tiistai 30. joulukuuta 2014

Talous vastaan ilmasto? - Katsaus Naomi Kleinin kirjaan This Changes Everything



Maapallo ei ole vankimme, potilaamme, koneemme tai etenkään vihollisemme. Se on meidän koko maailmamme. Ratkaisu ilmastonmuutokseen ei ole maailman korjaaminen, se on meidän itsemme korjaaminen.

- Naomi Klein






Kanadalaisen kirjailijan ja toimittajan Naomi Kleinin uusin teos on lähes tiiliskiven paksuinen, lähes 500 sivuinen hätähuuto ilmastonmuutoksen vastaisten toimien kiireellisyydestä. En ole tässä blogissa juurikaan käsitellyt ilmastonmuutosta, koska olen katsonut muiden ongelmien olevan vielä akuutimpia huomion kohteita. This Changes Everythingin lukeminen onkin jonkinlainen nostalginen kokemus: "ai niin, ilmastonmuutoskin oli tosiaan olemassa". Viimeisen seitsemän vuoden aikana se on todella jäänyt taustalle julkisessa keskustelussa, koska talouskasvun uudelleenkäynnistäminen on ottanut paikkansa prioriteettilistan kärjessä. Klein esittelee mielipidemittauksia, joissa laskeva trendi ilmastonmuutokseen "uskomisessa" on ollut syöksyssä talouskriisin jälkeisellä aikakaudella. Vielä vuonna 2007 amerikkalaisista 71 % piti ilmastonmuutosta ihmisen aiheuttamana, vuonna 2011 lukema oli pudonnut vain 44 %:iin. Samanlainen kehitys on ollut myös muissa länsimaissa. Kehitys on mielenkiintoinen, koska tiedemaailmassa mitään merkittävää paradigman muutosta ei ole tapahtunut.

Ilmastonmuutos on aiheena jopa pitkästyttävä, koska sitä tukeva tieteellinen todistusaineisto on niin järisyttävän vahva (noin 97 % ilmastotieteilijöistä pitää ilmastonmuutosta ihmisestä johtuvana)  ja se on saanut osakseen niin paljon huomiota, että kyse ei ole mistään mysteeristä, vaan tylsästä faktasta. Mielenkiintoisempaa sen sijaan on pohtia, miksi ihmeessä ihmiset eivät tee asialle mitään? Klein tarjoaa tähän kysymykseen vastauksia. Miksi kaksi prosessia: ilmasto- ja vapaakauppaneuvottelut ovat olleet kuin yö ja päivä? Siinä missä kaupan vapautuminen erilaisten kauppasopimusten muodossa on kulkenut voitosta voittoon (NAFTA, AFTA, SAFTA, kohta TTIP?), ilmastonmuutosneuvottelut ovat aiheuttaneet vain lisää päästöjä, kun tuhannet neuvottelijat ovat lennelleet turhaan ympäri maapalloa.

Globaalien markkinoiden vapauttaminen, prosessi joka on saatu aikaan vapauttamalla ennennäkemättömiä määriä fossiilisia polttoaineita maan kuoresta, on myös dramaattisesti nopeuttanut napajäiden vapautumista olemassaolostaan. 
- Naomi Klein

Kleinin kirja pureutuu liberaalin markkinatalouden ja kapitalismin osallisuuteen ilmastonmuutoksessa. Tämä on paitsioon jäänyt näkökulma ja on paikallaan kyseenalaistaa vuosikymmenten epäonnistumisten jälkeen, voidaanko nykyinen talousjärjestelmä koskaan saada sellaiseksi, ettei se tuhoaisi pidemmän tähtäimen elinmahdollisuuksia maapallolla. Pitkä tähtäin ei itseasiassa edes enää ole kovin pitkä, sillä kehitys on niin nopeaa, että mikäli mitään ei tehdä, tulee suurin osa tällä hetkellä elossa olevista kokemaan seuraukset. Osa kokee niitä jo esimerkiksi hirmumyrskyjen nousevien tuhovaikutusten muodossa. Lienee perusteltua sanoa, että ainakin enemmistö ihmisistä uskoo ilmastonmuutoksen olevan ratkaistavissa nykyisillä työkaluilla, kuten kansainvälisillä sopimuksilla ja markkinatalouden mekanismeilla, päästökaupalla ja jopa yhteismaan ongelman ratkaisemisella siten, että kaikki ilmaa myöten yksityistettäisiin. Jopa valtaosa vihreistä, jotka ovat Suomessa eniten kunnostautuneet ilmastonmuutoksen esilletuojina, vaikuttaa olevan markkinalähtöisen ratkaisun kannalla. Mutta mitä jos ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ennen vaarallista lämpötilannousua ei yksinkertaisesti ole sovitettavissa yhteen nykyisen vapaan markkinatalouden ja kapitalismin kanssa? Mitä jos valinta on tehtävä jomman kumman välillä?

Juuri tähän dilemmaan Naomi Klein iskee sanaisan miekkansa ja syvälle. Toinen asia, jonka Klein tuo esille on se, että ilmastonmuutokselle olisi tälläkin hetkellä tehtävissä radikaaleja toimenpiteitä, jos niin haluttaisiin. Kiire alkaa olemaan ilmeinen, sillä esimerkiksi IEA (Internationa Energy Agency) pääekonomistin Fatih Birolin mukaan kahden asteen tuhoisaan nousuun on nykyisellä kulutustahdilla aikaa kolme vuotta. Siis jo 2017 ilmakehässä on niin paljon hiilidioksidia, että ilmastosysteemi voi ajautua ns. keikahduspisteeseen (tipping point), jolloin sen toiminta muuttuu ennalta-arvaamattomaksi. Systeemitieteessä tällaisiin radikaaleihin tasapainotilojen heilahduksiin suhtaudutaan mitä suurimmalla vakavuudella, koska systeemin siirtyessä uuteen tilaansa mitään ei oikeastaan voida ennustaa tai arvioida. Ei ole minkäänlaista varmuutta siitä, mitä uusi tasapainotila voisi olla. Suurin pelko on, että sivilisaation toiminta ei olisi enää mahdollista tuossa uudessa tilassa. Tähän ei vaadittaisi mitään muuta kuin se, että viljelystä tulisi mahdotonta suurimmassa osassa planeettaa.  


Voidaanko ilmastonmuutos pysäyttää?

Mikäli kahden asteen rajan sisällä haluttaisiin pysyä, täytyisi kehittyneissä maissa leikata päästöjä 8-10 % vuodessa. Tällainen leikkaaminen on täysin mahdotonta vapaassa markkinataloudessa. YK:n ilmastoasioiden korkein virkamies Yvo De Boer totesikin jo 2009, että ainoa keino pysyä kahden asteen tavoitteessa olisi laittaa talous "pois päältä" välittömästi. Esimerkiksi Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti siihen kuuluneissa maissa vuosittaisen 5 %:n päästövähennyksen noin vuosikymmenen aikana. Historian suurin talouskriisi, suuri lama aiheutti tarvittavan 10 % päästöjen alentumisen muutamana peräkkäisenä vuotena. Kun miettii miten paljon kärsimystä molempiin historian tapahtumiin liittyy, ei niitä kaiketi voi kukaan ei-sosiopaatti toivoa. Mutta nykyisessä järjestelmässä ainoa ratkaisu ilmastokriisin välttämiseen olisi valtava talouskriisi, joka vieläpä kestäisi kauan. Ei kuulosta kovinkaan suunnitelmalliselta toiminnalta. Kleinin johtopäätös on: nykyinen talousjärjestelmämme on sodassa planeettamme luonnonjärjestelmiä vastaan. Toisen sääntöjä voi muuttaa, toisen ei. Tuhokapitalismi kuitenkin jatkaa voittokulkuaan päivästä toiseen; kreikkalaisille kerrotaan, että heidän ainoa mahdollisuutensa pois talouskriisistä on öljynporauksen salliminen kauniissa saaristoissaan, kanadalaisille kerrotaan, että ainoa toivo ettei heistä tule kreikkalaisia on ottaa saastuttavat öljyhiekkaesiintymät käyttöön Albertassa. 

Biljoonia dollareita saatiin hetkessä liikkeelle, kun eliitit päättivät julistaa kriisin. Meille kerrottiin, että jos pankkien olisi annettu kaatua, koko talous olisi romahtanut. Kyse oli yhteisestä selviytymisestä, joten rahaa oli löydettävä. Tuossa prosessissa eräät suuret myytit talousjärjestelmämme ytimessä paljastuivat - jos rahaa tarvitaan, sitä on. Muutama vuosi aiemmin, hallitukset ottivat samanlaisen lähestymistavan julkisiin varoihin syyskuun 2001 iskujen jälkeen. Kun kyseeseen tuli poliisi- ja valvontavaltion luominen monissa länsimaissa, budjetit eivät koskaan olleet ongelmana. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan koskaan ole saanut samanlaista kriisihoitoa osakseen johtajiltamme. Tämä huolimatta siitä faktasta, että se sisältää riskin tuhosta, joka on valtavasti kaatuvia pankkeja tai romahtavia rakennuksia suurempaa. 
- Naomi Klein  


Skeptikot

Klein ottaa kirjassaan pitkähköön käsittelyyn ilmastonmuutosskeptikot. Skeptikoiden määrä on ilmastotieteilijöiden keskuudessa poikkeuksellisen pieni. Skeptikot ovatkin usein erilaisten taloudellisten eturyhmien edustajia. Etenkin liberaalit ajatushautomot ovat kunnostautuneet ilmastoskeptismissä. Näiden saama rahoitus on sattuneista syistä suurta. Kritiikissä ei ole mitään väärää, se kuuluu olennaisena osana tieteelliseen yhteisöön ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se mikä ilmastokritiikissä tai -skeptismissä kuitenkin tulee esille on epäjohdonmukaisuus. Ilmastoskeptikot eivät edes yritä muodostaa mitään vastateorioita ilmiöille ja mittaustuloksille, joita ilmastotieteilijät ovat vuosikymmenten aikana keränneet. Skeptikkojen toimintatapa onkin lähinnä yrittää rikkoa keskustelua erilaisilla heitoilla, joita muut skeptikot eivät tue millään tavalla. Jokaisella skeptikolla vaikuttaa olevan oma näkemyksensä siitä, miksi ilmastonmuutos ei ole ihmisen aiheuttama, mutta mitään vastateoriaa he eivät ole kyenneet rakentamaan, joka selittäisi millään tavalla ilmastossa tapahtuvia muutoksia. "Viinitarhat kukoistivat Englannissa 1500-luvulla", ei ole pätevä argumentti kaikkea viime vuosikymmeninä kerättyä ilmastodataa vastaan. 

Liberaalit tahot suhtautuvat poikkeuksellisen skeptisesti ilmastonmuutokseen. Kleinin mielestä on havaittavissa jopa denialismia. Miksi? Perusongelmana Klein näkee liberaalien hegemonian, joka alkoi 1980-luvulla, keulakuvinaan Ronald Reagan ja Margret Thatcher. Tämän voittokulun, joka käsitti vapaan kaupan valtavan nopean kasvun, julkisen varallisuuden purkamisen ja korporaatioiden vallan kasvun, nähtiin jo lopettaneen historian, kuten Francis Fukuyama kuuluisassa teoksessaan esitti. Ilmastonmuutos on asia, joka ilmeisesti romahduttaa käsityksen historian loppumisesta ja liberaalin markkinatalouden ylivoimaisuudesta. Joillekin ilmastonmuutos ja sen estämiseen liittyvät toimet esittäytyvät kommunismin ja jopa fasismin uudelleentulemisena: toimet, joita vaaditaan olisivat monelle järkyttävä paluu suunnitelmatalouteen. Tätä liberaalit eivät vain yksinkertaisesti voi hyväksyä. Hehän voittivat ideologisen sodan Neuvostoliiton romahtaessa, nyt pitäisi siis myöntää, että ratkaisu oli vain tilapäinen? Ei tule kuuloonkaan. Monet pitävätkin ilmastonmuutosta jopa vasemmiston "troijan hevosena", jonka tarkoituksena on tuhota vapaa markkinatalous.

Kaikesta huolimatta, kulttuuri on kuin nestettä. Se on muuttunut monta kertaa aiemmin ja voi muuttua ikuisesti. Ilmastoskeptisten konfrenssien puhujat ymmärtävät tämän, ja juuri siksi he ovat niin määrätietoisina vastustamassa vuoren kokoista todistusaineistoa, joka todistaa, että heidän maailmankuvansa on uhka elämälle maapallolla. Meidän muiden tehtävänä on saman todistusaineiston perusteella uskoa, että juuri päinvastainen maailmankuva voi olla pelastuksemme. Ilmastoskeptikot ymmärtävät, että kulttuuri voi muuttua nopeasti, koska he itse ovat osa liikettä (liberalismi), joka juuri teki niin. 
- Naomi Klein


Vapaakauppa, NAFTA ja vihreän liikkeen umpikuja

Ilmastosopimukset ja vapaakauppasopimukset ovat siis eläneet omaa elämäänsä, mutta samalla toinen on vaikuttanut toiseen tuhoisalla tavalla. Globaalin vapaakaupan ytimessä on vapaus valmistaa tuotteita siellä missä halvimmalla näin pystytään tekemään. Ilmastosopimusten kannalta taas parasta olisi pyrkiä tuottamaan mahdollisimman paikallisesti, sekä käyttämällä uusiutuvia energiamuotoja. Tämä vähentäisi suurinta osuutta päästöistä: logistiikkaa. Mutta kun nämä kaksi sopimusta asettuvat vastakkain ei voittajasta ole epäselvyyttä, vapaakauppa ei yksinkertaisesti voi hyväksyä paikallistalouksien suosimista, koska juuri tällaisten rajoitteiden kieltäminen on ideologian ytimessä. Useat yritykset aloittaa uusiutuvien energiamuotojen projekteja paikallisesti, ovat kaatuneet siihen, että lainsäädännöllä on estetty paikallistalouksien suosiminen. Monet vihreätkin ovat joustaneet tässä kysymyksessä ja päätyneet hyväksymään tilanteen ajatellen, että on parempi saada aurinkopaneeleita tai tuulivoimaloiden osia edes Kiinasta, kuin että niitä ei saataisi ollenkaan. Uusliberaalin ideologian ytimessä on kuitenkin myös julkisen sektorin purkaminen ja sen varallisuuden tyhjentäminen, jossa se on onnistunutkin menestyksekkäästi. Ongelmana on tämän jälkeen, että tarvittavia investointeja ei voida lopulta edes tehdä rahoituksen puuttuessa. Yritykset, joiden toiminnan rajoitusten purkaminen on ollut uusliberaalien toinen pääkohde, eivät ole kiinnostuneita investoimaan uusiutuviin, koska taloudellista motiivia, eli voitontavoittelun mahdollisuutta ei ole riittävästi verrattuna vanhoihin polttoaineisiin ja infrastruktuuriin. 


Naomi Klein

Vapaakauppa on kiihdyttänyt päästöjä useilla talouden sektoreilla, etenkin logistiikassa ja maataloudessa. Jopa kolmasosa päästöistä johtuu nykyisin maataloudesta ja siihen liittyvästä logistiikasta. Tämän ymmärtää, kun käy selville esimerkiksi miten pitkiä matkoja erilaiset tuotteet matkustavat matkallaan kuluttajien ruokapöytiin. Tämä äärimmäinen tuotannon ja kulutuksen eriytyminen onkin länsimaissa johtanut viime aikoina uskomattomaan harhaluuloon: me pidämme ilmastonmuutoksen pääasiallisina syyllisinä Kiinan ja Intian kaltaisia maita, joihon me ja meidän laatimamme kaupan säännöt ovat tuotannon ajaneet. Länsimaat ovat siis ulkoistaneet likaisen tuotantonsa ja jotkut arvostettavassa asemassa olevat akateemikotkin ovat vetäneet tästä johtopäätöksen, että länsimaat ovat onnistuneet ilmastonmuutostavoitteissaan. Todellisuudessa länsimaiden kuluttajien hiilijalanjälki on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen vuosikymmenen aikana: Kiinan päästöistä lähes puolikkaan arvioitiin vuosien 2002 ja 2008 välillä syntyneen viennistä. Kaiken huipuksi tässä jatkuvassa kansainvälisten korporaatioiden seikkailussa häviäjinä on jo suurin osa ihmisistä tämän talousideologian lähtömaissa (länsimaat),  niissä maissa joihin tuotanto ensin siirrettiin (Korea, Kiina) ja lopulta niissä joihin korporaatiot ovat nyt siirtyneet (Intia, Bangladesh). 

Syy siihen, miksi olemme laittaneet kaikki munat samaan vihreän teknologian ja tehokkuuden koriin, on yksinomaan siinä, että nämä ratkaisut ovat markkinalogiikan sisällä. 
- Naomi Klein

Klein kritisoi ympäristöjärjestöjä, niiden annettua periksi 1990-luvun alussa NAFTA-neuvotteluissa, joita ne ensin yhdessä rintamassa vastustivat. Tästä hän myös katsoo juontuvan nykyisen vihreän liikkeen rappiotilan: vihreät eivät halua mielellään keskustella vapaakaupasta, vaan ovat ottaneet poliittisessa retoriikassaan keskiöön esimerkiksi energiatehokkuuden, teknologian kehityksen etc. Vapaakaupan alkamisen ja päästöräjähdyksen korrelaatio ei mahdu nykyiseen vihreään ajatteluun. Vihreät ovatkin Kleinin näkökulmassa väärällä puolella, mikäli ilmastonmuutokselle halutaan tehdä jotakin. Tämä on mielenkiintoinen havainto kirjasta, ja herättää ajatuksia. Kleinin siteeraamien lähteiden mukaan ainoa keino ulos umpikujasta saattaakin olla uusi degrowth -ajattelu ja ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin tähtäävä suunnitelmatalous, suurine investointeine infrastruktuuriin, kaupunkirakenteisiin, sekä muutoksina verotukseen, tiukentuvana sääntelynä kansainväliseen kauppaan, erityisesti yksityisten suurten yritysten toimintaan.


Ekstraktionismi, ei vain kapitalismi ja markkinatalous


Fakta on se, että sosialistiset valtiot kuluttivat resursseja samalla omistuneisuudella, kuin niiden kapitalistiset kilpakumppanit, ja hylkäsivät jätteensä yhtä vastuuttomasti.

- Naomi Klein


Kleinin mukaan olisi kuitenkin virhe syyttää vain 1980-luvulta alkanutta uusliberalistista vallankumousta ilmastonmuutoksesta - ovathan teollistuneet yhteiskunnat puskeneet päästöjä ilmakehään jo viimeisen 250 vuoden ajan. Molemmilla järjestelmillä (kapitalismi & kommunismi) vaikuttaa olevan piirteenä keskittää valtaa, joko valtion tai suuryritysten käsiin. Joko tuotetaan tuotannon vuoksi, kuten kommunismissa, tai kulutetaan kuluttamisen vuoksi, kuten kapitalismissa. Ongelman perimmäisten syiden etsimisessä täytyykin mennä syvälle länsimaisen kulttuurin ytimeen. Mistä käsitys siitä, että ihminen on maapallon herra ja kontrolloiva mestari oikein lähti? Klein käyttää termiä ekstraktionismi, se on luonteeltaan dominoiva maailmankatsomus, jossa ainoa päämäärä on ottaa maasta se mitä siitä on otettavissa ja siirtyä uusille alueille. Sen vastakohta taas on huolehtiminen, jossa ottamisen lisäksi pidetään myös huoli siitä, että maasta on jatkossakin saatavissa jotain. Klein löytää ekstraktionismin synnyn jo 1600-luvulta, jolloin ensimmäiset filosofit kuten Francis Bacon alkoivat luoda maailmankuvaa siitä, miten ihmisen tulisi tavoitella täyttä herruutta luonnonvoimista. Pitkään kuitenkin luonnonlait rajoittivat näiden näkemysten leviämistä, tehtaat olivat virtaavien jokien varrella, laivat kulkivat tuulten ja merivirtojen ehdoilla jne. James Wattin höyrykone kuitenkin muutti hiljalleen tämän herra-alamainen -suhteen ihmisen eduksi. Uudet koneet alkoivat toimia kivihiilellä ja niiden tuotanto irroittautui luonnon kiertokulun alaisuudesta.

Ekstraktionismissa päämäärä on hyödyntää resurssit tietyltä alueelta, lähettää ne muualle ja sen jälkeen häipyä jättäen siivous muille. Ekstraktionismilla on tuhansien vuosien perinteet. Kautta historian imperiumit ovat hyödyntäneet periferia-alueita keskusten kustannuksella. Tästä Klein esittää käsitteen uhrausalueet (sacrifice zones), ne ovat alueita kaukana hyvinvoivista keskusksista, joita ei oteta mukaan laskuihin ja jotka voidaan uhrata keskuksien hyvinvoinnin eteen. Kolonialistisessa maailmankuvassa uhrausalueilla ei ole merkitystä, koska aina on löydettävissä uusia alueita joille siirtyä. Höyrykoneen avulla teollisuus pystyi alistamaan sekä luonnonvoimat, että työvoiman. Geograafiset esteet poistuivat, tehtaita voitiin siirtää sinne missä työvoima oli halvinta ja resurssit saatavissa. Tämä kehitys on vain voimistunut näihin päiviin asti.


Kivihiili edusti lyhyesti sanottuna totaalista dominanssia molemmista, luonnosta ja toisista ihmisistä. Täydellistä Francis Baconin utopiaa. "Luonto voidaan valloittaa" Watt sanoi, "jos voimme löytää hänen heikot puolensa".

- Naomi Klein

Fossiiliset polttoaineet näyttivätkin vuosisatoja vapauttaneen ihmisen luonnosta. Ne käyttäytyivät juuri siten kuin ihminen halusi, ilman vaihteluita ja yllätyksiä. Mutta viime vuosikymmenten ilmastotiede on paljastanut, että ihmisen ja luonnon välinen suhde ei katkennutkaan, vaan se  toimi enemmänkin viiveellä. Noiden vuosisatojen kumulatiiviset päästöt ovat nyt ovella. Tämä on valtaisa maailmankuvan muutos. Mutta fossiliset polttoaineet kuuluvat maan kamaraan, useiden Kleinin siteeraamien tutkijoiden mukaan niillä on jopa olennaisia rooleja luonnon kiertokululle maankuoressa.


Mystinen ajattelu

Ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi on esitetty lukuisia erilaisia ratkaisuja, joista tietysti suurin osa markkinatalouden logiikan sisällä. Yleisesti ilmastonmuutos on haluttu esittää teknisluontoisena ongelmana, puuttumatta perimmäisiin syihin kuten kulutuskulttuuriin, kaupunkirakenteisiin, teolliseen maanviljelyyn ja globaaliin vaihdantaan. Päästökauppa, johon asetettiin paljon toivoa on osoittautunut epäonnistuneeksi. Miljardöörien, kuten Richard Bransonin, Warren Buffetin ja Bill Gatesin, paljon julkisuutta saaneet hankkeet ja lausunnot ovat osoittautuneet fiaskoiksi riippumatta edes niiden perimmäisistä motiiveista. Branson yritti löytää uutta ihmepolttoainetta Earth Prize -nimisen kilpailun myötä, jossa voittaja olisi kuitannut 25 miljoonaa dollaria.  Buffett ilmoittautui ilmastonmuutokseen vakavasti suhtautuvaksi jo 2007, mutta hänen omistamansa yritykset eivät ole noudattaneet tätä huolta tukevaa politiikkaa. Gates on asettanut toivonsa öljyalan jättiläisten tukemiseen näiden projekteissa puhtaamman energian löytämiseksi, tuloksetta.

Yksi vaarallisimmista mystisen ajattelun tuotoksista on SRM, eli Solar Radiation Management. Tässä ratkaisussa auringon säteilyä vähennettäisiin erilaisilla ilmakehään suihkutettavilla aerosoleilla, jotka toimisivat eräänlaisena peilinä heijastaen lämpöä takaisin avaruuteen. Tämä ajattelu on äärimmäisen vaarallista, koska sen seurauksia on mahdoton ennustaa. Se lisäksi vähentäisi aurinkopaneeleiden tuottoa ja lopulta vain ratkaisisi ilmastonmuutoksen yhtä oiretta (nousevia lämpötiloja) ei perimmäistä syytä. Kleinin mukaan saasteiden aiheuttamaan ongelmaan vastaaminen lisäsaasteilla saattaisi hyvinkin olla vuosisatojen luonnon kontrolloinnin satutarinan traaginen loppu. Puhumme kompleksisista systeemeistä, jotka ovat ihmisen käsityksen ja ymmärryksen ulottumattomissa. Loppuen lopuksi elinkelpoisen tulevaisuuden luominen ei ole rakettitiedettä, se on paljon kompleksisempaa kuin rakettitiede.

Ehkä vaarallisin mystisen ajattelun muoto on kuitenkin planetaarinen kolonialismi. Se tarkoittaa sellaisten ajatusten viljelemistä, joissa ihmiskunta pystyisi ensin käyttämään maapallon resurssit loppuun ja sitten siirtymään toisille planeetoille jatkamaan samaa ekstraktionismia. Tässä maailmankuvassa ei ole merkitystä sillä, että maapallo ajetaan tuhoon. Tämä teknologiauskon viimeinen pesäke ei kenties koskaan tule luovuttamaan uskoaan teknologisiin ratkaisuihin ennen kuin on jo liian myöhäistä. Teknologiauskoon luo säröjä viimeaikaiset onnettomuudet, joihin äärimmäisen monimutkaiset teknologiset järjestelmät ovat meidät ajaneet.


Blockadia

Kirjansa viimeisen luvun Naomi Klein käyttää esittelemään nykyistä tuhokapitalismia vastaan syntynyttä universaalia kansanliikettä, jota hän nimittää Blocadiaksi. Koska uhrausalueet alkavat tulla yhä lähemmäksi entisiä keskuksia, alkaa liikehdintä kasvaa. Talouskriisin seurauksena kurimuksessa olevissa maissa yritetään jatkuvasti aloittaa toinen toistaan likaisempia projekteja energian tai malmien tuottamiseksi, mutta koska näiden vaikutukset tulevat paikallisten kärsittäviksi, on vastarinta ollut kasvavaa. Kreikassa on suurta liikehdintää saaristojen öljynporausta vastaan. Romaniassa ja Englannissa liuskeöljyhankkeita. Kanadassa valokeilassa ovat etenkin Albertan öljyhiekat. USA:ssa liuskekaasu ja erilaiset öljyputket.

Klein nostaa etenkin alkuperäiskansat ja maatalousväestön esille. Nämä ryhmät kokevat ekstraktionismin hinnan ja ovat nousseet sitä vastaan. Ympärille on kerääntynyt liikehdintää myös kaupungeista. Huomattavaa on, että nykyaikaisten viestintämahdollisuuksien vuoksi toiminta on verkostoitunut merkittävästi. Keinoina käytetään ensisijaisesti kansalaisvaikuttamista äänestämisen ja mielenosoitusten muodossa. Lisäksi erilaiset passiiviset toimet, kuten teiden ja rautateiden sulkemiset ihmismassoilla ovat olleet liikkeelle tunnuksenomaista. Klein uskoo, että tämä liikehdintä on vasta alussa ja tulee olemaan ratkaisevassa asemassa sen suhteen, kyetäänkö tuhoisa kehitys vielä estämään vai ei. 


Lopuksi

Klein tarjoilee paljon ajateltavaa kirjansa myötä. Eräs kirjan parhaista anneista on erilaisten ilmiöiden käsitteellistäminen, kuten ekstraktionismi ja uhrausalueet. Uhrausalueet on etenkin erinomainen keksintö, sillä koemme jatkuvasti uhrausalueiden lähestymisen myös Suomessa. Talvivaaran kaltaiset katastrofit kertovat, että elämäntapamme kustannukset eivät enää ole pelkästään kaukaisissa maissa, vaan tulossa lähemmäs. Suosittelen etenkin kirjan kahta ensimmäistä päälukua luettavaksi kaikille ongelmasta kiinnostuneille. Kolmas luku keskittyy lähes pelkästään modernin ympäristöliikkeen syntymiseen ja kehittymiseen, ollen eräällä tavalla oma kokonaisuutensa. Kleinin kirjoitustyyli on provokatiivinen ja jopa demagoginen. Lähdeaineisto on kuitenkin laaja ja monipuolinen, siitä ei kirjaa voi syyttää. Paljon ajatuksia tarjoava teos, joka tekee syvän särön markkinatalouden logiikkaan ilmastonmuutoksen pysäyttämisyrityksissä.


Lähde:

Naomi Klein (2014) This Changes Everything - Capitalism vs. the Climate. Penguin Group.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Joseph Tainter - ajatuksia historiasta, yhteiskunnista, kompleksisuudesta ja tulevaisuudesta

Joseph Tainter
Voi kuulostaa erikoiselta, että antropologiaan, arkeologiaan ja historiaan uransa omistaneella professorilla voisi olla jotakin annettavaa meille nykyajan modernien ongelmien kanssa tuskaileville. Mutta se saattaa hyvinkin olla harha. Nimittäin amerikkalainen Utahin yliopiston ympäristö- ja yhteiskuntatieteiden professori Joseph Tainter on hahmo, jonka yli 30 vuoden aikana tekemä tutkimustyö on alkanut nousta nopeasti esille talous-, resurssi-, ja ympäristökriisien jatkuessa. Olen saanut useita kysymyksiä viime vuosien aikana liittyen Tainterin kirjoituksiin, joten tämän tekstin kirjoittaminen tuntui hyödylliseltä ajatukselta. Aluksi on paikallaan huomauttaa, että Tainter ei tarjoa minkäänlaisia ratkaisuja edellämainittuihin ongelmiin, sen sijaan hän pyrkii selittämään niiden perimmäisiä syitä äärimmäisen perusteellisella tavalla. On myös tärkeää yrittää ymmärtää miten ongelmat ovat syntyneet, vaikka ratkaisuja ei olisikaan vielä keksitty. Niiden keksiminen on epäilemättä lähempänä silloin kun tietoisuus nykytilanteesta on mahdollisimman hyvä. 


We don't prepare for the future, basically we verge from crisis to crisis

- Joseph Tainter


The Collapse of Complex Societies

Tainterin tuotannosta ehdottomasti tunnetuin teos on vuonna 1988 ilmestynyt The Collapse of Complex Societies, kompleksisten yhteiskuntien romahdus. Tainter kertoo kirjansa kirjoittamisen syyksi tuskastumisen laajaan, mutta epätäydelliseen kirjallisuuteen yhteiskuntien romahduksesta. Hänen mukaansa universaalia teoriaa siitä, miksi yhteiskunnilla on ollut tapana romahtaa, ei oltu yritetty luoda, joten hän päätti yrittää sellaisen luomista. Tainter piti olennaisena sitä, että hänen teoriansa pyrki luomaan yleismallin siitä, miksi kompleksisen yhteiskunnan romahdus tapahtuu. Hän ei ollut kiinnostunut yksittäisistä tai mystisiksi tulkitsemistaan malleista, joita kirjallisuus oli täynnä. Tainter kritisoi jopa poikkeuksellisen voimakkaasti tunnetuimpia klassikoita, kuten Oswald Spengleriä ja Arnold J. Toynbeetä niiden selitysmallien tieteellisistä puutteista. Tainterin mukaan selitykset, joissa esimerkiksi verrattiin yhteiskunnan elinkaarta ihmisen elinkaareen, olivat luonteeltaan mystisiä, eivät tieteellisiä. Hänen mielestään nämä mallit eivät tarjonneet kunnollista vastausta kysymykseen, miksi yhteiskunnat romahtavat.


Mitä romahdus sitten tarkoittaa? Tainter määrittelee sen äkilliseksi yhteiskunnallisen kompleksisuuden alentumiseksi, joka tarkoittaa erilaisten virtojen (informaatio, resurssit, energia) vähentymistä tai jopa kokonaista pysähtymistä, sekä sosiaalisten roolien (ammattien) vähentymistä. Yhteiskunta menettää rakenteensa ja organisatorisen kykynsä kontrolloida alueellaan olevia ihmisiä, tavaravirtoja, informaatiota jne. Tunnusmerkkeinä tästä on yleensä nälänhätä, infrastruktuurin rapistuminen ja ihmisten maailman "pienentyminen" liikkuvuuden ja tiedon virtojen vähentyessä. Alentunut kompleksisuus näkyy yhteiskuntien kykenemättömyytenä ratkaista niiden eteen tulevia ongelmia, kuten hyökkääviä vihollisia, ympäristökatastrofeja tai sisäisiä ongelmia. Tainterin teorian keskiössä on nimenomaan kompleksisuus, tarkemmin sosiaalinen kompleksisuus ja sen kehitys. Kompleksisuuden käsitteestä tarkemmin seuraavassa kappaleessa. Yksinkertaistettuna yhteiskunnat kehittyvät kasvattaen samalla kompleksisuuttaan. Kompleksisuus maksaa, joten sitä joudutaan rahoittamaan eri lähteistä. Rooman valtakunnassa rahoittajina toimivat talonpojat ja heidän viljasatonsa. Nykyisessä yhteiskunnassamme rahoittajina ovat pääosin fossiiliset polttoaineet ja ihmistyö enenevässä määrin vain vielä automatisoimattomien prosessien hallinnan osalta.


A society or other institution can be destroyed by the cost of sustaining itself.

– Joseph Tainter


Kompleksisuuden kasvaminen juontuu yhteiskuntien perimmäisestä tarpeesta ratkoa niiden eteen tulevia ongelmia innovaatioiden avulla. Alentuva rajahyöty astuu kuitenkin peliin jossakin kohtaa: uudet ongelmat ja niiden ratkaisut tuottavat entistä vähemmän nettohyötyä yhteiskunnalle, jolloin vaarallinen kehitysvaihe alkaa. Ongelmienratkaisua ei voida lopettaa vapaaehtoisesti, koska se tarkoittaa jo itsessään jonkinlaista romahdusta, joten yhteiskunnat yrittävät viimeiseen asti jatkaa ongelmanratkaisua ja siinä sivussa tietämättään kasvattavat kumulatiivista kompleksisuuttaan, jonka ylläpitäminen maksaa jatkuvasti enemmän. Keino ulos tästä kierteestä on uuden energialähteen tai uusien alueiden valtaaminen, mutta jokainen Tainterin tutkimista yli 20 yhteiskunnasta tai sivilisaatiosta epäonnistui lopulta kompleksisuuden kasvattamisessa ja romahti. Tästä seuraakin joukko olennaisia kysymyksiä. Olemmeko samalla polulla? Miten me eroamme edeltäjistämme? On hyvä muistaa, että jokaisen kulttuurin perimmäisiin arvoihin kuuluu oletus siitä, että olemme erilaisia, parempia kuin muut. Tainterin työ kyseenalaistaa siis erään kulttuurimme kulmakiven, entä jos emme ole erilaisia kuin aiemmat sivilisaatiot?

Sosiaalisen kompleksisuuden rajahyöty vähentyy sen kasvaessa, kunnes muuttuu alenevaksi.



Kompleksisuus - ratkaisu ongelmiin

Tainterin tutkimuksissa kompleksisuus on keskeinen käsite. Kompleksisuus ei ole mikään yksiselitteinen käsite, sillä voidaan tarkoittaa useita eri asioita. Se ei ole synonyymi monimutkaisuuden kanssa, vaikka näin usein väärin tulkitaankin. Kompleksisuus on hallitsematonta ja se elää jatkuvasti, eli on ns. dynaamista. Se on systeemin ominaisuus ja vaatii aina resursseja kehittyäkseen ja pitääkseen itseään yllä. Tainterin käyttämänä kompleksisuus viittaa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen, joka tunnistetaan esimerkiksi ammatillisesta erikoistumisesta, infrastruktuurin kehityksestä, informaatiovirtojen kasvusta ja nopeutumisesta, sekä tietenkin teknologisesta kehityksestä. Kompleksisuuus kasvaa yksinkertaisesta syystä: ihmiset ja meidän muodostamamme ylätasot, yhteiskunnat, ratkaisevat eteensä tulevia ongelmia. Hienostuneempi termi tästä on innovaatiotoiminta.

Käytännössä kaikki ihmisten toiminta on jollakin tasolla syntynyt erilaisesta ongelmanratkaisusta, ja logiikka on selvä. Armeija on vastaus ongelmaan ulkoisesta uhasta, poliisi sisäisestä. Lääketiede on ratkaisu ongelmaan nimeltä sairaus. Koulutus on ratkaisu ongelmiin, joita kouluttamattomuus tuo mukanaan. Jopa hengellinen toiminta, kuten uskonto, on ratkaisu ongelmaan, pelkoon kuoleman jälkeisestä elämästä. Teknologia on kenties helpompi ymmärtää täysin ongelmanratkaisun tuloksena. Kaikki käyttämämme työkalut kirveestä älypuhelimeen ovat olemassa ratkaistakseen jotakin ihmisen keksimää ongelmaa. Ongelmanratkaisun tuloksena syntyy uusia ammatteja. Metsästäjä-keräilijä yhteisössä oli arviolta 10-20 erilaista sosiaalista roolia, kuten parantajat, työkalujen valmistajat jne. Teollisessa yhteiskunnassa on nykyään eri arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia, jopa miljoona erilaista sosiaalista roolia. Ammatillinen erikoistuminen on uskomattomalla tasolla.

Kompleksisuus on välttämätön seuraus edellämainitusta ongelmanratkaisusta. Ongelmien ratkaisu nimittäin kehittyy tietyllä kaavalla: ensin ratkaistaan helpoimmat ongelmat, jonka jälkeen siirrytään yhtä vaikeampiin. Jokainen ratkaisu kuitenkin jää ikään kuin kerrokseksi, jonka päälle seuraava rakentuu. Tällä tavalla kompleksisuus kasvaa kumulatiivisesti ja "salaa", kuten Tainter asian ilmaisee.  Tärkeä huomio on myös se, että kompleksisuus ei ole missään muodossa ilmaista: se maksaa aina jossain resurssissa. Yleensä tämä resurssi on energia, mutta se voi myös olla jokin muu resurssi, aika tai yksinkertainen vaivannäkö.

Kompleksisuus siis kehittyy ja kasvaa, mutta tämä kehitys vaatii enemmän ja enemmän uhrauksia. Byrokratia on eräs klassinen esimerkki kompleksisuuden kasvusta. Samoin entistä kalliimmat teknologia- tai infrastruktuurihankkeet. Tieteen kompleksifikaatio on tarkoittanut sitä, että vuosisadassa ollaan siirrytty yksittäisistä neroista, jotka tekivät löytönsä yksin tai erittäin pienissä ryhmissä ja hyvin alhaisilla panostuksilla. Nämä tiedemiehet saivat aikaan valtavia tuloksia pienillä panoksilla. Nykyaikana tiede ja tutkimus ei enää ole mahdollista yksittäisen ihmisen toimesta saati ilmaiseksi. Tiede on institutionalisoitunut: vaaditaan suuria resursseja, tiimejä, organisaatioita ja monimutkaista, kallista teknologiaa. 


Kompleksiset yhteiskunnat

Kompleksinen yhteiskunta on siis yksinkertaistettuna sellainen, jossa on useita sosiaalisia rooleja, eli ammatteja, jotka muodostavat erilaisia organisaatioita. Resurssien, pääomien, tavaroiden, palveluiden, informaation ja ihmisten liikkuminen on suurta ja nopeaa. Kompleksinen yhteiskunta ei ole mikään normaalitila ihmisen historiassa. Nykyiset yhteiskunnat ovat historiassa ja antropologiassa anomalioita, poikkeuksia historiassa, asia voi olla vaikea ymmärtää. Erityisen vaikeaa se on niille sukupolville, jotka ovat eläneet koko elämänsä kompleksisissa yhteiskunnissa. 1900-luvun alkupuolella syntyneet ovat nähneet huomattavasti vähemmän kompleksisen yhteiskunnan, mutta sekin oli jo poikkeuksellisen kompleksinen ihmisen lajihistorian mitassa. Yhteiskuntia alkoi esiintyä vasta maanviljelyn keksimisen jälkeen. Eli ne ovat täysin viimeisen 8000-10 000 vuoden aikainen ilmiö, ihmisen 200 000 - 2 miljoonan vuoden kehityskaaren aikana. Kompleksinen yhteiskunta ei ollut mahdollinen metsästäjä-keräilijä -elämäntavassa. Yksinkertaisesti tarvittavaa populaatiota riittävän pienellä alueella ei ollut mahdollista elättää tuolla liikkuvuuteen perustuneella elämäntavalla. Maanviljely muutti asian ja mahdollisti kompleksisten yhteiskuntien syntymisen.

Kompleksisten yhteiskuntien aikakaudella on kuitenkin erotettavissa kaksi vaihetta, jotka eroavat olennaisesti toisistaan. Ensimmäinen vaihe oli aikakausi ennen fossiilisia polttoaineita ja toinen niiden käytön aloittamisen jälkeen. Aiemmassa vaiheessa kompleksisuuden kustannukset olivat läsnä ihmisten arjessa. Nämä yhteiskunnat saivat energiansa maanviljelystä, joten yhteiskunnallisen kompleksisuuden kasvattaminen näkyi suuren talonpoikaisväestön elämässä kasvaneina veroina, eli he menettivät yhä suuremman osan sadoistaan valtiolle. Rooman valtakunnan valloitusvaiheen loputtua kalliin yhteiskuntarakenteen ylläpitoa jatkettiin kasvattamalla talonpoikien verotusta niin jopa niin pitkälle, että tiloilla alettiin kokea nälänhätää ja tiloja alettiin hylätä. Tainterin mukaan on olemassa todisteita, että monissa paikoin roomalaiset talonpojat ottivat barbaarit vastaan vapauttajina. Kompleksisen yhteiskunnan ylläpitäminen oli kääntynyt itseään vastaan.



Yhteiskuntien siirryttyä energiankäytössä fossiilisten polttoaineiden varaan yhteys kompleksisuuden kasvun ja kustannusten välillä on hämärtynyt. Yhteys on edelleen olemassa, mutta koska työstä suurimman osan tekevät koneet jotka käyttävät fossiilista energiaa, syntyy vaikutelma kuin kompleksisuus olisi ilmaista. Kompleksisuuden kulut näkyvät nykyisin lähinnä erilaisena vaivana ja ajan kuluna. Esimerkiksi syyskuun 2001 iskujen jälkeen kompleksisuutta kasvatettiin merkittävästi lentoliikenteen valvonnassa, jolla oli seurauksia matkustajille ylimääräisenä vaivana, toisaalta veronmaksajille kompleksisuuden kasvattaminen näkyy suoraa verojen kasvuna. Lopputuloksena siis ongelma (terrorismi) ratkaistiin kasvattamalla kompleksisuutta (valvonta) ja yhteiskunnalliseen kompleksisuuteen oli jälleen luotu uusi kerros lisää. Tällä tavalla kompleksiset yhteiskunnat näyttävät kehittyvän: inkrementaalisesti, ratkomalla ongelman kerta toisensa jälkeen kompleksisuutta lisäämällä, mutta kumulativiiset vaikutukset huomioimatta. Tainterin mukaan tämä on vaarallinen kehityskulku.


Tulevaisuus - mahdollisuuksia paeta Tainterin "ansasta"

Tietäen historiasta enemmän, näyttäytyy tulevaisuus hyvin erilaisena kuin aiemmin. Tainterin teorian valossa näyttää, että yhteiskunnallisen huomion tulisi keskittyä etenkin kahteen pääkohtaan 1) energiaan ja 2) ongelmanratkaisuun. Molemmat vaikuttavat toisiinsa. Energiapuoli voi ratkaista ongelmanratkaisun, mutta toisaalta liiallinen ongelmanratkaisusta syntyvä kompleksisuus ilman tarvittavaa energiapohjaa, johtaa ainakin Tainterin mukaan yhteiskunnan romahtamiseen. Tainterin teoria on kuitenkin murheellinen: joka jatkamme kompleksisuus-energia -spiraalissa, eli kasvatamme molempia ja jatkamme ongelmien ratkaisua, tai vaihtoehtona on romahdus. Tainter ei näe mitään yleisesti esitettyä keinoa, kuten kulutuksen passiivista vähentämistä tai säätelytaloutta ratkaisuna yhteiskunnan kestävyyden ylläpitoon. Hän tunnistaa historiastakin ainoastaan yhden esimerkkitapauksen, jossa yhteiskunta on yksinkertaistanut rakennettaan oma-aloitteisesti. Tämä yhteiskunta oli romahtaneesta Rooman valtakunnasta irtautunut itä-Rooma, eli Bysantti. Bysantti ei kuitenkaan yksinkertaistanut sosiaalista kompleksisuuttaan niistä syistä, joiden vuoksi nykyisten yhteiskuntien olisi ehkä tarpeen tehdä. Bysantilla ei ollut muita mahdollisuuksia kohdatessaan suuria vihollisvaltioiden paineita idästä ja painiessaan edelleen romahtaneen Rooman aiheuttamissa haastavissa oloissa.



Ongelmanratkaisun problematiikka on kuitenkin paljon monimutkaisempi kuin Tainter olettaa teoksissaan. Australialainen Samuel Alexander on kirjoittanut mainion esseen, jossa hän hyväksyy Tainterin teorian oikeellisuuden, mutta kyseenalaistaan ongelmanratkaisun osalta ongelmien määrittelyn. Hänen mukaansa ongelmien määrittely ei ole kulttuurin arvoista vapaata. Hän kutsuu Tainterin ajattelua traagiseksi. Länsimaisen kulttuurin ongelmien asettelu on kuitenkin poikkeuksellista, löydämme niitä kaikkialta ja pidämme ratkaisuja hyvinä huolimatta niiden kustannuksista. Lisäksi ongelmanratkaisumme on hyvin energiaintensiivistä. Kaikkia ongelmia ei toki voida sivuuttaa, vaikka suhtautumistapaa muutettaisiin: taudit ovat ongelma riippumatta kulttuurista, samoin toistuvat luonnonilmiöt. Mutta monet ongelmat ovat silti ratkaistavissa useammalla kuin yhdellä tavalla. Alexander mainitsee esimerkkeinä haitallisesta sosiaalisen kompleksisuuden kasvusta sotilasvarustelun, sekä markkinoinnin. Molemmat johtavat kilpaa pohjalle -tyyppiseen peliteoriasta tuttuun ilmiöön, jossa vastustaja seuraa usein perässä, tehden aiemmista investoinneista hyödyttömiä. Näissä nollasummapeleissä kompleksisuus ja sen kustannukset kasvat, ilman nettohyötyä yhteiskunnalle.

Alexander pitää vapaaehtoista yksinkertaistamista mahdollisena, mutta ei helposti toteutettavana. Eri tuotantoprosessien kompleksisuus on kasvanut energiaintensiivisillä tavoilla noudattaen polkuriippuvuutta. Globaali ruokatuotanto on  tällainen systeemi, jonka kompleksisuus ja energiaintensiivisyys on kehittynyt niin suureksi, että sen kustannukset ovat hyötyjä suuremmat. Supermarketeissa olevat tuotteet ovat eri tutkimusten mukaan matkanneet jopa kymmeniä tuhansia kilometrejä ennen päätymistään ostoskoriin. Lisäksi tuotteiden valmistus on vaatinut suurta resurssien syöttöä maatalouden, pakkausmateriaalien ja logistiikan osalta. Systeemi eittämättä toimii, mutta sen kestävyyteen poikkeusoloissa on kohdistettu jatkuvasti suurempaa kritiikkiä. Mikäli tuotantoa paikallistettaisiin ja systeemiä alettaisiin tarkkailemaan kulutuksensa osalta, joutuisimme kenties luopumaan jostakin eksoottisista tuotteista ja syömään ns. sesonkien mukaista ruokaa, mutta elintaso ei laskisi merkittävästi. Samalla kuitenkin massiiviseksi paisunut ja valtavasti resursseja kuluttava globaali systeemi yksinkertaistuisi ja kompleksisuuden kustannukset alentuisivat. Muita esimerkkejä Alexander esittää lääketeollisuudesta: suuri osa lääkkeistä parantaa oireita jotka syntyvät epäterveellisestä ravinnosta ja muista haitallisista elämäntavoista. Nämä oireet voitaisiin välttää puuttumalla ongelman perimmäiseen syyhyn. Ennen kaikkea Alexander kuitenkin korostaa esseessään jatkuvaa ongelmien uudelleentarkastelua. Saattaa olla, että Alexander on löytänyt aukon Tainterin muutoin melko aukottomasta teoriasta, mutta kuinka käyttökelpoinen se on jää nähtäväksi.


Lähteet

Alexander, Samuel (2012). ”Recilience Through Simplification: Revisiting Tainter’s Theory of Collapse.” Simplicity Institute Report 12h. Saatavissa: http://simplicityinstitute.org/wp-content/uploads/2011/04/ResilienceThro...

Tainter, Joseph A. (1988). Collapse of Complex Societies. Cambridge University Press.

Joseph tainter; The Collapse of complex Civilisations https://www.youtube.com/watch?v=GzuviYRse3E

Collapse of Complex Societies by Dr. Joseph Tainter.  https://www.youtube.com/watch?v=G0R09YzyuCI

Joseph Tainter: Energy Gain and Future Energy: Collapse of Sustainability
https://www.youtube.com/watch?v=RSXKjH_WjWo

Joseph Tainter - The Energy Crisis and the End of The Industrial Age https://www.youtube.com/watch?v=gBrYLJV9_N8

Will Our Society Survive Complexity? Dr. Joseph Tainter Interview | McAlvany Commentary 2014 https://www.youtube.com/watch?v=yvEjwAxHju0

Joseph Tainter Interview with Jim Puplava https://www.youtube.com/watch?v=wgOmijDrw7g

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 4

Tässä neljännessä ja samalla viimeisessä Thomas Pikettyn Capital in the 21st Century -teosta esittelevässä osassa aiheena on pääoman sääntelyn mahdollisuudet ja haasteet 2000-luvulla. Aiemmat osat alla:


OSA 1: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html




OSA 2: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html




OSA 3: http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/09/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-3.html






Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on ollut suurin kapitalismia kohdannut onnettomuus sitten suuren laman 1920- ja 30-luvuilla. Se ei kuitenkaan vielä ole ollut läheskään samankaltainen vaikutuksiltaan, joten täyspäinen vertailu näiden kriisien välillä on hieman ontuvaa. Se mikä näiden kahden kriisin hoitoa erottaa Pikettyn mukaan on se, että finanssikriisin yhteydessä hallitukset keskuspankkien kautta loivat tarvittavan likviditeetin, jotta systeemin totaalinen romahdus vältettiin. Keskuspankkien toiminta viimeisenä keinona tulikin tavallaan uudestaan ilmi finanssikriisin yhteydessä. Silti nämä toimet eivät muuttaneet taustalla vaikuttavia rakenteellisia ongelmia.

Kuten olen jo todennut, ideaalinen poliittinen keino loputtoman eriarvoisuuden kierteen pysäyttämiseksi ja kontrollin saamiseksi kumuloituvan varallisuuden dynamiikasta, olisi globaali pääomavero.
- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan sekä valtiovastaiset, että markkinavastaiset tahot ovat molemmat osittain oikeassa havaintoineen nykyisen kriisin syistä. Hänen mukaansa tarvitaan uusia instrumentteja sekä finanssikapitalismin hallintaan, että vero- ja tulonsiirtojärjestelmiin, jotka ovat kasvaneet liian kompleksisiksi ymmärtää. 


Hyvinvointivaltioiden nousu

Yksinkertaisin tapa mitata valtion osuutta taloudellisessa toiminnassa on tarkistella verojen osuutta koko kansantulosta. Valtion osuuden kasvu noudattaa eri länsimaissa (Ruotsi, Ranska, USA, UK) melko samanlaista historiallista trendiä. Suuri kasvun aikakausi alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja pysähtyi 1970-luvulla. Ennen maailmansotia valtioiden toiminta rajoittui vain alle 10% kansantulosta. Tällä osuudella valtio kykenikin täyttämään vain ydintehtäviä, kuten maanpuolustuksen, virkavallan, oikeuslaitoksen ja ulkomaansuhteet. Tällaisia valtioita kutsutaan nykyisin yövartijavaltioiksi. Ensimmäisen maailmansodan ja 1970-80 lukujen välillä valtioiden osuus taloudesta kasvoi jokaisessa maassa, 3-4 kertaiseksi. Tämän jälkeen kasvu on pysähtynyt ja kääntynyt jopa lievään laskuun.  

Verojen osuus kansantulosta. (Piketty 2014)


Valtioden osallistuminen talouteen ei kuitenkaan ole pelkkää verottamista, vaan sääntöjen asettaminen taloudelliselle toiminnalle on yhtä tärkeä työkalu. Finanssimarkkinoiden sääntelyä on puolestaan purettu voimakkaasti 1980-luvulta alkaen. Lisäksi valtion omistusten yksityistäminen on vähentänyt valtion roolia taloudessa samalta vuosikymmeneltä alkaen. Silti valtion roolin kasvattaminen tavalla, joka tehtiin etenkin toisen maailmansodan jälkeen on Pikettyn mukaan nykyisessä tilanteessa mahdonta: suuri harppaus otettiin kerran ja toista samanlaista ei voida tehdä. 

Valtioiden osuus on suuri etenkin koulutuksessa ja terveydenhuollossa: 10-15% (valtio vastaa enemmistöstä) ja erilaisissa tulonsiirroissa, joita on 10-20 % kansantulosta (kokonaan julkista) Nämä sektorit ovatkin juuri se, mitä kautta hyvinvointivaltio on syntynyt. Nämä suuret järjestelmät, joista eläkkeet ovat suurin, nostivat valtioiden osuuden taloudesta sotien jälkeen suuremmaksi. 


Hyvinvointivaltioiden modernisointi

Mikään iso kansanliike tai merkittävä poliittinen toimija ei ole tosissaan visioinut paluuta maailmaan, jossa vain 10 % tai 20 % kansantulosta menisi veroihin ja valtio ajettaisiin alas ydintehtäviensä piiriin. Toisaalta ei ole myöskään merkittävää tukea jatkuvalle hyvinvointivaltion kasvattamiselle 1930-80 välisen aikakauden nopeudella, joka tarkoittaisi, että 2050-60 -lukuihin mennessä 70-80 % kansantulosta menisi veroihin.
- Thomas Piketty

Piketty sanoo viisaasti: verot eivät ole itsessään hyviä tai huonoja, kyse on siitä miten niitä kerätään ja miten kerätyt verot käytetään. Hyvinvointivaltioiden kasvattaminen edelleen ei kuitenkaan ole hänen mukaansa kovin realistista. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että niiden kasvattaminen 1900-luvulla oli paljolti seurausta talouskasvusta, joka oli poikkeuksellisen nopeaa. Tulevaisuudessa vastaavaa kasvua ei ole perusteltua odottaa. Toinen ongelma on suuruuden ongelma, joka on jo tunnistettukin julkisen sektorin ongelmaksi ja johon on pyritty vastaamaan desentraloinnilla ja erilaisten hybridien (liikelaitokset, yksityistämiset, kolmas sektori) avulla. 

Jos emme jatkuvasti pyri sovittamaan sosiaalipalveluita julkiseen tarpeeseen, korkeaa verotasoa ja hyvinvointivaltiota kannattava konsensus ei välttämättä kestä ikuisuuksia. 
- Thomas Piketty

Koulutus on siis yksi suurimmista aloista, joilla julkinen sektori on vahvasti läsnä. Tämä on kuitenkin myös alue, jossa käydään jatkuvasti värikästä keskustelua tasa-arvon toteutumisesta. Siinä missä länsimaissa peruskoulutus on ilmaista, koskevat suurimmat kysymykset korkeakoulutusta. Euroopassa on perinteisesti nähty myös kolmannen asteen koulutus perusoikeutena, siten että taloudelliset esteet eivät saa muodostua kenenkään taitojen tielle. USA:ssa taas on valittu toisenlainen linja ja opiskelu korkeakouluissa on erittäin kallista. Se myös väistämättä on johtanut siihen, että yliopistoissa, kuten Harvardissa, opiskelijoiden vanhempien keskimääräinen tulotaso on jopa parhaimma 2 % joukossa. Opiskelumaksut ovat ajankohtainen kysymys tälläkin hetkellä muun muassa Kanadassa ja Iso-Britanniassa. 

Eläkejärjestelmät ovat myös muutosten kourissa. Eläkejärjestelmät perustuvat suurimmilta osin ns. PAYG (Pay As You Go) -malliin, eli sukupolvien väliseen solidaarisuuteen. Kulloinkin työssä oleva väestö maksaa sen hetkisten eläkeläisten eläkkeet. Nämä järjestelmät kuitenkin luotiin aikana, jolloin demografinen kehitys oli suotuisa: väestöpyramidit olivat ihanteelliset ja tuottavuus sekä sen myötä talous kasvoi suurella nopeudella. PAYG-järjestelmiä oli siis helppo luoda ja pitää yllä. Tuntuukin luonnolliselta, että näistä järjestelmistä pitäisi mahdollisimman nopeasti siirtyä ns. pääomitettuihin järjestelmiin, joissa siis nykyisten työläisten säästämät eläkkeet rahastoidaan kasvamaan tuottoa. Tässä tulee kuitenkin vastaan seinä: mikäli aloitettaisiin rahastoimaan eläkkeitä täydessä mittakaavassa, jäisivät tämän hetken eläkeläiset ilman eläkkeitään. Toiseksi ongelmaksi voisi muodostua pääomien volatiliteetti, sillä r>g ei automaattisesti tarkoita sitä, etteikö yksittäiset sijoitukset voisi epäonnistua. On siis vaikea kuvitella, että PAYG-järjestelmistä voitaisiin päästä eroon tulevaisuudessa. 

Yksi eläkereformin suurimpia ongelmia on se, että järjestelmät joita pyritään muuttamaan ovat äärimmäisen kompleksisia, eri sääntöineen julkisen sektorin ja yksityisen työntekijöille, sekä työttömille. Henkilölle, joka on työskennellyt uransa aikana eri tehtävissä, joka on hyvin yleistä nuoremmille sukupolville, on joskus vaikea tietää mitkä säännöt pätevät. Se, että tälläinen kompleksisuus esiintyy ei ole yllättävää: tämän päivän eläkejärjestelmät rakennettiin monessa tapauksessa asteittain, kun olemassa olevia järjestelmiä laajennettiin koskemaan uusia ryhmiä 1900-luvun aikana. 
- Thomas Piketty

Piketty toteaa, että eläkejärjestelmien yksinkertaistaminen on yksi suurimmista julkisen sektorin haasteista tällä vuosisadalla. Nämä järjestelmät ovat yksinkertaisesti kasvaneet liian kompleksisiksi.  Kehittyvissä maissa valtio ei ole missään vaiheessa päässyt kehittymään yövartijatasolta. Alhaista verokertymää onkin monessa maassa kierretty pitämällä julkisen sektorin palkat alhaisina. Täten on saatu määrällisesti suuri julkinen sektori, mutta korruptio on väistämätön seuraus. Fiskaalinen kehitys olisi elintärkeää valtion rakentamisessa, mutta valitettavasti kehittyvissä maissa verokertymät ovat jopa pienentyneet vapaakaupan aikakaudella, tullimaksujen alentuessa. 


Progressiivinen verotus

Viime vuosisadan suurimpia innovaatioita oli progressiivinen verotus, joka onnistui kaventamaan taloudellista epätasa-arvoa. Tänä päivänä tuo innovaatio vaikuttaa kuitenkin tulleen tiensä päähän verokilpailun vuoksi. Monet pitävät verotusta vain teknisenä prosessina, mutta se on kaikkea muuta kuin pelkästään teknillinen kysymys. Pikettyn mukaan se on ensisijassa poliittinen ja filosofinen kysymys, joka yhteiskunnan tulee ratkaista. Hän jopa menee niinkin pitkälle, että sanoo yhteiskunnan olevan vailla yhteistä päämäärää ja yhteisvoimaa, ilman verojen olemassaoloa. Verotus, etenkin epäoikeudenmukainen sellainen, on ollut monen tunnetun vallankumouksen sytykkeenä. 

Verotuksen alla ovat olleet kautta historian sekä erilaiset pääoman muodot, työsuorituksesta maksettavat, että kulutusverot. Näistä erityisesti kulutusverot ovat olleet vihattuja, koska ne ovat asettaneet suurimman taakan yhteiskunnan vähävaraisimpien niskaan. Näitä veroja kutsutaan myös välillisiksi veroiksi, koska ne eivät suoraa kohdistu pääomaan tai tuloihin. Myöhemmin näiden kolmen rinnalle ovat tulleet veroina erilaiset sosiaalimaksut, kuten työttömyysturva, eläkemaksut jne. 

Verosta tekee progressiivisen se, että se on korkeampi niille jotka ansaitsevat, keräävät pääomatuloja tai kuluttavat eniten. Mutta vero voi myös kääntyä regressiiviseksi, esimerkiksi silloin kun rikkaimmilla on mahdollisuuksia verojen optimointiin joko laillisesti tai laittomasti. Pikettyn mukaan todisteet tukevat väitettä, jonka mukaan progressio esti varallisuuden kehittymisen 1800- ja 1900 -lukujen mittoihin toisen maailmansodan jälkeen. 1980-luvun jälkeen progressiota on kuitenkin purettu sekä korkeimpien ansiotulojen, että pääomatulojen osalta. Jälkimmäinen on ollut seurausta pitkälti siitä, että pääomavirtoja on vapautettu globaalisti ennen näkemättömällä tavalla. Etenkin Euroopassa kollektiivisen toiminnan puute on johtanut kiihtyvään verokilpailuun eri maiden välillä. Tämä on jo johtanut ja tulee johtamaan siihen, että suurimpien tuloluokkien osalta verotus muuttuu regressiiviseksi. Erään ranskalaisen tutkimuksen mukaan vuodelta 2010, tilanne olisi jo se, että alin 50% väestöstä maksaa noin 40-45% veroja, seuraava 40 % 45-50%, mutta ylimmän 5 % kohdalla veroaste alkaa jo laskea, ollen lopulta ylimmän 0,1% osalta vain noin 35% tasolla. 

Jos moderni hyvinvointivaltio jatkaa olemassaoloaan, on ensisijaisen tärkeää, että verojärjestelmät säilyttävät edes minimaalisen progression tason, tai että ne eivät ainakaan tule missään tapauksessa regressiivisiksi pyramidin huipun osalta.
- Thomas Piketty

Toinen potentiaalinen peruste sille, että verotuksesta tehdään jälleen todellisuudessa progressiivinen on Pikettyn mukaan se, että globalisaatiosta näyttävät kärsivän eniten vähiten kouluttauneet työntekijät länsimaissa. Tämä voisi itseasiassa olla peruste jopa jyrkemmälle progressiolle. Hänen mukaansa on olemassa suuri riski sille, että mikäli näin ei toimita, saattaa kasvava osa väestöstä kääntyä globalisaatiota ja vapaakauppaa vastaan, koska he kokevat siitä enemmän haittaa kuin hyötyä.

Progressiivisten verojärjestelmien historia on itsessään melko mielenkiintoinen. Ne nimittäin eivät historiallisen todistusaineiston valossa vaikuta kovinkaan perusteellisesti suunnitelluilta, vaan itseasiassa ensimmäiset päätökset saatiin aikaan esimerkiksi Ranskassa vasta ensimmäisen maailmansodan alettua. Onkin mahdotonsa sanoa, miten progressiiviset järjestelmät olisivat edenneet ilman maailmansotia. Eräs mielenkiintoinen ironia historiassa näyttää olevan se, että 1900-luvun USA, joka oli ensimmäisiä progression käyttöönottajia, otti sen käyttöön suuresti siksi että yleinen pelko oli maan ajautuminen Euroopan, vanhan mantereen kaltaiseksi luokkayhteiskunnaksi. 


Korkeimmat palkat ja verotus

Uusliberaali talousteoria puolustaa käsistä karanneita johtajien palkkoja sekä niiden verotusta sillä, että mitä enemmän tuloja johtajat voivat kerätä, sitä enemmän he kasvattavat tuottavuuttaan. Tällaista kehitystä on tapahtunut etenkin anglosaksisissa maissa. Kuitenkin kun tarkistellaan talouskasvua 1980-luvun jälkeen, ei merkittävää eroa ole havaittavissa USA:n ja Iso-Britannian sekä toisaalta progressiota paremmin säilyttäneiden maiden välillä. Pikettyn mukaan mikään ei näytä tukevan teoriaa, jossa johtajien korkeammilla tienaamismahdollisuuksilla saavutettaisiin taloutta stimuloivia vaikutuksia. Tutkimusten mukaan myös USA:n talous oli paljon innovatiivisempi vuosien 1950-70 välillä, kuin 1990-2010, vaikka siis ensin mainittujen vuosikymmenten aikana progressio oli paljon paljon voimakkaampaa. Kasvavat huippupalkat eivät näytä siis myöskään stimuloivan innovaatioiden määrää. 

Piketty siteeraa omaa tutkimustaan Emmanuel Saenzin ja Stefanie Stantchevan kanssa, jossa he loivat uutta teoriaa selittämään jyrkästi kasvaneita johtajien palkkioita. Tässä teoriassa todellisena syynä johtajien palkkojen kasvulle pidetään heidän saavuttamaansa edullista neuvotteluasemaa palkkaa koskevissa neuvotteluissa. Alemman verotuksen maissa johtajilla on pyrkimys maksimoida palkkioitaan paljon hanakkaammin, kuin korkean verotuksen maissa. Valitettavasti tällä neuvotteluasemalla ei kuitenkaan ole yhteyttä johtajan kasvaneeseen tuottavuuteen. Kasvaneet palkat eivät näyttäneet tuovan mitään erityisiä selitettävissä olevia eroja niitä suosineille yrityksile. 

Progressiivisen verotuksen historia 1900-luvun aikana antaa olettaa, että riski oligarkiaan ajautumisesta on todellinen ja antaa vähän syytä optimismiin sen osalta, mihin Yhdysvallat on ajautumassa. Sota mahdollisti progressiivisen verotuksen, se ei ollut luonnollinen seuraus yleisestä kärsimyksestä.
- Thomas Piketty

Globaali vero pääomalle?

Piketty ehdottaa globaalin pääomaveron olevan progressiivinen ja vuosittain kannettava. Sen ensisijainen tarkoitus ei ole rahoittaa hyvinvointivaltioita, vaan säännellä kapitalismia. Sillä pyritään ensisijassa pysäyttämään päättymätön taloudellisen epätasa-arvon kierre.

Jos demokratia aikoo jälleen ottaa vallan globaalista finanssikapitalismista tällä vuosisadalla, sen täytyy myös keksiä uusia työkaluja jotka sopivat tämän päivän haasteisiin. Ideaalinen työkalu olisi globaali pääomavero, yhdessä erittäin korkeatasoisen kansainvälisen finanssimarkkinoiden läpinäkyvyyden kanssa.
- Thomas Piketty

Kyllä, Piketty myöntää heti alkuunsa että globaali pääomavero on utopia, mutta hyödyllinen sellainen. Suurin ongelma on tietysti se, että onnistuakseen se vaatisi ennennäkemätöntä kansainvälistä yhteistyötä. Yksittäisten valtioiden on sen sijaan helpompaa joka a) osallistua globaaliin verokilpailuun tai b) ottaa käyttöön nationalistisia defensiivisiä keinoja, kuten protektionismia ja pääomien liikkeen kontrollointia. Toinen ongelma on taloudellisen toiminnan läpinäkyvyys ja tarkemmin sen puute. Globaalia pääomaveroa ei koskaan voida implementoida menestyksekkäästi, mikäli luotettavimmat tiedot maailman rikkaimpien varallisuudesta saadaan Forbesin kaltaisista julkaisuista. Globaali toimija taloudellisen läpinäkyvyyden parantamiseksi on välttämättömyys. Läpinäkyvyyden puute aiheuttaa paljon eriäviä mielipiteitä siitä, mitä miljardöörien progressiivinen verottaminen tarkoittaisi. Toisen ääripään mukaan verottamalla kaikista rikkaimpia, maailman suuret ongelmat kuten hyvinvointivaltioiden jatko, siirtymä puhtaaseen energiaan jne. voitaisiin ratkaista. Toisen mukaan taas miljardöörejä on niin vähän, ettei heidän verottamisensa muuttaisi mitään. Pikettyn mukaan totuus on jossain välissä. 

Taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattaminen, auttaisi hoitamaan tehokkaammin myös tulevia pankki- ja finanssikriisejä. Teknologisia esteitä läpinäkyvyydelle ei ole, tänä päivänä satojen miljoonien ihmisten pankkitietoja siirrellään pankkien ja veroviranomaisien välillä. Sellaisten maiden, kuten Caymansaarten ja Sveitsin mukaantulo ei rasittaisi systeemiä. Mutta nämä veroparatiisit eivät tietenkään ole luopumassa pankkisalaisuuksistaan vapaaehtoisesti. On tärkeä huomata, että vaikka toisin voidaan antaa ymmärtää, veroparatiiseilla ei ole mitään tekemistä markkinatalouden kanssa. Se on, kuten Piketty sanoo, yksinkertaisesti varkautta. 

On pysäyttävää huomata, että valtiot jotka ovat eniten riippuvaisia merkittävistä verotuloista, joilla maksaa hyvinvointipalveluita, erityisesti eurooppalaiset maat, ovat samalla saavuttaneet vähiten edistystä (veronkierron estämisessä), vaikka tekninen haaste on melko yksinkertainen. Tämä on hyvä esimerkki vaikeasta tilanteesta, jonka pienemmät valtiot kohtaavat globalisaation mukana. Kansallisvaltiot, jotka on rakennettu vuosisatojen aikana pitävät itseään liian pieninä määräämään ja valvomaan sääntöjä tämän päivän globaalissa patrimoniaalisessa kapitalismissa. Euroopan maat kykenivät yhdistymään yhden valuutan alle, mutta eivät ole saavuttaneet oikeastaan mitään verotuksen taholla.
- Thomas Piketty

Mikäli verokilpailua ei saada kuriin, on riskinä kansallismielisten tahojen poliittinen nousu ja lopulta vapaakauppaa ja markkinataloutta rajoittavat protektionistiset toimet. Tämä olisi Pikettyn mukaan haitallista kaikille osapuolille. Jälkiviisaasti voidaan sanoa, että pankkisalaisuuksien purkaminen ja taloudellisen läpinäkyvyyden kasvattamisen olisi pitänyt olla vapaakauppasopimuksissa jo 1980-luvulta alkaen. Mutta ne eivät olleet. Nyt vallitsevan status quon, tai saavutettujen etujen murtaminen onkin tehtävä, joka vaatii Pikettyn sanojen mukaan taistelua. 

Pikettyn veroajattelun ytimessä on jatkuvuus. Kertaluonteiset perintöverot eivät riitä tai ole paras mahdollinen tapa hillitä pääomien kasautumista. Pikemminkin tarvitaan vuotuista ja pääoman tuottoa verottavaa politiikkaa. Tappiollista pääomaa ei ole järkevää verottaa, siksi täytyy tehdä kompromisseja siinä miten pääomaa verotetaan. Omistamisesta ei saa tehdä rangaistavaa. Tarkoitus on nimenomaan pyrkiä hillitsemään haitallista kehitystä jonka perimmäinen syy on r>g -laki. Piketty antaa myös joitain esimerkkejä siitä, millainen uusi globaali pääomavero voisi olla. 

0 % alle 1 miljoonan euron varallisuuksille
1 % varallisuuksille 1-5 miljoonan välissä
2 % yli 5 miljoonan euron varallisuuksille

Hänen mukaansa mikäli tällainen uusi vero implementoitaisiin pelkästään EU:n jäsenmaissa, vaikuttaisi se noin 2,5 % väestöstä ja toisi noin 2 % BKT:ta vastaavan tulon valtioille. Tässä esimerkissä oleva progressio ei kuitenkaan ole riittävä suurimpien omaisuuksien osalta. Kaikista suurimmissa, miljardiluokan omaisuuksissa olisi käytettävä 5 %, jopa 10 % luokkaa olevaa veroa.


Pääomien verotuksen historiaa

Korot ovat olleet kautta historian polttava kysymys, monet uskonnot ovat esimerkiksi kieltäneet koron perimisen kokonaan. Valitettavasti etenkin viimeisen 200 vuoden aikana pääomaan ja korkoihin liittyvät erimielisyydet ovat johtaneet moniin radikaaleihin yhteiskunnallisiin kokeiluihin, kuten Piketty osuvasti nimittää esimerkiksi kommunismia Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että yksityisomistus ja markkinatalous eivät kuitenkaan pelkästään ole järjestelmällistä taloudellisen epätasa-arvon luomista ja luokkasotaa, vaan niillä on keskeinen merkitys yhteiskunnan perustoiminnan ja koordinoinnin kannalta. Keskusjohtoinen ja keskitetty talousjärjestelmä osoitti toimimattomuutensa Neuvostoliitossa. Piketty näkee, että pääomien uudenlainen verotus olisi ratkaisu, jossa kapitalismi saataisiin jälleen haltuun, menettämättä sen hyödyllisimpiä ominaisuuksia, kuten yksityisomistusta ja kilpailua. 

Kreikkalaiset filosofit olivat mietteliäitä korkojen suhteen, jotka siis, koska aika ei koskaan lopeta virtaansa, voivat kasvattaa omaisuutta ilman rajoja. Rajattomasti kasvavan varallisuuden vaara tuli esille Aristoteleen huomiossa, että sana korko (kreikaksi tocos), tarkoittaa lasta. Hänen mielestään rahan ei pitänyt synnyttää lisää rahaa. Minimaalisen-, tai nollakasvun maailmassa, jossa sekä populaatio, että tuotanto pysyivät enemmän tai vähemmän samana sukupolvelta toiselle, "rajattomuus" näyttäytyi erityisen vaarallisena.  
- Thomas Piketty

Kapitalismia voidaan säännellä myös muilla tavoilla, kuin Pikettyn ehdottamalla globaalilla pääomaverolla. Protektionismi on eräs perinteinen keino, mutta se ei ole vaurautta luova toimintatapa helppoudestaan huolimatta. Tätä keinoa käyttävät maat ja niiden kansalaiset ovat kautta historian joutuneet yleensä pettymään. Lisäksi protektionismi ei vaikuta r>g -ongelmaan millään tavalla ehkäisevästi. Pääoman liikkeiden sääntely on toinen keino, joka on huomattavasti protektionismia vähemmän vaurioittava. Tätä keinoa tullaankin Pikettyn arvioiden mukaan käyttämään lähivuosikymmeninä yhä enemmän, johtuen siitä, että 1980-luvulta alkaen pääomien liikkeitä on vapautettu ennennäkemättömällä tavalla ja talouskriisi on alkanut horjuttaa yleistä uskoa pääomien liikkuvuuden vapauden hyödyistä.

Kiinan ja Venäjän harjoittamat politiikat ovat hyvin erilaisia. Kiinassa on voimassa eräät maailman tiukimmista rajoitteista pääomien liikkeille. Venäjällä taas on ollut täysin päinvastainen linja. Muutenkin kehittyvistä maista Kiinan fiskaalinen politiikka on ehdottomasti Venäjää rakentavampaa, vaikkakaan Piketty ei suostu tunnustautumaan Kiinan talouspolitiikan ihailijaksi. 

Maahanmuutto tulee hyväksytymmäksi yhteiskuntien vähäosaisimpien toimesta, jos on olemassa instituutioita, jotka varmistavat globalisaatiosta saatavien taloudellisten hyötyjen jakamisen kaikkien kesken. Mikäli vapaakauppa ja pääomien vapaa liikkuvuus on taattu, mutta samalla tuhotaan hyvinvointivaltio ja progressiivinen verotus, nationalismin ja identiteetteihin pohjautuvan politiikan houkutus kasvaa suuremmaksi kuin koskaan aiemmin, sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.
- Thomas Piketty


Julkinen velka

Valtio voi rahoittaa menonsa kahdella tavalla: veroilla tai velalla. Verotus on oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi keino hoitaa rahoitus, kuin velka: valtion kannattaa ennemmin verottaa varakkaita, kuin lainata heiltä koron kera. Julkinen velkaantuminen on kuitenkin nyt korkeammalla kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Länsimaissa on syntynyt erikoinen tilanne: ne ovat rikkaampia kuin koskaan, mutta niiden valtiot ovat köyhiä. Piketty pitää tätä hyvin erikoisena paradoksina. 

Miten sitten nykyistä julkista velkaa voidaan hoitaa? Pikettyn mukaan on olemassa kolme tapaa päästä eroon julkisesta velkakriisistä: 1) pääomien verotus 2) inflaatio ja 3) leikkauspolitiikka. Näistä hän suosittelee erityisesti ensimmäistä. Toisaalta inflaatiolla on hoidettu suurin osa historian velkakriiseistä. Leikkaaminen on näistä kolmesta vaihtoehdosta kaikkein huonoin, mutta Eurooppa näyttää tekevän juuri sen. Inflaation ongelma on, että sen vaikutuksia on vaikea koordinoida. Se voi vaikuttaa tasapuolisesti, mutta se voi myös rankaista yhteiskunnan vähätuloisimpia suhteettomasti.  Toisaalta inflaatio rankaisee eniten niitä, jotka eivät tiedä mitä pääomallaan tekisivät. Toiseksi kun inflaatio kerran lähtee käyntiin, on sitä vaikea pysäyttää. 

Inflaatio ratkaisuna velkaantumiseen on erittäin houkutteleva. Tällä tavoin suurin osa laajoista julkisista veloista satin vähennettyä, etenkin Euroopassa 1900-luvulla. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa inflaatio 1913 ja 1950 välisenä aikana vaihteli vuosittain 13-17 % välillä. Inflaatio auttoi molempia maita näiden uudelleenrakennusprojekteissa 1950-luvulla, kun taakkana oli verratten pienet julkiset velat. Erityisesti Saksa on käyttänyt inflaatiota vapaimmin, yhdessä velkojen mitätöimisen kanssa läpi historiansa.  
- Thomas Piketty

Karkeasti tilanne on Euroopassa se, että yksityinen varallisuus on noin kuusi kertaa vuotuinen BKT, siinä missä julkinen varallisuus on noin vuoden BKT, mutta velka saman verran joten netto on noin nolla. Eli siis teoriassa julkinen velka voitaisiin kuitata nollaan, jos kaikki julkinen varallisuus yksityistettäisiin ja käyttäjät, eli kansalaiset maksaisivat vuokraa näiden tilojen käyttämisestä. Piketty tyrmää tämän mallin suoraa, jos palveluiden tasapuolinen saatavuus halutaan turvata myös jatkossa niin julkisen tahon tulee omistaa tilat joissa se palveluita tuottaa.


Keskuspankkien rooli

Keskuspankit olivat pienessä roolissa maailmantalouden tasapainottajina ennen rahapolitiikan ja kultakannan sidonnaisuuden purkamista. Kultakanta oli voimassa käytännössä pankkitoiminnan alkamisesta lähtien. Kultakannassa oli paljon ongelmia. Välillä kultaa löydettiin valtavia määriä, kuten esimerkiksi Espanjan ja Portugalin valloitusretkien yhteydessä Etelä-Amerikasta, välillä taas lupaavat löydökset osoittautuivat perättömiksi. Näillä oli suuria vaikutuksia hintoihin. Mutta kun kultakannasta irrottiin, keskuspankkien valtaa ei teoriassa rajoita enää mikään, joten niiden tarkka valvonta ja sääntely on ensiarvoisen tärkeää. 

Keskuspankkien päätehtävä on varmistaa finanssijärjestelmän stabiliteetti, joka vaatii niiden toimimisen ns. viimeisinä lainaajina: täydellisessä paniikkitilanteessa niiden on luotava likviditeettiä, jolla vältetään laajamittainen talousjärjestelmän romahdus.  
- Thomas Piketty

Pikettyn mukaan keskuspankkien roolista ei vallitse erimielisyyttä edes suurimpien taloustieteen koulukuntien välillä. Kaikki keynesiläisistä uusklassisiin ovat sitä mieltä, että keskuspankin tehtävä on hätätilanteessa olla viimeinen toimija ja ehkäistä mahdollinen deflatorinen spiraali. Keskuspankit eivät silti luo varallisuutta, ne jakavat sitä. Keskuspankkien toimet voivat siis olla toimivia tai vääriä: mikäli ne lainaavat yrityksille, jotka ovat pulassa, ne ovat onnistuneet jos yritys pääsee jaloilleen myöhemmin. Mikäli ei pääse, ne ovat epäonnistuneet. Keskuspankit voivat siis joko ehkäistä tilapäistä häiriötä tai edesauttaa toimimattoman liiketoiminnan jatkumista. Tämä on aina perusteellinen kysymyksenasettelu. Toisaalta keskuspankit eivät kuitenkaan voi vaikuttaa reaalitalouteen suoraan, vaan tämä tapahtuu lopulta liikepankkien toiminnan kautta.

1970-luvun stagflaatio vakuutti hallitukset ja kansalaiset siitä, että keskuspankkien tuli olla itsenäisiä poliittisesta kontrollista ja ottaa alhainen inflaatio ainoaksi tavoitteekseen. Siksi Eurooppa loi valuutan ilman isänmaavaltiota ja keskuspankin ilman valtiota.
- Thomas Piketty


Euro luotiin valtiottomaksi valuutaksi. Tämä ongelma oli pitkään piilossa taloustilanteen ollessa suotuisa. Kuitenkin finanssikriisin alettua keskuspankki ECB:n toimintamahdollisuudet on huomattu riittämättömiksi. Korot olivat euromaissa melko identtiset sen käyttöönoton alusta 2002 aina finanssikriisiin asti. Kriisin jälkeen korot alkoivat eriytyä voimakkaasti jäsenmaiden osalta. Tällä oli valtavia vaikutuksia kriisivaltioiden budjetteihin, kun velanhoitokulut nousivat nopeasti. Euron tulevaisuus on nyt auki. Tulevaisuus näyttää miten talousunioni kehittyy, luodaanko kokonainen yhteinen talous euromaille, vai purkautuuko rahaliitto. Yhtenä ongelmana on lisäksi jo aiemmin mainittu verokilpailu jopa eri euromaiden välillä. Nykyinen epäjärjestys hyödyttää erityisesti suuryrityksiä, joille avautuu runsaasti mahdollisuuksia optimoida veromaksujaan. Verokilpailu taas johtaa kohti pohjaa ja suuntaa verotuspainetta kulutusveroihin, jotka taas rasittavat eniten vähäosaisimpia. 

Kun katsomme tänä päivänä saatavissa olevaa dataa, silmiinpistävintä on se, että kansallinen varallisuus ei ole koskaan ollut näin suurta Euroopassa. Julkinen nettovarallisuus on käytännössä nolla, julkisen velkaantumisen vuoksi, mutta yksityinen nettovarallisuus on niin suurta, että yhteenlaskettu nettovarallisuus on suurinta vuosisataan. Siten ajatus siitä, että olemme siirtämässä häpeällisen velkataakan lapsillemme ja lastenlapsillemme, ja että meidän tulee pukeutua ryysyihin anoessamme anteeksiantoa ei kerta kaikkiaan ole totta. Euroopan kansakunnat eivät koskaan ole olleet näin rikkaita. Mikä taas toisaalta on totta ja häpeällistä, on että tämä valtava varallisuus on hyvin epätasaisesti jakaantunut. Yksityinen varallisuus lepää julkisen köyhyyden harteilla, ja eräs epäonninen seuraus tästä on, että käytämme nykyisin enemmän rahaa velkojen korkomaksuihin, kuin korkeakoulutukseen. Tämä on ollut todellisuutta jo pidemmän aikaa: koska kasvu on ollut hidasta sitten 1970-luvun, olemme historiallisella aikakaudella, jolla velka rasittaa raskaasti julkista rahoitustamme. Tämä on pääsyy sille, miksi velkaa täytyy vähentää mahdollisimman nopeasti, ideaalitilanteessa progressiivisen kertaluonteisen yksityisiin pääomiin kohdistuvan veron kautta, tai mikäli tämä epäonnistuu, inflaation avulla.  
- Thomas Piketty

Lopuksi

Capital in 21st Century on pitkä, mutta helppolukuinen kirja aiheesta, joka saattaa olla taloudellisen epätasa-arvon ytimessä. Sen vahvuus on ennen kaikkea perusteellinen historiallisen tiedon käyttäminen tutkittaessa pääomaa. On olennaista huomata, miten erikoislaatuista aikaa toisen maailmansodan jälkeinen aika on ollut länsimaille. Lähtökohdat sodan runtelemassa Euroopassa olivat toisaalta musertavat, mutta toisaalta taloudellisen tasa-arvon kannalta otolliset. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Kasvu näyttää optimistisimpienkin arvioiden mukaan olevan jatkossa maltillista, samoin väestönkasvu. Nämä ovat perimmäiset syyt Pikettyn esille nostaman r>g -ongelman taustalla. Näissä olosuhteissa on vaara, että pääoma alkaa hallitsemaan yhteiskuntaa, aivan kuten se teki Euroopassa aikakaudella joka muistetaan luokkayhteiskunnista. Menneisyydessä kerätty varallisuus alkaa hallitsemaan tulevaisuutta. Valitettavasti meillä ei ole historiallista esimerkkiä siitä, miten tällaisesta ongelmallisesta tilanteesta olisi mahdollista päästä pois ilman tuhoisaa sotaa, joka muuttaisi asioita niin paljon, että lähtötilanne olisi jälleen tasa-arvoinen. Tässä Piketty ehdottaakin utopistisesti globaalissa mittakaavassa käyttöönotettavaa finanssivalvontaa ja pääomaveroa, progressiivista sellaista. Teknologisia esteitä Pikettyn esittämälle mallille ei ole. Nähtäväksi jää, aletaanko Pikettyn ehdotuksia ajamaan myös poliittisella kentällä, vai jatketaanko samalla vanhalla linjalla. 


Lähde: 

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.

torstai 25. syyskuuta 2014

Piketty ja Pääoma 2000-luvulla OSA 3

Tämä kirjoitus on sarjan kolmas osa ja käsittelee ranskalaisen taloustietelijän Thomas Pikettyn kuuluisuuteen nousseen kirjan "Pääoma 2000-luvulla" kolmatta päälukua jossa pääteemana on taloudellisen epätasa-arvon rakenteet. Kolmas luku on kirjan pisin osio, reilut 200 sivua ja koostuu kuudesta alaluvusta. Pyrin siksi tässä kirjoituksessa kiteyttämään niiden sisällön mahdollisimman lyhyesti.

Aiemmat osat löydät täältä:

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/05/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-1.html

http://akilleenkanta.blogspot.fi/2014/06/piketty-ja-paaoma-2000-luvulla-osa-2.html


Tuloerot ja pääoman keskittyminen

Kuten Piketty jo aiemmissa luvuissa esitti; maailmansodat ja niitä seuranneet toimet vähensivät taloudellista epätasa-arvoa (jatkossa pelkkä epätasa-arvo) 1900-luvulla, mutta on tärkeä huomioida ettei kyseessä ollut mikään talousjärjestelmän rakenteellinen ominaisuus tai spontaani korjausliike, vaan kyse oli puhtaasti eksogeenisistä, eli ulkoisista shokeista talousjärjestelmään. Piketty jakaa epätasa-arvon kolmeen luokkaan: 1) palkkatulojen epätasa-arvo 2) pääoman omistamiseen liittyvä epätasa-arvo ja 3) pääomista saatavien pääomatulojen epätasa-arvo. Hän haluaa pitää erillään työstä saatavat palkkatulot ja pääomista saatavien tulot. Eri yhteiskunnissa nämä voivat erota toisistaan; jossain voi olla tasa-arvoiset palkat, mutta epätasa-arvoiset pääomatulot tai päin vastoin, tai siten että molemmat ovat epätasa-arvoisia tai tasa-arvosia, mutta Piketty kuitenkin toteaa, että pääomiin liittyvä epätasa-arvo on lähes aina suurempaa kuin palkkoihin liittyvä.

Kirjassaan Piketty on päätynyt jaottelemaan ylä-, keski- ja alaluokat desiilien avulla. Hän pitää ylintä desiiliä, eli 10 % yläluokkana, neljää seuravaa keskiluokkana ja alinta viittä alaluokkana. Lisäksi hän tarkkailee ylintä desiiliä sentiileittäin, etenkin ylimmän sentiilin 1 % ja alemman 9 % välistä suhdetta. Piketty käyttää runsaasti tekstiä perustelemaan tätä lähestymistapaa, etenkin sen että raaka datan vertailu on täten mahdollista, vaikkakin se on hiukan ristiriidassa kirjan muutoin melko yhteiskuntatieteellis-filosofisen kirjoitusasun kanssa. Tarkastelun kohteena olevista maista on huomionarvoista, että vaikka 1 % saattaa tuntua pieneltä eliitiltä, käsittää tuo luokka esimerkiksi 50 miljoonan aikuisen Ranskassa 500 000 ja 260 miljoonan aikuisen USA:ssa 2,6 miljoonaa ihmistä. Piketty korostaa, että tämä ylin 1 % on äärimmäisen näkyvä yhteiskunnallisessa "maisemassa", eli kyse ei ole pelkästään rahasta. Ylin desiili on Pikettyn mukaan länsimaisissa yhteiskunnissa niin vaikutusvaltainen, että se pystyy jo itsessään ajamaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Alla on graafissa vauraimman 0,1 % osuus kokonaistuloista.

Vauraimman 0,1 % osuus kokonaistulosta eri maissa. Lähde: Piketty 2014.


Parhaiten tienaava prosentti ei ole eniten omistava prosentti

Tuloerot ansiotuloissa nähdään joskus virheellisesti hillittynä eriarvoisuutena, joka ei enää synnytä konfliktitilanteita. Tämä on seurausta siitä, että vertailuparina on pääomien jakautuminen, joka on äärimmäisen eriarvoista joka puolella.
- Thomas Piketty

Vaikka työstä saatava tulot ovat siis pääsääntöisesti tasaisemmin jakaantuneet, kuin pääomista saatavat, ovat ne silti voluumiltaan ylivoimaiset sillä kuten aiemmin oli laskettu, karkeasti arviolta 2/3 kokonaistuloista koostuu palkoista saatavasta tulosta. Työn ja pääomatulojen välinen dynamiikka on vaihdellut, josta hyvänä esimerkkinä oli vielä 100 vuotta sitten se, että mikäli pääomatulot olivat riittävän suuret, ei henkilö osallistunut työn tekoon. Tänä päivänä asetelmat eivät ole enää näin selkeät. Nyrkkisääntönä on, että ylin 10 % työvoimasta kerää yleensä 25-30 % koko palkkatuloista, mutta ylin 10 % pääomatulojen saajista kerää jo yli 50 % joissakin maissa jopa 90 % kaikista pääomatuloista. Samoin huomionarvoista on se, että palkkatuloissa alin 50 % muodostaa merkittävän osuuden kokonaispotista (usein suunnilleen ylimmän 10 % kokoinen), kun taas pääomatuloja alimmalla 50 % kansasta ei usein ole lainkaan.

Palkkatulojen osalta Piketty pitää historian tasa-arvoisimpana Skandinaavian maita 1970- ja 90-lukujen välisenä aikana, tällöin palkkatulo jakaantui siten, että ylin desiili keräsi 20 %, keskimmäiset neljä 45 % ja alimmat viisi desiiliä jopa 35 % kokonaispotista. Tällainen jako mahdollistaa laajan keskiluokan olemassaolon. Keskimääräisen tasaisina puolestaan nousevat esille Saksa ja Ranska, joissa ylin desiili nappaa 25-30 % ja alimmat viisi 30 % kokonaispalkkatuloista. Yhdysvalloissa, jota Piketty pitää hyvin epätasa-arvoisena palkkatulojen jakaantumisen suhteen, ylin desiili nappaa 35 %, siinä missä alimmat viisi vain 25 %.

Myös pääomatulojen osalta Skandinaavian maat ovat olleet tasa-arvoisimpia. Ylin desiili on omistanut arviolta 50-60 % koko varallisuudesta. Keski-Euroopassa osuus on ollut 60 % pinnassa, Ranskassa esim. 62 % ja Yhdysvalloissa jopa 72 %:ssa 2010-luvulla. Se, mikä Pikettyä kuitenkin hämmästyttää eniten on, että näissä maissa alimmat viisi desiiliä, eli puolet kansasta, ei omista käytännössä mitään varallisuutta. Esimerkiksi Ranskassa alin luokka omistaa vain 4 % ja Yhdysvalloissa vain 2 %. Itse asiassa sellaista yhteiskuntaa ei edes tiedetä koskaan olleen olemassa, jota voitaisiin kuvailla edes alustavasti tasa-arvoiseksi pääomien omistuksen suhteen. Siis siten, että alimmalla 50 % kansasta olisi jonkinlainen merkittävä rooli pääomien omistuksessa.

Puolelle väestöstä varallisuuden ja pääoman käsitteet ovat jokseenkin abstrakteja. Miljoonille ihmisille varallisuus merkitsee muutaman viikon palkkatuloa käyttötilillä, tai matalakorkoisella säästötilillä, autoa ja huonekaluja. Väistämätön fakta on tämä: varallisuus on niin keskittynyttä, että laajat yhteiskunnalliset segmentit ovat käytännössä tietämättömiä sen olemassaolosta, niin että jotkut kuvittelevat sen kuuluvan epätodellisille tai mysteerisille tahoille.
- Thomas Piketty

Ylimmän desiilin osalta varallisuuden luonne vaihtelee. Käytännössä kaikki tässä yläluokassa omistavat ainakin oman kiinteistönsä ja kiinteistöjen osuus pääomista on suuri (1/2 tai jopa 3/4) yläluokan alimmissa yhdeksässä sentiilissä, eli rikkaimman 1 % alla olevissa. Ylin sentiili eroaa, sillä siellä erilaiset rahastot ja muut sijoitusinstrumentit muodostavat enemmistön. Keskiluokassa, eli ylimmän desiilin ja alimpien viiden välissä asuminen muodostaa varallisuuden selkärangan. Keskiluokka onkin saavuttanut paljon viimeisen sadan vuoden aikana, sillä 1900-luvun alussa Ranskan, Englannin ja Ruotsin pääomat olivat keskittyneet niin, että ylin desiili omisti käytännössä kaiken (ainakin yli 90 %) varallisuuden maassa. Ylin sentiili omisti jo yleensä yli 50 % kaikesta, jossain jopa yli 60 %, kuten Britanniassa. Keskiluokkaa ei ollut, vaan alin 90 % omisti loput 5-10 % niin tasaisesti jakautuneena, ettei merkittävää eroa keskiluokan ja köyhien välillä edes ollut. Piketty toteaakin, että nämä lukemat kuvaavat suuren todistusaineiston varassa 1800-luvun yhteiskuntia, joita hänen paljon esimerkkinään käyttämänsä kirjailijat Jane Austen ja Honore de Balzac kuvasivat kuuluisissa teoksissaan.

Tuloerojen moraalifilosofiaa

Mikäli tuloerot nähdään oikeutettuina, esimerkiksi koska ne nähdään seurauksena rikkaan valinnasta tehdä enemmän ja tehokkaammin töitä kuin köyhän, tai koska rikkaiden estäminen tienaamasta enempää väistämättä vahingoittaisi yhteiskunnan huono-osaisimpia, niin on täysin mahdollista asettaa uudet ennätykset ansiotulojen keskittymisessä. Tämän vuoksi arvelen, että Yhdysvallat saattaa tehdä uuden ennätyksen vuoden 2030 paikkeilla, jos tuloerot palkkatyöstä ja hieman vähemmässä määrin pääomien omistamisesta, jatkavat kasvuaan, kuten ne ovat tehneet viime vuosikymmeninä. Ylin 10 % saisi tällöin noin 60 % kansantulosta, siinä missä alin 50 % saisi juuri ja juuri 15 %. 
- Thomas Piketty

Italialainen tilastotieteilijä Corrado Gini (1884–1965) on kehittänyt kenties tunnetuimman mittariston mittaamaan epätasa-arvoisuutta yhteiskunnissa. Ginikertoimet sijoittuvat johonkin nollan (täydellinen tasa-arvo) ja yksi (täydellinen epätasa-arvo) välille. Esimerkiksi aiemmin mainittujen Skandinaavian maiden Ginikerroin oli palkkatulojen osalta vain 0.19 parhaina vuosikymmeninä. Ranskan Belle Époque'n (1890-1914) aikana taas ginikerroin oli varallisuuden osalta 0.85. Myös useita muita mittaristoja on luotu viime vuosisadan aikana, joiden ansiosta tuloeroista on tullut eräänlainen normaali asia.

Kysymys tuloeroista ja taloudellisesta epätasa-arvosta on kuitenkin pohjimmiltaan moraalisfilosofinen: onko taloudellinen epätasa-arvo oikein ja kuinka paljon sitä pitää olla? Vastatakseen tähän kysymykseen onkin hyvä perehtyä juurikin epätasa-arvon rakenteisiin joita Piketty ansiokkaasti tuo esille. Pikettyn mukaan yhteiskunta voi saavuttaa epätasa-arvoisen kokonaistulonjaon (ylin desentiili 50 % ja ylin sentiili 20 % kokonaistulosta) kahdella tavalla. Ensimmäinen on hyperpatrimoniaalinen yhteiskunta ts. vuokraisäntien yhteiskunta. Siinä varallisuus on äärimmäisen keskittynyttä ja periytyy sukupolvelta toiselle. Toinen tie on uudempi ja esiintyy Pikettyn mukaan erityisesti Yhdysvalloissa; hypermeritokraattinen yhteiskunta ts. supermanagerien yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa epätasa-arvo ei synny perinnöistä, vaan erittäin epätasa-arvoisesta palkkatulojen jakaumasta. Nämä stereotypiayhteiskunnat voivat kuitenkin esiintyä myös yhdessä, johon merkit Yhdysvalloista Pikettyn mukaan viittaavat.


Kaksi maailmaa

Suuressa määrin tuloeroja ja eriarvoisuutta 1900-luvulla vähensi sodan kaaos, sen mukanaantuomien taloudellisten ja poliittisten shokkien kanssa.
- Thomas Piketty

Kuten jo aiemmin todettua, äärimmäisten tuloerojen maailma 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa murentui monissa Euroopan valtioissa veristen sotien vuoksi. Ranskassa ylin sentiili menetti asemansa 1914-1945 välillä, kun pääomista saatavat tuotot romahtivat. Piketty pystyy tunnistamaan maailmansotien aiheuttamat shokit poikkeuksellisen pitkän tarkkailuajanjakson ansiosta, hänen datansa ulottuu parhaimmillaan aina 1700-luvulle asti. Sodalla on useita samanaikaisia vaikutuksia talouteen. Yksi tärkeimmistä on inflaatio (rahan painaminen ja velkaantuminen kiihtyy), työvoiman tarjonnan romahdus (koska miehet ovat rintamalla tai vankeina) sekä sisäsisen koheesion korostaminen, jolloin parempiosaiset ovat valmiita luopumaan joistain eduistaan.

Palkka- ja pääomatuloissa on aina ollut peruslogiikkana se, että mitä korkeammalle kokonaistuloissa mennään, sitä suuremmaksi pääomatulojen osuus kasvaa. Se mikä nykyajassa on erilaista sadan vuoden takaiseen on, että tuloluokissa täytyy mennä entistä korkeammalle, jotta palkkatulojen osuus kutistuu alle pääomatulojen. Pikettyn datan mukaan vasta rikkaimman 0,1 % osalta pääomatulot ylittävät työstä saatavat. Aiemmin tämä luokka oli suurempi (Belle Époque'n aikana kymmenkertainen). Pikettyn mukaan tämä johtuu siitä, että olemme siirtyneet vuoranantajayhteiskunnasta manageriyhteiskuntaan. Ylin desiili on siis tänä päivänä entistä monimuotoisempi, siellä on perijöiden lisäksi juristeja, lääkäreitä, menestyneitä yrittäjiä, kauppamiehiä ja insinöörejä. Nämä ammattiryhmät ovat yleisiä alimmissa yhdeksässä sentiilissä ja onkin käytännössä mahdotonta nousta näistä ryhmistä yhteiskunnan ylimpään sentiiliin, jossa siis pääomatulot hallitsevat.

Yhdysvallat on täysin erilainen tapaus, kuin Euroopan valtiot. Siellä nimittäin ei tapahtunut samanlaista vuokranantajayhteiskunnan murtumista, kuin Euroopassa, vaan taloudellinen epätasa-arvo lähti kasvuun eri syistä viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Vuosikymmenet sotien jälkeen olivat USA:ssakin aikaa jota monet, kuten Paul Krugman, edelleen haikailevat. Ylimmän desiilin tulojen osuus kokonaistuloista on kasvanut 1980-luvulta asti ollen nyt yli 50 % ja matkalla kohti 60 %:a vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2008 talouskriisistä ei ollut tuloerokehityksen katkaisijaksi, mutta sen sijaan tuloeroilla oli Pikettyn mukaan osallisuutensa kriisissä. Nimittäin keski- ja alaluokan ostovoima, eli palkkatulot, eivät ole kasvaneet viime vuosikymmeninä, vaan kasvun hedelmät ovat sataneet ylimmän desiilin laariin. Tämä on osiltaan johtanut keskiluokan valtavaan velkaantumiseen.

Yhdysvaltojen kasvavan eriarvoistumisen taustalla on Pikettyn mukaan supermanagerien nousuksi kutsuma ilmiö. Kyseessä ovat siis työllään rikastuneet korkeat toimihenkilöt suuryrityksissä, jotka saavat historiallisesti tarkasteltuna ennen näkemättömiä palkkatuloja työpanoksistaan. Supertähdet ovat näkyvyydestään ja maineestaan huolimatta varsin marginaalinen ryhmä: heidän osuutensa USA:n rikkaimpien 0,1 % joukossa on vain 5 %.
 

Palkkatuloerojen kasvu

Palkkaerojen kasvun syynä pidetään yleisesti koulutuksen ja teknologian kehityksen välistä kilpailua. Teoriassa tämä tarkoittaa, että työntekijän palkka on suhteessa hänen tuottavuuteensa ja toiseksi tuo tuottavuus johtuu erityisesti hänen hankkimistaan taidoista, sekä näiden taitojen kysynnästä ja tarjonnasta kussakin yhteiskunnassa. Esimerkiksi jos insinöörejä olisi koulutettu vähän, mutta käytössä olevat teknologiat vaativat insinööritaitoa, silloin insinöörien kysyntä on korkea ja tarjonta alhainen, jolloin heidän palkkatasonsa todennäköisesti nousee erittäin korkeaksi verrattuna muihin ammatteihin. Tämä teoria on hyvin pelkistetty ja naiivi, kuten Piketty sanoo.
Välttääkseen tämän ammatillisen eriarvoistumisen koulutusjärjestelmien tulisi nopeasti pystyä lisäämään uudenlaisia koulutusohjelmia sen mukaan, miten teknologinen kehitys etenee. Claudia Goldin ja Lawrence F. Katz ovat esimerkiksi sitä mieltä, että USA:n palkkaerojen kasvu johtuu nimenomaan koulutusjärjestelmän epäonnistumisesta. Piketty sanoo, että pitkässä juoksussa paras keino vähentää yhteiskunnallista eriarvoistumista on nimenomaan investoida koulutukseen.

Minimipalkka on eräs nykyajan suurimmista puheenaiheista. Yksittäisen työntekijän tuottavuuden mittaaminen on ollut aina vaikeaa ja monissa tehtävissä jopa mahdotonta. Mahdollista se on toistettavissa ammateissa, kuten liukuhihnatyössä tai vaikkapa McDonaltsin työntekijänä. Tämän vuoksi palkan määrittäminen onkin vaikeaa. Voisikin kuvitella, että palkka voitaisiin helposti maksaa vaikkapa päiväkohtaisen tuloksen perusteella, mutta tällaisessa menettelyssä pienipalkkaisilla olisi riski joutua ilman palkkaa, mikäli ongelmia ilmenisi tuotannossa tai taloudessa laajemmin. Tämän vuoksi onkin yleisesti havaittu paremmaksi tarjota jonkinlainen vakuutus työntekijälle siitä, että hän saa tietyn määrän rahaa tapahtui mitä tapahtui. 1900-luvun aikana siirryttiinkin kehittyneissä maissa päivittäisestä palkanmaksusta kuukausittaiseen. Piketty ylistääkin kuukausipalkkaa yhtenä suurena innovaationa, joka stabilisoi työväenluokan elämää ja nosti vakituiset työntekijät tilapäistyöntekijöita vahvempaan asemaan. Kiinteä kuukausipalkka myös suojaa työntekijöitä työnantajien mielivallalta.

Yhtä haastavaa on tietenkin toimitusjohtajien tai muiden korkeiden toimihenkilöiden työn tuottavuuden ja siten palkkatason määrittely objektiivisesti. Pikettyn sanoma on siinä, että korkeita palkkoja ei oikeastaan voi mitenkään perustella täysin aukottomasti tuottavuudella, vaan kyse on aina enemmän tai vähemmän tehtävän statuksesta ja erilaisista psykologisista vaikutteista. Lisäksi toimitusjohtaja ei edes pysty vaikuttaamaan suurimpaan osaa niistä muuttujista, jotka määrittelevät yrityksen tuloksen.

Mikäli katsomme useita suoritustason mittareita, myynnin kasvua, voittoja jne. voimme hajoittaa havaitut muuttujat toisten eri muuttujien summiksi: varianssiksi joka johtuu yrityksen ulkopuolisista tekijöistä (yleinen talouden tila, raaka-aineiden hintapiikit, valuuttojen kurssiheilahtelut, muiden samalla sektorilla toimivien yritysten keskimääräinen suoriutuminen jne.) sekä yrityksen sisäisistä variansseista. Yritysjohtajat voivat vaikuttaa vain jälkimmäisiin. Jos johtajien palkat määriytyisivät marginaalisen tuottavuuden kautta, voisi olettaa, että niiden muuttujilla olisi hyvin vähän tekemistä yrityksen ulkopuolisten muuttujien kanssa ja ne riippuisivat pelkästään tai enimmäkseen sisäistä muuttujista. Tosiasiassa todistamme täysin päinvastaista: silloin kuin myynti ja voitot kasvavat ulkopuolisista syistä, johtajien palkat kasvavat eniten. Tämä on erityisen selkeää yhdysvaltalaisissa yrityksissä: Bertrand ja Mullainhatan käyttävät tästä ilmiöstä  "pay for luck" -nimitystä.
- Thomas Piketty


Pääomatulot ja eriarvoistuminen

Varallisuuden omistamisen jakautumisessa on kautta historian ollut nyrkkisääntönä, että vaurain desiili on omistanut 80-90 % varallisuudesta ja korkein sentiili 50-60 %. Tähän muottiin ovat osuneet yhteiskunnat aina antiikista muutaman vuosisadan takaisiin agraariyhteiskuntiin. Aikakausi ensimmäisen maailmansodan jälkeen on siis anomalia pääoman omistamisen suhteen. Koskaan aiemmin ei vastaavaa pääoman jakautumista korkeimman desiilin ulkopuolle ole nähty. Ei ole syytä olettaa, että tämä uusi normaali olisi pysyvä asiantila. Pääomaan liittyvä eriarvoistuminen on kasvanut 1980-luvulta alkaen, mutta globalisaatio on tehnyt ilmiön mittaamisesta entistä vaikeampaa.

Joka tapauksessa olemme edelleen kaukana vuosisadan takaisesta tilanteesta. Pikettyn mukaan tällä hetkellä vaurain desiili omistaa arviolta 60-65 % kaikesta varallisuudesta ja keskiluokka, eli neljä seuraavaa desiiliä omistaa kolmanneksen. Viime vuosisadan siirtymä tarkoitti siis sitä, että varallisuutta valui vauraimmalta kymmenykseltä alemmille tasoille, mutta alin puolikas väestöstä ei ole tässä siirtymässä saavuttanut juuri minkäänlaista asemaa pääomien omistajana, vaan osuus on edelleen jossain nollan ja viiden prosentin välissä.

Monille voi tulla yllätyksenä, että Yhdysvallat oli 1970-80 -lukujen Ruotsin tasolla taloudellisessa tasa-arvossa 1800-luvun alussa. Syyt tälle ovat siinä, että Yhdysvalloissa ei yleisesti ollut ehtinyt kehittyä pääomia, muuttajia tuli jatkuvasti lisää ja perhekoot olivat suuria. Erot pohjoisen ja etelän välillä olivat kuitenkin havaittavissa, koska eteläiset osavaltiot muistuttivat taloudelliselta ja sosiaaliselta rakenteeltaan enemmän Eurooppalaisia valtioita. 1910 USA:n varallisuuden eriarvoistuminen oli jo saavuttamassa Euroopan tason; ylin desiili omisti 80 % ja sentiili 45 % kaikesta varallisuudesta. Tämä huolestuttava kehitys ei jäänyt huomaamatta myöskään ekonomisteilta, joista esimerkiksi Willford King käsitteli aihetta kirjassaan vuonna 1915. Tässä tullaan erikoiseen huomioon, jonka Piketty esittää: sata vuotta sitten Yhdysvalloissa oltiin ylpeitä siitä, että uusi maailma oli pääomien omistuksen suhteen tasa-arvoinen - tänä päivänä tilanne on täysin päinvastainen: amerikkalaiset pitävät ylpeydenaiheenaan korkeita tuloeroja, koska niiden nähdään toimivan kapitalismin moottorina.

Piketty pitää varallisuuden hyperkeskittymisen syynä teoriaansa r>g :tä. Eli koska kasvu on niin alhaista (0,5-1 %) mutta samalla pääoman palautusprosentti on 4-5 %. Tämä tarkoittaa, että olemassa oleva varallisuus uusiutuu nopeammin, kuin talous kasvaa. Mistä sitten johtuu alhainen kasvu ja toisaalta pääoman korkea palautusprosentti? Kautta historian talouskasvu on melko harvinainen ilmiö, se ei ylittänyt 0,1-0,2 % vuodessa kertaakaan ajanlaskun alun ja teollisen vallankumouksen alun välillä. Samalla kuitenkin pääoman historian osalta on melko selvää, että palautusprosentti sille on ollut aina suurempi kuin talouskasvu, keskimäärin noin 4-5 % vuodessa, pessimistisempien arvioidenkin mukaan 2-3 %. Tämä tarkoittaa sitä, että mikäli kasvu on 1 % ja pääoman tuotto 5 %, niin pääomien omistajien täytyy sijoittaa vain viidennes pääomatuloistaan uudelleen, pitääkseen huolen siitä, että heidän pääomansa kasvaa keskimääräisiä ansiotuloja nopeammin.


R versus G - kasvu ja pääomien palautusprosentti 0-2012, sekä ennuste 2012-2100. Lähde Piketty 2014.


Se miksi 1914 vuodesta lähtien tilanne on muuttunut, selittyy Pikettyn mukaan poikkeuksellisilla olosuhteilla: sodan tuhot, progressiivinen veropolitiikka jonka mahdollisti sodan aiheuttama poikkeuksellinen ilmapiiri, ennennäkemätön kasvu toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Valitettavasti useat merkit näyttävät, että tämä poikkeuksellinen aikakausi on tulossa loppuunsa. Mikäli verokilpailu jatkuu loogiseen päätepisteeseensä, eli nollaan, voidaan tällä vuosisadalla Pikettyn mukaan palata takaisin sadan vuoden takaiseen tilanteeseen. Edes keskimääräisen pääomaveron 30 % säilyminen ei auta muuttamaan r>g -prosessia. Mihin siis kehitys vie meidät? Pikettyn mukaan pääoman keskittyminen johtaa matemaattisesti lopulta pääoman palautusprosentin alentumiseen, mutta tähän pisteeseen ajautuminen vaatisi kymmeniä vuosia rajoittamatonta pääomien keskittymistä.

Pääomien keskittymisen tuoma skaalaetu on ymmärretty hyvin kauan. Perinteisissä aristokraattisissa yhteiskunnissa oli tapana, että perheen vanhin poika peri kaiken perheomaisuuden. Näin vältettiin pääoman diffusioituminen ja varmistettiin, että pääoma tuottaa myös jatkossa varmaa tuottoa ja perhe pysyy aristokraattisena. Jakamalla perintöä olisi vaarannettu suvun asema. Myös pääoman tuotoilla elämistä painotettiin, perijöillä ei ollut oikeutta käyttää pääomaa elämiseen. Tätä järjestelmää alettiin purkaa vasta 1700-luvulla suuresta vastustuksesta huolimatta. Piketty toteaa, että Ranskan suuri vallankumous epäonnistui, sillä alhainen pääomavero joka tuli maanomistajien kontolle, oli liian alhainen (1-2 %) toimiakseen r>g -ilmiön lieventäjänä. Vaikka talouskasvu alkoi kiihtyä 1800- (0,5 %) ja 1900-luvuilla (1 %) ei g:llä ollut merkitystä koska r kasvoi edelleen historiasta tuttua 5 % vuosivauhtia.


Palataanko eriarvoistumisessa menneisiin aikoihin?

Belle Époque'n aikana rikkain prosentti pariisilaisista eli käytännössä pelkästään pääomatuloillaan elintasoa, joka vastasi 80-100 kertaisesti keskimääräistä palkansaajaa. Tämä systeemi näytti toimivan ikiliikkujan tavoin, sillä rikkaat eivät edes käyttäneet kaikkia pääomatulojaan, vaan investoivat niitä edelleen uuteen pääomaan. Ensimmäinen maailmansota katkaisi tämän kehän ja 30-luvulla vaurain sentiili nautti enää 30-40 kertaista tulotasoa pääomasta. Vuosikymmenen loppupuolella luku oli pudonnut enää 20:een. Vuoranantajien yhteiskunta oli tullut päätökseensä.

Rastignatin dilemma, eli perijöiden eliitin elintaso oli valtavasti korkeampi kuin työntekijöiden palkkaeliitin. Lähde: Piketty 2014. 


Ennen ensimmäistä maailmansotaa pääoma- tai yritysveroja ei tunnettu, jos niitä jossakin oli niin ne olivat mitättömän pieniä. Olosuhteet olivat siis ihanteelliset pääomien kasaamiseen. 1900-luvulla kuitenkin otettiin käyttöön lukuisia erilaisia veroja, jotka muuttivat asetelmaa. 1950-1980 -välisillä vuosikymmenillä pääomavero oli keskimäärin jossakin 30 % tietämillä, ja jossain se saattaa edelleen ollakin, mutta globaali verokilpailu on jo laskenut merkittävästi verotasoa. 30 % pääomavero voi tuntua suurelta, mutta jos pääomalla on keskituottona tuttu 5 %, niin verojen jälkeen jäisi edelleen 3,5 % tuotto ja kun muistetaan kaava r>g, niin kasvu on vain harvoin pystynyt nousemaan yli tuon.

Kiinteistöverot olivat todella alhaiset aina 1900-luvulle asti ja ne maksettiin yleensä perimisen yhteydessä, eli kerran sukupolvessa. Niitä alettiin sittemmin nostamaan progressiivisiksi, kuitenkin maksimissaan esimerkiksi 5 %:iin kuten Ranskassa 1901. Piketty toteaa, ettei tällä verotuksellakaan ollut merkitystä pääomien kasaantumisen ehkäisemisessä, toisin kuin sotien aikana säädetyillä 20-30 % hätätilaveroilla, jotka oikeasti järisyttivät omistussuhteita.

Pikettyn arvoiden mukaan emme välttämättä ole menossa tällä vuosisadalla kohti viime vuosisadan alun tilannetta, mutta ainakin keskiluokan omistuksien puolittuminen näyttää nykyisellä tahdilla todennäköiseltä. Muuttujia on kuitenkin paljon ja kaiken mennessä pääomien kasaantumisen kannalta nappiin, voimme olla samassa tai pahemmassa tilanteessa sata vuotta sitten. Piketty toteaa, että on illuusio uskoa, että modernissa kasvussa tai markkinataloudessa olisi jotain piirteitä, jotka tasoittaisivat taloudellisen epätasa-arvon kiihtymistä ja veisivät yhteiskuntaa kohti harmoniaa.


Perinnöt

1950 ja -60-luvuilla luovutukset ja lahjoitukset käsittivät vain muutaman prosentin kansantulosta, joten  In 1950–1960, joten oli perusteltua ajatella, että perinnöt olivat vähentäneet merkitystään ja että pääoma oli vähemmän merkityksellistä kuin menneisyydessä ja jotain, jonka yksilö keräsi työllään ja säästämisellään elinaikanaan.  Usea sukupolvi kasvoi näissä olosuhteissa (vaikkakin käsitys ei aivan vastannut todellisuutta), toisin sanoen "baby boomers" -sukupolvi (syntyneet 1940-luvun lopulla ja 50-luvun alussa), joista monet ovat edelleen elossa. Heille oli luonnollista olettaa, että tämä oli "uusi normaali". Vastaavasti nuoremmat ihmiset, etenkin 70- ja 80-luvuilla syntyneet, ovat jo kokeneet jossain määrin, että perintöjen merkitys tulee jälleen näyttelemään roolia heidän, heidän sukulaistensa ja ystäviensä elämässä. Tälle ryhmälle sillä, saako lapsi perintöä vai ei, voi olla olennainen merkitys siinä kuka tulee omistamaan kiinteistöjä ja kuka ei, missä iässä ja kuinka arvokas tuo kiinteistö tulee olemaan. Joka tapauksessa merkitys on suurempi kuin aiemmilla sukupolvilla.     Perinnöt näyttelevät suurempaa osaa heidän elämässään, urallaan sekä yksilövalinnoissa, kuin baby boomers -sukupolven osalla.
- Thomas Piketty


Pääomien merkitys ei siis ole juurikaan laskenut tänä päivänä, vaikkakin niiden muoto on kokenut mullistuksen 1900-luvulla ja toisaalta äärimmäisen keskittyneestä varallisuudesta on siirrytty melko keskittyneeseen. Pikettyn mukaan perintöjen merkitys tulee kasvamaan tällä vuosisadalla keskeiseksi. Tämä johtuu hänen mukaansa ensisijaisesti siitä, että kun r on tarpeeksi pitkään suurempi kuin g, peritty omaisuus hallitsee suhteessa säästettyyn. Menneisyydessä säästetty varallisuus kasvaa nopeammin, kuin tällä hetkellä säästöön kenties saatava.

Varallisuuden keräämisen puolustajat ovat tukeutuneet erityisesti Franco Modiglianin elinkaariteoriaan varallisuudesta. Tämän teorian ytimessä on ajatus siitä, että ihmiset keräävät työuransa aikana varallisuutta, jota käyttävät sitten pois siirtyessään eläkkeelle ja kuollessaan varallisuus on keskiarvoisesti "syöty" pois. Tämä teoria oli erittäin suosittu 1950-luvulla ja monet suurien ikäluokkien edustajat uskovat edelleen tämän suuntaiseen "totuuteen" vaurastumisessa. Varallisuuden kasautuminen ei siis ole mitään muuta, kuin osa yhden henkilön elämän sisällä tapahtuvaa sykliä.

Koska pääoma on edelleen keskeisessä roolissa yhteiskunnan toiminnassa (tuotantoa edeltää tilojen ja raaka-aineiden hankinta jne.) ja toisaalta kuolleisuus on kasvavassa hitaasti mutta varmasti, ei ole syytä olettaa, että perintöjen merkitys olisi katoamassa mihinkään, vaan päin vastoin. Johtuen suurista ikäluokista ja toisaalta sotien aiheuttamista tuhoista ns. perintövirrat olivat melkoisen pienessä roolissa 1900-luvun jälkimmäisellä puolikkaalla. Toista on kuitenkin luvassa, mikäli Pikettyn arviot osuvat oikeaan 2000-luvun ensimmäisen puolikkaan osalta. Maat kuten Saksa, Italia, Espanja, Japani ja Suomi ovat tämän kehityksen ensimmäisiä. Ne maat, joissa ikäkohortit ovat pienentyneet eniten, saattavat todistaa ennennäkemättömän perintöjen virran.

Eräs luku, joka on myös vaihdellut viimeisen sadan vuoden aikana on se, kuinka paljon varallisuutta kunakin vuonna kuolleilla on verrattuna elossa oleviin. Ennen maailmansotia kuolleet olivat rikkaampia, kuten ovat nykyäänkin (20 %), mutta suurten sotien aikaan ja etenkin niiden jälkeen elettiin jonkin aikaa erikoisessa tilanteessa, jossa elossaolevilla oli enemmän varallisuutta, kuin kuolleilla. Se mikä pienentää nykyisin kuolleiden varallisuutta vrt. elossa olevat on lahjoitukset, joita Pikettyn arvion mukaan on niin paljon, että ilman lahjoituksia kuolleet olisivat arviolta kaksi kertaa niin rikkaita, kuin elossa olevat. Tällä on suuria vaikutuksia yhteiskuntien dynamiikkaan. Piketty toteaa hyvin, että henkilöllä jolla oli hyviä liikeideoita 30-vuotiaana, ei todennäköisesti ole niitä enää 80-vuotiaana.

Käytännössä massiivinen vanhempien ikäluokkien tuhlaaminen, jota elinkaarimallissa  ennustettiin, ei näytä tapahtuvan huolimatta siitä, kuinka paljon eliniändote kasvaa. Syy tälle on epäilemättä sukujen sisäisen jatkuvuuden vaaliminen (kukaan ei oikeasti halua kuolla ilman mitään, edes vanhentuvissa yhteiskunnissa), yhdessä puhtaan varallisuuden kumuloitumisen ja puhtaan turvallisuuden tunteen, ei edes vallan tavoittelun kanssa. Erittäin suuri varallisuuden keskittyminen (ylin kymmenys yleensä aina omistaa 50-60 % kaikesta varallisuudesta, joka jokaisessa ikäkohortissa) on puuttuva linkki, joka selittää nämä tosiasiat, ja jota Modiglianin teoria totaalisesti jättää käsittelemättä. Tasaisen varma paluu dynastia -tyyppiseen varallisuuden epäarvoisuuteen sitten 1950-60 -lukujen  selittää vanhempien ikäluokkien säästöjen käyttöjen käyttämättäjäämisen (suurin osa varallisuudesta kuuluu henkilöille, joilla on mahdollisuus rahoittaa elämänsä ilman sijoitustensa myymistä) ja siten korkeiden perintöjen virran ilmiön sekä uudenlaisen tasapainotilan, jossa liikkuvuus luokkien välillä on mahdollista, mutta rajoitettua. 
- Thomas Piketty

Nykyisillä kehitystrendeillä näyttää siltä, että siinä missä tämän hetken Ranskassa perintöjen osuus varallisuudesta on jo arviolta 2/3, tulee se kasvamaan 70 %:iin vuoteen 2020 mennessä ja 80 %:iin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2050 oltaisiin jo Belle Époque'n tasolla, eli 90 % varallisuudesta olisi perittyä ja vain 10 % olisi kansalaisten työstään saamilla säästöillä hankittua.

Taloudellisella ja teknologisella rationaalisuudella ja demokraattisella rationaalisuudella ei Pikettyn mukaan ole välttämättä juurikaan yhteistä, vaikka ihmiset ovat yleisesti olettaneet, että ensin mainitusta juontuu jälkimmäinen. Pikettyn teorian ydin: r>g, josta taloudellinen epätasa-arvo juontuu, ei johdu millään tavalla markkinoiden epätäydellisyydestä, eikä se katoa mihinkään vapautettiin markkinoita sitten kuinka paljon tahansa ja/tai kilpailua lisättäisiin. Ajatus siitä, että rajoittamaton kilpailu ajaisi kohti perinnöistä vapaata ja osaamiseen perustuvaa  yhteiskuntaa on Pikettyn mukaan vaarallinen illuusio. Se, että äänestysvapaus lopetti rikkaiden vallan politiikassa 1900-luvun alussa, ei johtanut siihen, etteikö taloudelliset voimat olisi pystyneet rakentamaan Belle Epoqué'n kaltaisen vuokranantajien yhteiskunnan.


Globaali taloudellinen epätasa-arvo 2000-luvulla

Globalisaatio ja pääomien vapauttaminen on luonut mielenkiintoisia asetelmia maailmaan. Eriarvoistuminen ei ole enää yksinomaan valtioiden sisäinen ilmiö, vaan myös valtioiden välinen. Globalisaatio on myös edesauttanut kaikista vauraimpien rikastumista hämmästyttävällä tahdilla, kertoo Piketty. Ekonomistit kuvittelevat usein, että palautus pääomalle on sama kaikille omistajille, riippumatta omaisuuden koosta. Pikettyn mukaan tämä ei pidä paikkaansa, sillä kaikista rikkaimmilla on aivan erilaiset mahdollisuudet a) kehittää varallisuutensa hoitoa, sekä b) rakentaa portfoliotaan. Henkilö jolla on 10 miljoonan varallisuus, voi käyttää ammattilaisten palveluita aivan eri mittakaavassa, kuin joku jolla on 100 000 sijoitusvarallisuus. On siis olemassa skaalaetu myös varallisuudessa. Toiseksi mitä suuremmat resurssit sijoittamiseen on, sitä enemmän voi ottaa riskiä, sekä olla kärsivällisempi tiukoissa paikoissa. Pikettyn mukaan suurimmat omaisuudet ovatkin kasvaneet keskimäärin 6-7 %, siinä missä keskiverto noin 4 % ja pienet vain 2-3 %. On vain yksi luonnollinen tapa estää suurimpien omaisuuksien räjähdysmäistä kasvua suhteessa muihin: kasvu.

Piketty käyttää esimerkkinä myös Yhdysvaltojen yliopistoja ja näiden keräämää varallisuutta ja sen kasvua. Esimerkiksi Harvardilla kuluu 30 miljardin varallisuutensa hoitoon 100 miljoonaa vuodessa, mutta se on vain 0,3 % varallisuudesta ja näiden ammattilaisten avulla palautusprosentti pääomalle saadaan usein nousemaan lähemmäs 10 %. Pienempi yliopisto, jolla on "vain" miljardin sijoitusvarallisuus ei tietenkään voi käyttää 100 miljoonaa varallisuutensa hoitoon, vaan esimerkiksi "vain" 3-5 miljoonaa. Tällä ei luonnollisestikaan saada samanlaista portfolion hoitoa, kuin Harvardilla.

Maailman rikkaimpien varallisuutta on vaikea laskea tarkasti, koska valtioiden ja verottajan toimintatavat ja mahdollisuudet eivät yksinkertaisesti ole pysyneet globalisaation kelkassa. Useat julkaisut tarjoavatkin kenties parhaan valistuneen arvion siitä, missä maailman huipulla kulloinkin mennään. Forbesin kokoama lista miljadööreistä on vanhin tällainen julkaisu, ja sitä on tuotettu vuodesta 1987 alkaen. Listan kärjessä on ollut 87-95 japanilainen, 95-09 yhdysvaltalainen ja 10- meksikolainen henkilö. Forbesin mukaan maailman miljardöörikanta on kasvanut vuoden 1987, 140:stä nykyiseen 1 400:n. Väkilukuun suhteutettuna nousua on tapahtunut 5/100 000 000 (1987) 30/100 000 000 (2013). Vuonna 87 miljardöörit omistivat yhteensä 0,4 % globaalista yksityisestä varallisuudesta, 2013 jo 1,5 %.

Huolimatta siitä mitä vuosia valitsemme, suurimpien omaisuuksien rakenteellinen kasvuvauhti näyttää aina olevan suurempaa, kuin keskimääräisten omaisuusmassojen keskiarvoinen kasvu, karkeasti ainakin kaksinkertainen. 
- Thomas Piketty

Piketty vertailee kirjassaan kahden hyvin erilaisen miljardöörin omaisuuden kehittymistä 1990-2010 välisenä aikana: Bill Gatesin ja Liliane Bettencourtin (L'Oréalin perijätär). Gatesin, jonka rikastumista monet pitävät täysin ansaittuna (koska häneen yhdistetään usein koko tietoteknologinen vallankumous) omaisuus kasvoi tänä aikana 4 miljardista noin 50 miljardiin. Samana aikaa Bettencourtin, joka ei ole tehnyt päivääkään töitä omaisuutensa eteen, varallisuus kasvoi samana aikana noin 2 miljardista 25 miljardiin, eli täysin samaa vauhtia (noin 13 % vuodessa) kuin Gatesin. Tällä Piketty haluaa havainnollistaa sitä, että kun tarpeeksi suuri omaisuus on kerran luotu, se alkaa pian noudattaa omia "luonnonlakejaan" ja kasvaa kiihtyvällä vauhdilla. Rahalla on tapana monistaa itseään, kuten sanotaan. Keksijöitä, innovoijia ja uudistajia tarvitaan menestyvässä yhteiskunnassa, mutta varallisuuden kasvu muuttuu jossakin kohtaa niin äärimmäiseksi, että sitä alkaa olla vaikea perustella.

Maailman miljardöörien määrän kehitys. Lähde: Piketty 2014.


Nuoruuden yrittäjillä ja innovaattoreilla on Pikettyn mukaan yleensä tapana kääntyä yrittäjistä vuokraisänniksi. Jälleen kerran hän toistaa ajatuksensa: henkilö jolla on ollut hyviä ideoita 30 -vuotiaana, ei välttämättä ole niitä enää 80 -vuotiaana, mutta silloin hänellä kuitenkin kaikesta huolimatta on valtava omaisuutensa. Tämä on Pikettyn mukaan tärkein peruste progressiiviselle vuosittaiselle omaisuusverolle, jota hän pitää ainoana vaihtoehtona estää tuhoisa kehitys.

Maailman varakkaimpien ihmisten rikastuminen herättää usein keskusteluja, joissa vertaillaan "oikeutetusti" ja "epäoikeutetusti" rikastuneita toisiinsa ja otetaan ikään kuin puolia tässä väittelyssä. Piketty huomioi yleisimmän asetelman olevan, että maailman rikkainta miestä, meksikolaista Carlos Slimiä pidetään usein erilaisilla monopoleilla rikastuneena epämoraalisena liikemiehenä, siinä missä monen mielestä Bill Gatesilla voisi olla joka 10 kertaa suurempi omaisuus, hänen aiheuttamansa tuottavuuden kasvun perusteella. Piketty kuitenkin muistuttaa tässä kohtaa siitä, että myös Gates käytti hyväkseen monopoliasemaansa ja lisäksi ei voida sulkea pois sitä arvoa ja työtä, jonka tuhannet insinöörit ja tutkijat olivat tehneet ennen Gatesia ja tekivät edelleen hänen alaisuudessaan, jonka johdosta Gates itse myöhemmin rikastui. Monia tieteellisiä läpimurtoja ei ole koskaan patentoitu, kuten Gatesin kehittämiä keksintöjä myöhemmin. Piketty ei kuitenkaan pidä varallisuuserokeskustelussa henkilöiden mukaan tuomista hedelmällisenä. Hänen mielestään yksittäisiin tapauksiin on turha puuttua: tarvitsemme systemaattisen toimintatavan kasvavia tuloeroja vastaan ja se on globaali pääoman verottaminen.


Inflaatio ja suurimmat omaisuudet

Jotkut ajattelevat virheellisesti, että inflaatio vähentää keskimääräistä pääoman tuottoa.  Tämä on väärä olettama, koska keskimääräiset sijoitusten arvot (kiinteistöt ja finanssi-instrumentit) nousevat samaa vauhtia kuluttajahintojen kanssa. 
- Thomas Piketty

Kuten aiemmissa osissa todettiin, nykyinen tilanne jossa inflaatio on jossakin 2 % tuntumassa vuosittain on "uusi normaali". 1800-luvulla ja aina sotiin asti inflaatio oli melko olematonta ja tietty määrä rahaa edustikin monille aikakausilaisille tietynlaista statusta. Inflaatio ei, siis vastoin oletuksia, syö suurimpia omaisuuksia koska monien sijoitusten hinnat nousevat inflaation mukana. Inflaatio ei myöskään välttämättä ole asunnonomistajan ja vuokraajan pahin vihollinen, vaikkakin se aiheuttaa sen, että omistajan on jatkuvasti pohdittava pääomansa kuntoa. Inflaatio pakottaa ihmiset yleisesti sijoittamaan rahansa johonkin, koska käteinen raha menettää jatkuvasti arvoaan.

Monille keskiluokkaisille asunnon omistaminen on paras keino suojautua inflaatiolta. Se myös vapauttaa omistajansa vuokran maksamisesta. Tiivistettynä inflaatio ei välttämättä vähennä pääomalle saatavaa tuottoa, mutta se pakottaa sen liikkeeseen. Valitettavasti inflaatiosta ei kuitenkaan ole tasoittamaan varallisuuseroja, vaan pikemminkin se näyttää jopa toimivan eduksi niille, jotka sijoittavat säästöjään. Monet alatuloluokassa olevat pitävät pienet säästönsä edelleen käteisenä.


Kansainväliset omistukset

Globalisaatio on mahdollistanut lansainväliset pääomasijoitukset lähes joka maassa. Piketty nostaa esille öljynviejämaiden suuret rahastot, kuten Norjan varallisuusrahasto, jolla on peräti 700 miljardin sijoitusomaisuus. Tällä rahastolla on melko defensiivinen sijoitusstrategia ja sen hoitokustannukset ovat todella alhaiset (0,1 % pääomasta). Pitkän aikavälin strategiaa rahastolle ei tiedetä.

Abu Dhabin rahasto puolestaan on agressiivinen ja poikkeuksellisen avoin strategiassaan, kun taas maailman kolmanneksi suurin, eli Saudi-Arabian valtion rahasto pitää erittäin matalaa profiilia toiminnastaan. Saudien rahastolla on alhainen palautusprosentti (2-3 %) koska sen pääsijoituskohde on Yhdysvaltojen valtionlainat. Yhteensä tällaisilla sijoitusrahastoilla on globaalisti arviolta 5,3 biljoonan dollarin varallisuus (öljynviejämaiden osuus yli 3 biljoonaa), joka vastaa samaa osuutta kuin Forbesin listan 1400 miljardöörin yhteisvarallisuus, eli molemmat noin 1,5 % maailman kokonaisvarallisuudesta. Pikettyn mukaan mikäli öljyn hinta nousee tulevaisuudessa lähemmäs 200 dollaria barrelilta, on olemassa mahdollisuus, että nämä rahastot voivat nostaa varallisuusosuutensa 10-20 % koko maailman pääomasta vuosiin 2030-40 mennessä.

Piketty pohtii mitä seurauksia tästä olisi lännessä. Tulisimmeko hyväksymään, että öljynviejämaat omistaisivat enemmän ja enemmän yhteiskuntiamme? Tulisiko tämä johtamaan rajoituksiin kiinteistöjen myynnissä ulkomaisille rahastoille? Tai joihinkin muihin toimiin, jotka eivät välttämättä olisi edes taloudellisesti järkeviä. Öljynviejämaat ovat itse saattaneet ymmärtää, että jossain kohtaa saattaa olla raja, jota niiden ei ole syytä ylittää ulkomaisissa omistuksissa. Ne ovatkin kiihtyvällä tahdilla alkaneet investoida rajojensa sisälle.

Kukaan ei tiedä tarkkaa psykologista tai poliittista rajaa, joka tulee toisen maan omistamissuhteessa toiseen.
- Thomas Piketty

Kiina ja Intia ovat erilaisia tapauksia. Näissä maissa on käynnissä voimakas kasvu, jossa ne ottavat kiinni länsimaita. Säästämisaste on etenkin Kiinassa korkea verrattuna länteen ja mikäli Kiina lähiaikoina kehittää kansallisen eläkeohjelman, joka rahoitetaan rahastomallilla PAYG-järjestelmän sijaan, voi olla että Kiinalaiset eläkerahastot tulevat omistamaan suuria osuuksia länsimaista.

Maailman pääomien jakautumisen historia ja tulevaisuus. Lähde: Piketty 2014.

Kun globaali kasvu hidastuu ja kansainvälinen kilpailu pääomista kiihtyy, on syytä olettaa, että r (pääoman tuotto) tulee olemaan paljon g:tä (kasvua) suurempaa tulevien vuosikymmenten aikana. Kun tähän lisätään se, että pääoman tuotto kasvaa yhdessä alkupääoman määrän kanssa, ilmiö jota saattaa vieläpä vahvistaa globaalien finanssimarkkinoiden kompleksisuus, kaikki ainekset ovat selkeästi olemassa varallisuusjakauman ylimmän prosentin ja promillen irtiotossa yhä kauemmas muista.   
- Thomas Piketty


Viimeisessä osassa käsitellään ratkaisuehdotuksia sille, miten kiihtyvältä taloudelliselta epätasa-arvolta voidaan suojautua.


Lähde:

Piketty, Thomas (2014) Capital in the Twenty-First Century. The Belknap Press of Harvard University Press. E-book.
.