten suuren laman 1920- ja 30-luvuilla. Se ei kuitenkaan vielä ole ollut läheskään samankaltainen vaikutuksiltaan, joten täyspäinen vertailu näiden kriisien välillä on hieman ontuvaa. Se mikä näiden kahden kriisin hoitoa erottaa Pikettyn mukaan on se, että finanssikriisin yhteydessä hallitukset keskuspankkien kautta loivat tarvittavan likviditeetin, jotta systeemin totaalinen romahdus vältettiin. Keskuspankkien toiminta viimeisenä keinona tulikin tavallaan uudestaan ilmi finanssikriisin yhteydessä. Silti nämä toimet eivät muuttaneet taustalla vaikuttavia rakenteellisia ongelmia.

Kuten olen jo todennut, ideaalinen poliittinen keino loputtoman eriarvoisuuden kierteen pysäyttämiseksi ja kontrollin saamiseksi kumuloituvan varallisuuden dynamiikasta, olisi globaali pääomavero.
- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan sekä valtiovastaiset, että markkinavastaiset tahot ovat molemmat osittain oikeassa havaintoineen nykyisen kriisin syistä. Hänen mukaansa tarvitaan uusia instrumentteja sekä finanssikapitalismin hallintaan, että vero- ja tulonsiirtojärjestelmiin, jotka ovat kasvaneet liian kompleksisiksi ymmärtää. 


Hyvinvointivaltioiden nousu

Yksinkertaisin tapa mitata valtion osuutta taloudellisessa toiminnassa on tarkistella verojen osuutta koko kansantulosta. Valtion osuuden kasvu noudattaa eri länsimaissa (Ruotsi, Ranska, USA, UK) melko samanlaista historiallista trendiä. Suuri kasvun aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja pysähtyi 1970-luvulla. Ennen maailmansotia valtioiden toiminta rajoittui vain alle 10% kansantulosta. Tällä osuudella valtio kykenikin täyttämään vain ydintehtäviä, kuten maanpuolustuksen, virkavallan, oikeuslaitoksen ja ulkomaansuhteet. Tällaisia valtioita kutsutaan nykyisin yövartijavaltioiksi. Ensimmäisen maailmansodan ja 1970-80 lukujen välillä valtioiden osuus taloudesta kasvoi jokaisessa maassa, 3-4 kertaiseksi. Tämän jälkeen kasvu on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun.  

Verojen osuus kansantulosta. (Piketty 2014)


Valtioden osallistuminen talouteen ei kuitenkaan ole pelkkää verottamista, vaan sääntöjen asettaminen taloudelliselle toiminnalle on yhtä tärkeä työkalu. Finanssimarkkinoiden sääntelyä on puolestaan purettu voimakkaasti 1980-luvulta alkaen. Lisäksi valtion omistusten yksityistäminen on vähentänyt valtion roolia taloudessa samalta vuosikymmeneltä alkaen. Silti valtion roolin kasvattaminen tavalla, joka tehtiin etenkin toisen maailmansodan jälkeen on Pikettyn mukaan nykyisessä tilanteessa mahdonta: suuri harppaus otettiin kerran ja toista samanlaista ei voida tehdä. 

Valtioiden osuus on suuri etenkin koulutuksessa ja terveydenhuollossa: 10-15% (valtio vastaa enemmistöstä) ja erilaisissa tulonsiirroissa, joita on 10-20 % kansantulosta (kokonaan julkista) Nämä sektorit ovatkin juuri se, mitä kautta hyvinvointivaltio on syntynyt. Nämä suuret järjestelmät, joista eläkkeet ovat suurin, nostivat valtioiden osuuden taloudesta sotien jälkeen suuremmaksi. 


Hyvinvointivaltioiden modernisointi

Mikään iso kansanliike tai merkittävä poliittinen toimija ei ole tosissaan visioinut paluuta maailmaan, jossa vain 10 % tai 20 % kansantulosta menisi veroihin ja valtio ajettaisiin alas ydintehtäviensä piiriin. Toisaalta ei ole myöskään merkittävää tukea jatkuvalle hyvinvointivaltion kasvattamiselle 1930-80 välisen aikakauden nopeudella, joka tarkoittaisi, että 2050-60 -lukuihin mennessä 70-80 % kansantulosta menisi veroihin.
- Thomas Piketty

Piketty sanoo viisaasti: verot eivät ole itsessään hyviä tai huonoja, kyse on siitä miten niitä kerätään ja miten kerätyt verot käytetään. Hyvinvointivaltioiden kasvattaminen edelleen ei kuitenkaan ole hänen mukaansa kovin realistista. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että niiden kasvattaminen 1900-luvulla oli paljolti seurausta talouskasvusta, joka oli poikkeuksellisen nopeaa. Tulevaisuudessa vastaavaa kasvua ei ole perusteltua odottaa. Toinen ongelma on suuruuden ongelma, joka on jo tunnistettukin julkisen sektorin ongelmaksi ja johon on pyritty vastaamaan desentraloinnilla ja erilaisten hybridien (liikelaitokset, yksityistämiset, kolmas sektori) avulla. 

Jos emme jatkuvasti pyri sovittamaan sosiaalipalveluita julkiseen tarpeeseen, korkeaa verotasoa ja hyvinvointivaltiota kannattava konsensus ei välttämättä kestä ikuisuuksia. 
- Thomas Piketty

Koulutus on siis yksi suurimmista aloista, joilla julkinen sektori on vahvasti läsnä. Tämä on kuitenkin myös alue, jossa käydään jatkuvasti värikästä keskustelua tasa-arvon toteutumisesta. Siinä missä länsimaissa peruskoulutus on ilmaista, koskevat suurimmat kysymykset korkeakoulutusta. Euroopassa on perinteisesti nähty myös kolmannen asteen koulutus perusoikeutena, siten että taloudelliset esteet eivät saa muodostua kenenkään taitojen tielle. USA:ssa taas on valittu toisenlainen linja ja opiskelu korkeakouluissa on erittäin kallista. Se myös väistämättä on johtanut siihen, että yliopistoissa, kuten Harvardissa, opiskelijoiden vanhempien keskimääräinen tulotaso on jopa parhaimma 2 % joukossa. Opiskelumaksut ovat ajankohtainen kysymys tälläkin hetkellä muun muassa Kanadassa ja Iso-Britanniassa. 

Eläkejärjestelmät ovat myös muutosten kourissa. Eläkejärjestelmät perustuvat suurimmilta osin ns. PAYG (Pay As You Go) -malliin, eli sukupolvien väliseen solidaarisuuteen. Kulloinkin työssä oleva väestö maksaa sen hetkisten eläkeläisten eläkkeet. Nämä järjestelmät kuitenkin luotiin aikana, jolloin demografinen kehitys oli suotuisa: väestöpyramidit olivat ihanteelliset ja tuottavuus sekä sen myötä talous kasvoi suurella nopeudella. PAYG-järjestelmiä oli siis helppo luoda ja pitää yllä. Tuntuukin luonnolliselta, että näistä järjestelmistä pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtyä ns. pääomitettuihin järjestelmiin, joissa siis nykyisten työläisten säästämät eläkkeet rahastoidaan kasvamaan tuottoa. Tässä tulee kuitenkin vastaan seinä: mikäli aloitettaisiin rahastoimaan eläkkeitä täydessä mittakaavassa, jäisivät tämän hetken eläkeläiset ilman eläkkeitään. Toiseksi ongelmaksi voisi muodostua pääomien volatiliteetti, sillä r>g ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö yksittäiset sijoitukset voisi epäonnistua. On siis vaikea kuvitella, että PAYG-järjestelmistä voitaisiin päästä eroon tulevaisuudessa. 

Yksi eläkereformin suurimpia ongelmia on se, että järjestelmät joita pyritään muuttamaan ovat äärimmäisen kompleksisia, eri sääntöineen julkisen sektorin ja yksityisen työntekijöille, sekä työttömille. Henkilölle, joka on työskennellyt uransa aikana eri tehtävissä, joka on hyvin yleistä nuoremmille sukupolville, on joskus vaikea tietää mitkä säännöt pätevät. Se, että tälläinen kompleksisuus esiintyy ei ole yllättävää: tämän päivän eläkejärjestelmät rakennettiin monessa tapauksessa asteittain, kun olemassa olevia järjestelmiä laajennettiin koskemaan uusia ryhmiä 1900-luvun aikana. 
- Thomas Piketty

Piketty toteaa, että eläkejärjestelmien yksinkertaistaminen on yksi suurimmista julkisen sektorin haasteista tällä vuosisadalla. Nämä järjestelmät ovat yksinkertaisesti kasvaneet liian kompleksisiksi.  Kehittyvissä maissa valtio ei ole missään vaiheessa päässyt kehittymään yövartijatasolta. Alhaista verokertymää onkin monessa maassa kierretty pitämällä julkisen sektorin palkat alhaisina. Täten on saatu määrällisesti suuri julkinen sektori, mutta korruptio on väistämätön seuraus. Fiskaalinen kehitys olisi elintärkeää valtion rakentamisessa, mutta valitettavasti kehittyvissä maissa verokertymät ovat jopa pienentyneet vapaakaupan aikakaudella, tullimaksujen alentuessa. 


Progressiivinen verotus

Viime vuosisadan suurimpia innovaatioita oli progressiivinen verotus, joka onnistui kaventamaan taloudellista epätasa-arvoa. Tänä päivänä tuo innovaatio vaikuttaa kuitenkin tulleen tiensä päähän verokilpailun vuoksi. Monet pitävät verotusta vain teknisenä prosessina, mutta se on kaikkea muuta kuin pelkästään teknillinen kysymys. Pikettyn mukaan se on ensisijassa poliittinen ja filosofinen kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Hän jopa menee niinkin pitkälle, että sanoo yhteiskunnan olevan vailla yhteistä päämäärää ja yhteisvoimaa, ilman verojen olemassaoloa. Verotus, etenkin epäoikeudenmukainen sellainen, on ollut monen tunnetun vallankumouksen sytykkeenä. 

Verotuksen alla ovat olleet kautta historian sekä erilaiset pääoman muodot, työsuorituksesta maksettavat, että kulutusverot. Näistä erityisesti kulutusverot ovat olleet vihattuja, koska ne ovat asettaneet suurimman taakan yhteiskunnan vähävaraisimpien niskaan. Näitä veroja kutsutaan myös välillisiksi veroiksi, koska ne eivät suoraa kohdistu pääomaan tai tuloihin. Myöhemmin näiden kolmen rinnalle ovat tulleet veroina erilaiset sosiaalimaksut, kuten työttömyysturva, eläkemaksut jne. 

Verosta tekee progressiivisen se, että se on korkeampi niille jotka ansaitsevat, keräävät pääomatuloja tai kuluttavat eniten. Mutta vero voi myös kääntyä regressiiviseksi, esimerkiksi silloin kun rikkaimmilla on mahdollisuuksia verojen optimointiin joko laillisesti tai laittomasti. Pikettyn mukaan todisteet tukevat väitettä, jonka mukaan progressio esti varallisuuden kehittymisen 1800- ja 1900 -lukujen mittoihin toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvun jälkeen progressiota on kuitenkin purettu sekä korkeimpien ansiotulojen, että pääomatulojen osalta. Jälkimmäinen on ollut seurausta pitkälti siitä, että pääomavirtoja on vapautettu globaalisti ennen näkemättömällä tavalla. Etenkin Euroopassa kollektiivisen toiminnan puute on johtanut kiihtyvään verokilpailuun eri maiden välillä. Tämä on jo johtanut ja tulee johtamaan siihen, että suurimpien tuloluokkien osalta verotus muuttuu regressiiviseksi. Erään ranskalaisen tutkimuksen mukaan vuodelta 2010, tilanne olisi jo se, että alin 50% väestöstä maksaa noin 40-45% veroja, seuraava 40 % 45-50%, mutta ylimmän 5 % kohdalla veroaste alkaa jo laskea, ollen lopulta ylimmän 0,1% osalta vain noin 35% tasolla. 

Jos moderni hyvinvointivaltio jatkaa olemassaoloaan, on ensisijaisen tärkeää, että verojärjestelmät säilyttävät edes minimaalisen progression tason, tai että ne eivät ainakaan tule missään tapauksessa regressiivisiksi pyramidin huipun osalta.
- Thomas Piketty

Toinen potentiaalinen peruste sille, että verotuksesta tehdään jälleen todellisuudessa progressiivinen on Pikettyn mukaan se, että globalisaatiosta näyttävät kärsivän eniten vähiten kouluttauneet työntekijät länsimaissa. Tämä voisi itseasiassa olla peruste jopa jyrkemmälle progressiolle. Hänen mukaansa on olemassa suuri riski sille, että mikäli näin ei toimita, saattaa kasvava osa väestöstä kääntyä globalisaatiota ja vapaakauppaa vastaan, koska he kokevat siitä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Progressiivisten verojärjestelmien historia on itsessään melko mielenkiintoinen. Ne nimittäin eivät historiallisen todistusaineiston valossa vaikuta kovinkaan perusteellisesti suunnitelluilta, vaan itseasiassa ensimmäiset päätökset saatiin aikaan esimerkiksi Ranskassa vasta ensimmäisen maailmansodan alettua. Onkin mahdotonsa sanoa, miten progressiiviset järjestelmät olisivat edenneet ilman maailmansotia. Eräs mielenkiintoinen ironia historiassa näyttää olevan se, että 1900-luvun USA, joka oli ensimmäisiä progression käyttöönottajia, otti sen käyttöön suuresti siksi että yleinen pelko oli maan ajautuminen Euroopan, vanhan mantereen kaltaiseksi luokkayhteiskunnaksi. 


Korkeimmat palkat ja verotus

Uusliberaali talousteoria puolustaa käsistä karanneita johtajien palkkoja sekä niiden verotusta sillä, että mitä enemmän tuloja johtajat voivat kerätä, sitä enemmän he kasvattavat tuottavuuttaan. Tällaista kehitystä on tapahtunut etenkin anglosaksisissa maissa. Kuitenkin kun tarkistellaan talouskasvua 1980-luvun jälkeen, ei merkittävää eroa ole havaittavissa USA:n ja Iso-Britannian sekä toisaalta progressiota paremmin säilyttäneiden maiden välillä. Pikettyn mukaan mikään ei näytä tukevan teoriaa, jossa johtajien korkeammilla tienaamismahdollisuuksilla saavutettaisiin taloutta stimuloivia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan myös USA:n talous oli paljon innovatiivisempi vuosien 1950-70 välillä, kuin 1990-2010, vaikka siis ensin mainittujen vuosikymmenten aikana progressio oli paljon paljon voimakkaampaa. Kasvavat huippupalkat eivät näytä siis myöskään stimuloivan innovaatioiden määrää. 

Piketty siteeraa omaa tutkimustaan Emmanuel Saenzin ja Stefanie Stantchevan kanssa, jossa he loivat uutta teoriaa selittämään jyrkästi kasvaneita johtajien palkkioita. Tässä teoriassa todellisena syynä johtajien palkkojen kasvulle pidetään heidän saavuttamaansa edullista neuvotteluasemaa palkkaa koskevissa neuvotteluissa. Alemman verotuksen maissa johtajilla on pyrkimys maksimoida palkkioitaan paljon hanakkaammin, kuin korkean verotuksen maissa. Valitettavasti tällä neuvotteluasemalla ei kuitenkaan ole yhteyttä johtajan kasvaneeseen tuottavuuteen. Kasvaneet palkat eivät näyttäneet tuovan mitään erityisiä selitettävissä olevia eroja niitä suosineille yrityksile. 

Progressiivisen verotuksen historia 1900-luvun aikana antaa olettaa, että riski oligarkiaan ajautumisesta on todellinen ja antaa vähän syytä optimismiin sen osalta, mihin Yhdysvallat on ajautumassa. Sota mahdollisti progressiivisen verotuksen, se ei ollut luonnollinen seuraus yleisestä kärsimyksestä.
- Thomas Piketty

Globaali vero pääomalle?

Piketty ehdottaa globaalin pääomaveron olevan progressiivinen ja vuosittain kannettava. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole rahoittaa hyvinvointivaltioita, vaan säännellä kapitalismia. Sillä pyritään ensisijassa pysäyttämään päättymätön taloudellisen epätasa-arvon kierre.

Jos demokratia aikoo jälleen ottaa vallan globaalista finanssikapitalismista tällä vuosisadalla, sen täytyy myös keksiä uusia työkaluja jotka sopivat tämän päivän haasteisiin. Ideaalinen työkalu olisi globaali pääomavero, yhdessä erittäin korkeatasoisen kansainvälisen finanssimarkkinoiden läpinäkyvyyden kanssa.
- Thomas Piketty

Kyllä, Piketty myöntää heti alkuunsa että globaali pääomavero on utopia, mutta hyödyllinen sellainen. Suurin ongelma on tietysti se, että onnistuakseen se vaatisi ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Yksittäisten valtioiden on sen sijaan helpompaa joka a) osallistua globaaliin verokilpailuun tai b) ottaa käyttöön nationalistisia defensiivisiä keinoja, kuten protektionismia ja pääomien liikkeen kontrollointia. Toinen ongelma on taloudellisen toiminnan läpinäkyvyys ja tarkemmin sen puute. Globaalia pääomaveroa ei koskaan voida implementoida menestyksekkäästi, mikäli luotettavimmat tiedot maailman rikkaimpien varallisuudesta saadaan Forbesin kaltaisista julkaisuista. Globaali toimija taloudellisen läpinäkyvyyden parantamiseksi on välttämättömyys. Läpinäkyvyyden puute aiheuttaa paljon eriäviä mielipiteitä siitä, mitä miljardöörien progressiivinen verottaminen tarkoittaisi. Toisen ääripään mukaan verottamalla kaikista rikkaimpia, maailman suuret ongelmat kuten hyvinvointivaltioiden jatko, siirtymä puhtaaseen energiaan jne. voitaisiin ratkaista. Toisen mukaan taas miljardöörejä on niin vähän, ettei heidän verottamisensa muuttaisi mitään. Pikettyn mukaan totuus on jossain välissä. 

Taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattaminen, auttaisi hoitamaan tehokkaammin myös tulevia pankki- ja finanssikriisejä. Teknologisia esteitä läpinäkyvyydelle ei ole, tänä päivänä satojen miljoonien ihmisten pankkitietoja siirrellään pankkien ja veroviranomaisien välillä. Sellaisten maiden, kuten Caymansaarten ja Sveitsin mukaantulo ei rasittaisi systeemiä. Mutta nämä veroparatiisit eivät tietenkään ole luopumassa pankkisalaisuuksistaan vapaaehtoisesti. On tärkeä huomata, että vaikka toisin voidaan antaa ymmärtää, veroparatiiseilla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Se on, kuten Piketty sanoo, yksinkertaisesti varkautta. 

On pysäyttävää huomata, että valtiot jotka ovat eniten riippuvaisia merkittävistä verotuloista, joilla maksaa hyvinvointipalveluita, erityisesti eurooppalaiset maat, ovat samalla saavuttaneet vähiten edistystä (veronkierron estämisessä), vaikka tekninen haaste on melko yksinkertainen. Tämä on hyvä esimerkki vaikeasta tilanteesta, jonka pienemmät valtiot kohtaavat globalisaation mukana. Kansallisvaltiot, jotka on rakennettu vuosisatojen aikana pitävät itseään liian pieninä määräämään ja valvomaan sääntöjä tämän päivän globaalissa patrimoniaalisessa kapitalismissa. Euroopan maat kykenivät yhdistymään yhden valuutan alle, mutta eivät ole saavuttaneet oikeastaan mitään verotuksen taholla.
- Thomas Piketty

Mikäli verokilpailua ei saada kuriin, on riskinä kansallismielisten tahojen poliittinen nousu ja lopulta vapaakauppaa ja markkinataloutta rajoittavat protektionistiset toimet. Tämä olisi Pikettyn mukaan haitallista kaikille osapuolille. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että pankkisalaisuuksien purkaminen ja taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattamisen olisi pitänyt olla vapaakauppasopimuksissa jo 1980-luvulta alkaen. Mutta ne eivät olleet. Nyt vallitsevan status quon, tai saavutettujen etujen murtaminen onkin tehtävä, joka vaatii Pikettyn sanojen mukaan taistelua. 

Pikettyn veroajattelun ytimessä on jatkuvuus. Kertaluonteiset perintöverot eivät riitä tai ole paras mahdollinen tapa hillitä pääomien kasautumista. Pikemminkin tarvitaan vuotuista ja pääoman tuottoa verottavaa politiikkaa. Tappiollista pääomaa ei ole järkevää verottaa, siksi täytyy tehdä kompromisseja siinä miten pääomaa verotetaan. Omistamisesta ei saa tehdä rangaistavaa. Tarkoitus on nimenomaan pyrkiä hillitsemään haitallista kehitystä jonka perimmäinen syy on r>g -laki. Piketty antaa myös joitain esimerkkejä siitä, millainen uusi globaali pääomavero voisi olla. 

0 % alle 1 miljoonan euron varallisuuksille
1 % varallisuuksille 1-5 miljoonan välissä
2 % yli 5 miljoonan euron varallisuuksille

Hänen mukaansa mikäli tällainen uusi vero implementoitaisiin pelkästään EU:n jäsenmaissa, vaikuttaisi se noin 2,5 % väestöstä ja toisi noin 2 % BKT:ta vastaavan tulon valtioille. Tässä esimerkissä oleva progressio ei kuitenkaan ole riittävä suurimpien omaisuuksien osalta. Kaikista suurimmissa, miljardiluokan omaisuuksissa olisi käytettävä 5 %, jopa 10 % luokkaa olevaa veroa.


Pääomien verotuksen historiaa

Korot ovat olleet kautta historian polttava kysymys, monet uskonnot ovat esimerkiksi kieltäneet koron perimisen kokonaan. Valitettavasti etenkin viimeisen 200 vuoden aikana pääomaan ja korkoihin liittyvät erimielisyydet ovat johtaneet moniin radikaaleihin yhteiskunnallisiin kokeiluihin, kuten Piketty osuvasti nimittää esimerkiksi kommunismia Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että yksityisomistus ja markkinatalous eivät kuitenkaan pelkästään ole järjestelmällistä taloudellisen epätasa-arvon luomista ja luokkasotaa, vaan niillä on keskeinen merkitys yhteiskunnan perustoiminnan ja koordinoinnin kannalta. Keskusjohtoinen ja keskitetty talousjärjestelmä osoitti toimimattomuutensa Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että pääomien uudenlainen verotus olisi ratkaisu, jossa kapitalismi saataisiin jälleen haltuun, menettämättä sen hyödyllisimpiä ominaisuuksia, kuten yksityisomistusta ja kilpailua. 

Kreikkalaiset filosofit olivat mietteliäitä korkojen suhteen, jotka siis, koska aika ei koskaan lopeta virtaansa, voivat kasvattaa omaisuutta ilman rajoja. Rajattomasti kasvavan varallisuuden vaara tuli esille Aristoteleen huomiossa, että sana korko (kreikaksi tocos), tarkoittaa lasta. Hänen mielestään rahan ei pitänyt synnyttää lisää rahaa. Minimaalisen-, tai nollakasvun maailmassa, jossa sekä populaatio, että tuotanto pysyivät enemmän tai vähemmän samana sukupolvelta toiselle, "rajattomuus" näyttäytyi erityisen vaarallisena.  
- Thomas Piketty

Kapitalismia voidaan säännellä myös muilla tavoilla, kuin Pikettyn ehdottamalla globaalilla pääomaverolla. Protektionismi on eräs perinteinen keino, mutta se ei ole vaurautta luova toimintatapa helppoudestaan huolimatta. Tätä keinoa käyttävät maat ja niiden kansalaiset ovat kautta historian joutuneet yleensä pettymään. Lisäksi protektionismi ei vaikuta r>g -ongelmaan millään tavalla ehkäisevästi. Pääoman liikkeiden sääntely on toinen keino, joka on huomattavasti protektionismia vähemmän vaurioittava. Tätä keinoa tullaankin Pikettyn arvioiden mukaan käyttämään lähivuosikymmeninä yhä enemmän, johtuen siitä, että 1980-luvulta alkaen pääomien liikkeitä on vapautettu ennennäkemättömällä tavalla ja talouskriisi on alkanut horjuttaa yleistä uskoa pääomien liikkuvuuden vapauden hyödyistä.

Kiinan ja Venäjän harjoittamat politiikat ovat hyvin erilaisia. Kiinassa on voimassa eräät maailman tiukimmista rajoitteista pääomien liikkeille. Venäjällä taas on ollut täysin päinvastainen linja. Muutenkin kehittyvistä maista Kiinan fiskaalinen politiikka on ehdottomasti Venäjää rakentavampaa, vaikkakaan Piketty ei suostu tunnustautumaan Kiinan talouspolitiikan ihailijaksi. 

Maahanmuutto tulee hyväksytymmäksi yhteiskuntien vähäosaisimpien toimesta, jos on olemassa instituutioita, jotka varmistavat globalisaatiosta saatavien taloudellisten hyötyjen jakamisen kaikkien kesken. Mikäli vapaakauppa ja pääomien vapaa liikkuvuus on taattu, mutta samalla tuhotaan hyvinvointivaltio ja progressiivinen verotus, nationalismin ja identiteetteihin pohjautuvan politiikan houkutus kasvaa suuremmaksi kuin koskaan aiemmin, sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.
- Thomas Piketty


Julkinen velka

Valtio voi rahoittaa menonsa kahdella tavalla: veroilla tai velalla. Verotus on oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi keino hoitaa rahoitus, kuin velka: valtion kannattaa ennemmin verottaa varakkaita, kuin lainata heiltä koron kera. Julkinen velkaantuminen on kuitenkin nyt korkeammalla kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Länsimaissa on syntynyt erikoinen tilanne: ne ovat rikkaampia kuin koskaan, mutta niiden valtiot ovat köyhiä. Piketty pitää tätä hyvin erikoisena paradoksina. 

Miten sitten nykyistä julkista velkaa voidaan hoitaa? Pikettyn mukaan on olemassa kolme tapaa päästä eroon julkisesta velkakriisistä: 1) pääomien verotus 2) inflaatio ja 3) leikkauspolitiikka. Näistä hän suosittelee erityisesti ensimmäistä. Toisaalta inflaatiolla on hoidettu suurin osa historian velkakriiseistä. Leikkaaminen on näistä kolmesta vaihtoehdosta kaikkein huonoin, mutta Eurooppa näyttää tekevän juuri sen. Inflaation ongelma on, että sen vaikutuksia on vaikea koordinoida. Se voi vaikuttaa tasapuolisesti, mutta se voi myös rankaista yhteiskunnan vähätuloisimpia suhteettomasti.  Toisaalta inflaatio rankaisee eniten niitä, jotka eivät tiedä mitä pääomallaan tekisivät. Toiseksi kun inflaatio kerran lähtee käyntiin, on sitä vaikea pysäyttää. 

Inflaatio ratkaisuna velkaantumiseen on erittäin houkutteleva. Tällä tavoin suurin osa laajoista julkisista veloista satin vähennettyä, etenkin Euroopassa 1900-luvulla. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa inflaatio 1913 ja 1950 välisenä aikana vaihteli vuosittain 13-17 % välillä. Inflaatio auttoi molempia maita näiden uudelleenrakennusprojekteissa 1950-luvulla, kun taakkana oli verratten pienet julkiset velat. Erityisesti Saksa on käyttänyt inflaatiota vapaimmin, yhdessä velkojen mitätöimisen kanssa läpi historiansa.  
- Thomas Piketty

Karkeasti tilanne on Euroopassa se, että yksityinen varallisuus on noin kuusi kertaa vuotuinen BKT, siinä missä julkinen varallisuus on noin vuoden BKT, mutta velka saman verran joten netto on noin nolla. Eli siis teoriassa julkinen velka voitaisiin kuitata nollaan, jos kaikki julkinen varallisuus yksityistettäisiin ja käyttäjät, eli kansalaiset maksaisivat vuokraa näiden tilojen käyttämisestä. Piketty tyrmää tämän mallin suoraa, jos palveluiden tasapuolinen saatavuus halutaan turvata myös jatkossa niin julkisen tahon tulee omistaa tilat joissa se palveluita tuottaa.


Keskuspankkien rooli

Keskuspankit olivat pienessä roolissa maailmantalouden tasapainottajina ennen rahapolitiikan ja kultakannan sidonnaisuuden purkamista. Kultakanta oli voimassa käytännössä pankkitoiminnan alkamisesta lähtien. Kultakannassa oli paljon ongelmia. Välillä kultaa löydettiin valtavia määriä, kuten esimerkiksi Espanjan ja Portugalin valloitusretkien yhteydessä Etelä-Amerikasta, välillä taas lupaavat löydökset osoittautuivat perättömiksi. Näillä oli suuria vaikutuksia hintoihin. Mutta kun kultakannasta irrottiin, keskuspankkien valtaa ei teoriassa rajoita enää mikään, joten niiden tarkka valvonta ja sääntely on ensiarvoisen tärkeää. 

Keskuspankkien päätehtävä on varmistaa finanssijärjestelmän stabiliteetti, joka vaatii niiden toimimisen ns. viimeisinä lainaajina: täydellisessä paniikkitilanteessa niiden on luotava likviditeettiä, jolla vältetään laajamittainen talousjärjestelmän romahdus.  
- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan keskuspankkien roolista ei vallitse erimielisyyttä edes suurimpien taloustieteen koulukuntien välillä. Kaikki keynesiläisistä uusklassisiin ovat sitä mieltä, että keskuspankin tehtävä on hätätilanteessa olla viimeinen toimija ja ehkäistä mahdollinen deflatorinen spiraali. Keskuspankit eivät silti luo varallisuutta, ne jakavat sitä. Keskuspankkien toimet voivat siis olla toimivia tai vääriä: mikäli ne lainaavat yrityksille, jotka ovat pulassa, ne ovat onnistuneet jos yritys pääsee jaloilleen myöhemmin. Mikäli ei pääse, ne ovat epäonnistuneet. Keskuspankit voivat siis joko ehkäistä tilapäistä häiriötä tai edesauttaa toimimattoman liiketoiminnan jatkumista. Tämä on aina perusteellinen kysymyksenasettelu. Toisaalta keskuspankit eivät kuitenkaan voi vaikuttaa reaalitalouteen suoraan, vaan tämä tapahtuu lopulta liikepankkien toiminnan kautta.

1970-luvun stagflaatio vakuutti hallitukset ja kansalaiset siitä, että keskuspankkien tuli olla itsenäisiä poliittisesta kontrollista ja ottaa alhainen inflaatio ainoaksi tavoitteekseen. Siksi Eurooppa loi valuutan ilman isänmaavaltiota ja keskuspankin ilman valtiota.
- Thomas Piketty


Euro luotiin valtiottomaksi valuutaksi. Tämä ongelma oli pitkään piilossa taloustilanteen ollessa suotuisa. Kuitenkin finanssikriisin alettua keskuspankki ECB:n toimintamahdollisuudet on huomattu riittämättömiksi. Korot olivat euromaissa melko identtiset sen käyttöönoton alusta 2002 aina finanssikriisiin asti. Kriisin jälkeen korot alkoivat eriytyä voimakkaasti jäsenmaiden osalta. Tällä oli valtavia vaikutuksia kriisivaltioiden budjetteihin, kun velanhoitokulut nousivat nopeasti. Euron tulevaisuus on nyt auki. Tulevaisuus näyttää miten talousunioni kehittyy, luodaanko kokonainen yhteinen talous euromaille, vai purkautuuko rahaliitto. Yhtenä ongelmana on lisäksi jo aiemmin mainittu verokilpailu jopa eri euromaiden välillä. Nykyinen epäjärjestys hyödyttää erityisesti suuryrityksiä, joille avautuu runsaasti mahdollisuuksia optimoida veromaksujaan. Verokilpailu taas johtaa kohti pohjaa ja suuntaa verotuspainetta kulutusveroihin, jotka taas rasittavat eniten vähäosaisimpia. 

Kun katsomme tänä päivänä saatavissa olevaa dataa, silmiinpistävintä on se, että kansallinen varallisuus ei ole koskaan ollut näin suurta Euroopassa. Julkinen nettovarallisuus on käytännössä nolla, julkisen velkaantumisen vuoksi, mutta yksityinen nettovarallisuus on niin suurta, että yhteenlaskettu nettovarallisuus on suurinta vuosisataan. Siten ajatus siitä, että olemme siirtämässä häpeällisen velkataakan lapsillemme ja lastenlapsillemme, ja että meidän tulee pukeutua ryysyihin anoessamme anteeksiantoa ei kerta kaikkiaan ole totta. Euroopan kansakunnat eivät koskaan ole olleet näin rikkaita. Mikä taas toisaalta on totta ja häpeällistä, on että tämä valtava varallisuus on hyvin epätasaisesti jakaantunut. Yksityinen varallisuus lepää julkisen köyhyyden harteilla, ja eräs epäonninen seuraus tästä on, että käytämme nykyisin enemmän rahaa velkojen korkomaksuihin, kuin korkeakoulutukseen. Tämä on ollut todellisuutta jo pidemmän aikaa: koska kasvu on ollut hidasta sitten 1970-luvun, olemme historiallisella aikakaudella, jolla velka rasittaa raskaasti julkista rahoitustamme. Tämä on pääsyy sille, miksi velkaa täytyy vähentää mahdollisimman nopeasti, ideaalitilanteessa progressiivisen kertaluonteisen yksityisiin pääomiin kohdistuvan veron kautta, tai mikäli tämä epäonnistuu, inflaation avulla.  
- Thomas Piketty

Lopuksi

Capital in 21st Century on pitkä, mutta helppolukuinen kirja aiheesta, joka saattaa olla taloudellisen epätasa-arvon ytimessä. Sen vahvuus on ennen kaikkea perusteellinen historiallisen tiedon käyttäminen tutkittaessa pääomaa. On olennaista huomata, miten erikoislaatuista aikaa toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut länsimaille. Lähtökohdat sodan runtelemassa Euroopassa olivat toisaalta musertavat, mutta toisaalta taloudellisen tasa-arvon kannalta otolliset. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kasvu näyttää optimistisimpienkin arvioiden mukaan olevan jatkossa maltillista, samoin väestönkasvu. Nämä ovat perimmäiset syyt Pikettyn esille nostaman r>g -ongelman taustalla. Näissä olosuhteissa on vaara, että pääoma alkaa hallitsemaan yhteiskuntaa, aivan kuten se teki Euroopassa aikakaudella joka muistetaan luokkayhteiskunnista. Menneisyydessä kerätty varallisuus alkaa hallitsemaan tulevaisuutta. Valitettavasti meillä ei ole historiallista esimerkkiä siitä, miten tällaisesta ongelmallisesta tilanteesta olisi mahdollista päästä pois ilman tuhoisaa sotaa, joka muuttaisi asioita niin paljon, että lähtötilanne olisi jälleen tasa-arvoinen. Tässä Piketty ehdottaakin utopistisesti globaalissa mittakaavassa käyttöönotettavaa finanssivalvontaa ja pääomaveroa, progressiivista sellaista. Teknologisia esteitä Pikettyn esittämälle mallille ei ole. Nähtäväksi jää, aletaanko Pikettyn ehdotuksia ajamaan myös poliittisella kentällä, vai jatketaanko samalla vanhalla linjalla. 


Lähde: 

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.